II: SOFTWARE

Alagenret: "For heaven's sake, what is that?"
-- "I don't know, but the kids are dancing to it."

Uusia teknon alagenrejä on syntynyt koko ajan, mikä on ollut omiaan sekoittamaan alan aktiivisiempienkin seuraajien päitä. Seuraavat tyyppiesimerkit tulevat enimmäkseen Brittein saarelta ja manner-Euroopasta, josta liike kulki tällä kertaa pääsääntöisesti Yhdysvaltoihin, eikä päinvastoin kuten vielä edellisen vuosikymmenen aikana.

Hardcore, breakbeat ja etenkin Hollannissa suosittu gabber (tai "gabba"; flaaminkielen "kaveria" tai "tyyppiä" tarkoittavasta sanasta) olivat 90-luvun alun villityksiä, joissa kappaleiden nopeus kiihtyi kiihtymistään.

Yksinkertaisesti ottaen breakbeat on nopeutettua hiphopia, rytmiikaltaan monipuolisempaa kuin tekno ja house, jossa tahtilaji on pääsääntöisesti 4/4. 90-luvussa alussa englantilainen Prodigy ja XL-levymerkki nousivat suosioon juuri breakbeat-villityksen siivittäminä, samoin kuin ydinvoimalatyöntekijöiden suojapuvuissa ja hengityssuojaimet kasvoillaan esiintyvä Altern-8 (hengityssuojaimien funktio reivaajille oli siinä, että niiden sisäpintaan saattoi sivellä Vicks Vaporubia, joka kuulemma tehosti ecstasyn vaikutusta tanssiessa).

Alkuaikojen hardcore-tekno kuitenkin oli nopeutettuine vokaaleineen, "autonkäynnistys-" tai "pölynimuriääniksi" kutsuttuine säröisine syntetisaattoriefekteineen ja jopa house-musiikista lainattuine piano-osuuksineen puhdasta pop-musiikkia verrattuna siihen, mitä tuleman piti, gabberin muodossa. Hardcore pysyi kuitenkin hengissä underground-musiikkina ja sen perinnettä jatkoivat sellaiset levymerkit kuin berliiniläinen Digital Hardcore Recordings, jonka "talliin" kuuluivat sellaiset artistit kuin Alec Empire ja tämän yhtye Atari Teenage Riot, EC8OR, Bomb 20 ja Shizuo.

Gabberia edustavia levy-yhtiöitä olivat Mokum, Industrial Strength ja Fischkopf. Hollannissa etenkin Rotterdamia pidettiin gabber-musiikin tyyssijana. Kappaleiden nopeus saattoi kiihtyä jopa kahteensataan biittiin minuutissa, joten gabber oli myös eräänlaista hardcore-punkiin tai speed metaliin vertautuvaa äärimmäisyysmusiikkia, jota oli vaikea tanssia perinteiseen tyyliin. Gabberia saattoi pitää antisosiaalisena "Fuk U Up Da Ass" -tyyppisine sampleineen, joita kappaleissa toistettiin, ja industrial-musiikista (ja heavy rockista) tuttuine väkivallan, sodan, kuoleman ja pimeyden ikonografioineen, joskin gabber-väen itsensä mielestä näitä ei kannattanut ottaa liian tosikkomaisesti. Hollannissa gabberista tulikin varsinaista pop-musiikkia, kun se alkoi soida virvoitusjuomamainoksissakin ja jopa lapsille järjestettiin omia gabber-tapahtumia.

Jungle ja drum'n'bass kehittyivät breakbeatista rikkonaisine polyrytmeineen, joka yltyi jopa 150 biittiin minuutissa: genren suurimpia nimiä olivat sellaiset kuin Goldie, Photek, LTJ Bukem, 4 Hero ja monet muut. Suosittuja levy-yhtiöitä olivat Goldien luotsaama Metalheadz sekä Suburban Base. Junglesta on sanottu, että se on ensimmäinen puhtaasti Brittein saarilla kehittynyt elektronisen tanssimusiikin genre, toisin kuin sinne Yhdysvalloista tuodut hip hop, tekno ja house. Myös ilman kotitietokoneiden ja musiikkiohjelmien yleistymistä jungle-genre ei olisi ehkä koskaan voinut kehittyä, koska nämä mahdollistivat nyt ensimmäistä kertaa sen, että uudenlaisia ääniä -- kuten nopeutettua hip hop- ja breakbeat-rytmiä -- oli mahdollista muokata ja tuottaa kotikonstein.

