Syntetisaattorien aikakausi alkaa
Columbian yliopistoon syntyi Yhdysvaltain ensimmäinen virallinen elektronisen musiikin studio säveltäjien Otto Luening ja Vladimir Ussachevsky pioneerityön ansiosta. Heinäkuussa 1955 esiteltiin maailmalle Harry Olsonin ja Herbert Belarin kehittämä "Olson-Belar sound synthesizer"; ensimmäinen äänisyntetisaattori sanan nykyisessä mielessä. Nauhoitustekniikkaan omassa työssään aikaisemmin tyytymään joutuneet Luening ja Ussachecsky tajusivat syntetisaattorin säveltäjälle avaamat valtavat mahdollisuudet, ja he liittyivät yhteen Princetonin yliopiston Milton Babbittin kanssa, joka oli myös kiinnostunut uuden soittimen mahdollisuuksista.
RCA-yhtiön syntetisaattori oli suuri laite, joka täytti suurimman osan studiosta, johon se oli sijoitettu. Kuten saman ajan ensimmäiset tietokoneet, se sovelsi raskasta tyhjiöputkitekniikkaa. Ajan tietokoneiden tapaan se käytti reikäkorttirullia, ja säveltäjä ohjasi sitä kirjoituskoneen näppäimistön tapaisen koskettimiston avulla. Laite oli suuri ja epäkäytännöllinen. Syntetisaattorien varsinaista kaupallista läpimurtoa saatiinkin odottaa vielä seuraavan vuosikymmenen puoliväliin asti.
1960-luvun puolessavälissä alkoi elektronisten
musiikki-instrumenttien
"vallankumous". Halpojen transistoreiden tulo oli merkinnyt paljon alan
kehitykselle.
Lisäksi jännitteellä kontrolloitavien komponenttien
(voltage-controlled components) kehittäminen avasi aivan uuden
aikakauden
elektronisessa musiikissa. Tätä työtä tekivät
itsenäisesti omilla saroillaan vuonna 1964 Robert Moog ja Donald
Buchla
Yhdysvalloissa sekä Paul Ketoff Italiassa.
[Hardware: pääsivu] [Elektronisen musiikin ja teknon lyhyt historia]
