Eino Ruutsalon lyhytelokuvia elokuva-arkiston sarjassa

Kokeellisen elokuvan uranuurtaja

Juri Nummelin, lokakuu 2003

Kokeellista elokuvaa ei Suomessa ole juurikaan tehty. Yksi harvoja alan taitajia on Eino Ruutsalo, joka teki lukuisia kokeellisen elokuvan merkkiteoksia 60- ja 70-luvuilla. Vuonna 2001 kuolleen Ruutsalon lyhytelokuvat ovat monella tapaa nykyisten rock-videoiden edelläkävijöitä.

Vuonna 1921 syntynyt Ruutsalo toi suomalaiseen elokuvaan monien ulkomaisten kollegoidensa vaikutteita – useat hänen työskentelytavoistaan ovat tuttuja esimerkiksi kanadalaisen Norman McLarenin ja englantilaisen Len Lyen elokuvista. Heidän laillaan Ruutsalo on halunnut tehdä elokuvia ilman kameraa. Hän on piirtänyt suoraan raakafilmille tai raaputtanut tai muuten tuhonnut jo valmista kuvaa.

Suomen elokuva-arkiston Turun sarjassa nähdään ensi maanantaina kooste Ruutsalon parhaita lyhytelokuvia 60- ja 70-luvuilta. Elokuvia ei aiemmin ole tässä mittakaavassa Turussa nähty.

Ensimmäiset elokuvat

Ruutsalo aloitti kuvataiteilijana toisen maailmansodan jälkeen ja hänestä tuli nopeasti tunnettu niin maalarina kuin kuvanveistäjänäkin. Koko uransa aikana Ruutsalo seikkaili taiteen lajista toiseen.

Ruutsalo alkoi kokeilla elokuvalla 50-luvun alussa. Hän teki aluksi pieniä kaupunkimaisemaan sijoittuvia impressioita, joissa tallennetaan pieniä yksityiskohtia kaupunkien elämästä. Tekijänsä ensimmäinen elokuva New York – usvainen kaupunki valmistui 1953.

Koko 60-luvun ajan Ruutsalo kuitenkin halusi purkaa elokuvan kerronnan keinot ja murtaa kuvan ja esittämisen rajat. Ruutsalo teki vuosina 1961-1965 neljä pitkää elokuvaa, jotka liikkuvat lähellä ranskalaista uuden aallon elokuvaa. Tunnetuin ohjaajan pitkistä töistä on Ranskassa kuvattu Viheltäjät (1963).

Pitkiä elokuvia kiinnostavampia ovat kuitenkin nimenomaan kokeelliset lyhytelokuvat.

Kuvan kahleet rikki

Ruutsalo alkoi toden teolla kokeilla elävän kuvan mahdollisuuksilla 1962 tekemällään työllä Kineettisiä kuvia. Se jo kertoo, että Ruutsalo oli hyvin selvillä aikakauden elokuvan kokeiluista. Stan Brakhage New Yorkissa, Norman McLaren Kanadassa, Len Lye Englannissa, Peter Kubelka Saksassa ja monet muut ympäri maailmaa halusivat kaikki omalla tavallaan vapauttaa elokuvan esittävyyden kahleista ja nostaa elokuvan samalle tasolle kuin ajan modernistisen kuvataiteen.

Ruutsalo pyrki 60-luvun monissa elokuvissaan pois nimenomaan kertovuudesta ja esittävyydestä. Tärkeintä oli löytää elokuvan oma kieli – hän puhui moneen otteeseen ns. kinetiikasta, jonka perustana olivat valon ja liikkeen rytmit.

Ruutsalo liittää elokuvissaan yhteen jo olemassa olevaa kuvamateriaalia – esimerkiksi mainosfilmien ylijääneitä pätkiä – ja muokkaa niitä omiin tarkoituksiinsa sopiviksi. Hän raaputtaa kuvaa, piirtää sen päälle, muokkaa kuvaa hapoilla ja muilla liuoksilla. Elokuvat ovat villejä kollaaseja, rajua visuaalista sarjatulta.

Maanantaina nähtävistä elokuvista tällaisia ovat mm. +plus-minus (1966) ja Food (1967). ABC 123 (1967) ja Ihmisen merkit (1966), jonka Ruutsalo teki yhteistyössä runoilija Väinö Kirstinän kanssa, taas kertovat Ruutsalon kiinnostuksesta merkitysten kulttuuriseen muodostumiseen. ABC 123 on kollaasi, jonka Ruutsalo teki leikkelemällä palasiksi typografian käsikirjan. Lisänä elokuvissa on usein moderni jazz-tausta – säveltäjä Otto Donner oli Ruutsalon läheinen työtoveri.

Monissa elokuvissaan Ruutsalo käytti hyväkseen myös tanssijaa ja tämän rytmistä liikettä. Tällaisia elokuvia maanantain koosteessa ovat varhainen Kotka (1962) ja Romutaiteilija (1965).

Koosteen päättää Ruutsalon 1990-luvun alussa tekemä kollaasi käyttämättä jääneistä filminpätkistä, Kinescope. Ääninauhaa on ollut Otto Donnerin lisäksi tekemässä Erkki Kurenniemi.

Eino Ruutsalon lyhytelokuvia Suomen elokuva-arkiston Turun sarjassa ma 20.10. klo 20.45 elokuvateatteri Dianassa (Humalistonk. 3). Kausikortti 3 e, pääsylippu 3,5 e. Nähdään seuraavat elokuvat: Don Quijote, 1961; Kotka, 1962; Romutaiteilija, 1965; Ihmisen merkit, 1966; +plus-minus, 1966; Tämäkö on Teddy-karhun maailma? 1969; Food, 1967; ABC 123, 1967; Eilispäivän muisto, 1976; Kinescope, 1960-91. Yhteispituus n. 100 min.


Julkaistu kirjoittajan luvalla / reprinted with writer's permission