Monet käyttävät jungle-sanan sijaan mieluummin nimitystä drum'n' bass, perustelunaan väite, että sana ('viidakko') on konnotaatioiltaan rasistinen. Jotain oireellista onkin siinä, että jungle/drum'n'bass oli snobistisen brittiläisen tanssimusiikkieliitin keskuudessa aluksi eräänlaisen paarian asemassa, ja sitä pidettiin vain väkivaltaisten huligaanien, huumeiden käyttäjien ja muun ongelmaväen musiikkina: jungle-tapahtumia kansoittivat aluksi mustat nuoret, mikä synnytti valkoisessa väestössä ja paloarassa monirotuisessa urbaanissa miljöössä väistämättömiä ennakkoluuloja.

90-luvun puolivälissä junglesta kuitenkin tuli valkoisenkin tanssiyleisön suosimaa rytmimusiikkia, jota pian kuultiin jo jäätelömainoksissakin. Jopa ikääntynyt popin kameleontti David Bowie suosi jungle-rytmejä omilla levyillään ja vieraili Goldien albumilla. Roni Size voitti vuonna 1997 arvostetun Mercury-palkinnon albumillaan, mikä oli yksi osoitus lisää siitä, että jungle/drum'n'bass oli muuttunut arvostetuksi pop-musiikin muodoksi.

Toisessa ääripäässä ovat olleet sellaiset hidasrytmisemmät genret kuin ambient house ja trip hop. Ambient housen, joka syntyi paradoksaalisesti Brian Enon ideoiden pohjalta yhdistäen suhinan tanssirytmeihin, suurin nimi on 90-luvulla ollut The Orb, joka vuonna 1992 nousi Englannin listan ykköseksi liki 40-minuuttisella 'Blue Room'-singlellään. Italialaiset Persi, Collino ja Gemolotto olivat vuonna 1989 julkaisseet "Sueño Latino"-nimisen ambient house -hittinsä, joka pohjautui Ash Ra Tempel -yhtyeestä tutun Manuel Göttschingin E2: E4 -teokseen. Future Sound of Londonin "Papua New Guinea" oli vuoden 1992 suuria hittejä. Englannissa ambientin puolesta puhui DJ Mixmaster Morris, ja myös Aphex Twinin Richard James kokeili genren parissa. Syntyi sellaisia alalajeja kuin ambient dub ja jopa ambient jungle. Oli kuljettu pitkä matka Erik Satien hiljaisista pianosävellyksistä.

Trip hop -- jota kutsutaan myös abstraktiksi hip hopiksi tai Bristol-soundiksi -- yhdisteli rap-musiikin hidasta rytmiä surrealistisiin soundeihin. Jo 80-luvun lopulla olivat aloittaneet sellaiset artistit kuin dubin syviä bassosoundeja hip hop- ja elektrorytmeihin yhdistelleet Depth Charge (eli J Saul Kane), Renegade Soundwave ja tietyssä mielessä myös Jack Dangersin luotsaama "industrial hip hop" -ryhmä Meat Beat Manifesto, jotka edelsivät myöhempää trip hop -tyyliä.

Genren suurimpia nimiä olivat Massive Attack, Portishead ja Tricky sekä kalifornialainen DJ Shadow; levy-yhtiöistä mainittavimpia olivat Mo' Wax ja Ninja Tune. Trip hop (monet alan artistit itse vihasivat tätä nimeä) oli pikemminkin yleisnimi monenlaiselle hidastempoiselle rytmimusiikille -- niin kokeilevalle kuin listaorientoituneemmallekin -- jossa vaikutteita saatiin hip hopin lisäksi myös dubista, ambientista, etnosta, jazzista, psykedeliasta, electrosta, easy listeningistä ja ties mistä.

Illbient oli taas alykköjen suosima muunnelma trip hopista, jota edusti mm. postmodernia fraseologiaa mielellään viljelevä DJ Spooky New Yorkista. Bhangra oli Englannissa syntynyt alagenre, joka nousi suosituksi intialaisten ja pakistanilaisten siirtolaisten keskuudessa, ja jossa yhdistettiin perinteistä intialaista musiikkia ja vaikkapa maassa suosittua "Bollywood"-filmimusiikkia moderneihin tanssirytmeihin; genreä edusti mm. tabla-rumpujen soittaja Talvin Singh, joka oli suosittu sessiomuusikko esimerkiksi Björkin levyillä. Yhteistä monelle artistille oli vain tietty eklektinen yleisasenne, ja Chemical Brothersin (brittiduo, joka aluksi kulki Amerikan länsirannikon hip hop -tuottajaryhmältä varastetun Dust Brothers -nimen alla) myötä trip hop kulki jo aivan toiseen suuntaan, lähemmäs rockin ilmaisua.

Ei niin, etteivätkö tanssimuusikot olisi mielellään flirtanneet rockin kanssa. Jo punk-yhtye Clashista kehkeytynyt Big Audio Dynamite oli 80-luvulla kokeillut hip hop -soundien kanssa. Vuonna 1990 britti-DJ Andy Weatherall oli miksannut uusiksi Primal Scream -yhtyeen kappaleen "I'm Losing More Than I'll Ever Have', joka julkaistiin nimellä "Loaded", ja joka nousi suureksi hitiksi. Seuraavana vuonna Weatherall oli mukana tuottamassa yhtyeen kokopitkää "Screamadelica"-albumia, josta tuli eräänlainen virstanpylväs elektronisen tanssimusiikin, rockin ja popin kohtaamisessa 90-luvulla. Weatherall jatkoi levyttämistä ja tuottamista omissa Sabres of Paradise- ja Two Lone Swordsmen -ryhmissään.
Myös Sex Pistols -yhtyeestä aikaisemmin tunnettu John Lydon teki progressiivista housea edustaneen Leftfieldin kanssa singlen "Open Up", puhumattakaan loputtomista tanssimiksauksista, joita rock-yhtyeiden levyistä tehtiin.

Sheffieldiläisen Warp Recordsin "Artificial Intelligence" -sarja mainosti 90-luvun puolivälissä itseään "elektroniseksi kuuntelumusiikiksi", nojatuoliteknoksi, jota edustivat sellaiset artistit kuin Black Dog, B12 ja Autechre, myöhemmin myös Boards Of Canada ja monet muut. Aivan 90-luvun alussa puhuttiin genreistä bleep ja clonk, jotka etenkin Warpilla olivat lanseeranneet LFO ja Sweet Exorcist -duo (jonka toinen puolisko oli elektronisen veteraaniyhtyeen Cabaret Voltairen Richard H. Kirk). Warp nousikin hieman samanlaiseen asemaan teknon tavaramerkkinä kuten Motown oli ollut soulille 60-luvulla tai Sub Pop grunge-rockille 90-luvun alussa. Monet suositut levy-yhtiöt aloittivat Warpin tapaan pieninä nyrkkipajoina ja onnekkaimmat etenivät suurten levymerkkien levitettäväksi ja lisensoitavaksi, kun huomattiin, että elektronisella rytmimusiikilla on laajempaakin suosiota.

Warp Recordsille lähes sisarlevymerkki oli Rephlex, jonka monet artistit levyttivät myös Warpille; näiden joukossa sellaiset kuin äärettömän tuottelias Richard D. James eli Aphex Twin, Mu-Ziq, Squarepusher ja Luke "Wagon Christ" Vibert. Rephlexin monille julkaisuille oli ominaista maanisen "rupinen", jopa pelottavan säröinen soundi. Kirk DeGiorgio saavutti kulttimainetta A.R.T- (Applied Rhytmic Technology) ja OpArt-levymerkkeineen, yhdistellen analogisia syntetisaattoreita ja jazz-soundeja. Global Communication -kaksikko teki hyvinkin monenlaista musiikkia eri alaprojektiensa kautta, housesta uuselectroon. Future Sound of London -duo vietti aikansa mieluiten studiossaan, ja hoiti live-esiintymisensäkin datateitse ISDN-linjojen kautta ennemmin kuin olisi lähtenyt kiertueelle yleisön pariin. "Älytekno" eli IDM (suositun internet-postituslistan Intelligent Dance Music mukaan) oli se yleisnimitys, jonka alle nämä tuotokset usein luettiin.

Länsi- ja Keski-Euroopasta tuli eurooppalaisen teknon valta-aluetta: Belgiassa nousi 80- ja 90-lukujen taitteessa listoille tummasävyinen nu beat, jonka suosio jäi kuitenkin suhteellisen lyhyeksi. Belgiassa kuultiin R&S-levy-yhtiöstä, josta tuli yksi alan peruspilari Warpin ohella. Berliiniläiselle Tresor-levymerkille levyttivät saksalaisten nimien ohella myös monet Detroitin teknoartistit, jotka saivat Euroopassa parempaa vastakaikua musiikilleen kuin kotimaassaan. Münchenin Disko B -levymerkki sai niin ikään vastakaikua maailmalla sellaisin artistein kuin DJ Hell ja tämän luotsaama "ironinen" International Deejay Gigolos.

Niin ikään Saksassa -- Kraftwerkin ja Krautrockin kotimaassa -- uskottiin tranceen ja ambientiin. Sieltä ponnisti myös suosittu DJ ja artisti Sven Väth, maanisella tahdilla ambient-levyjä suoltava Pete Namlook sekä acid-soundia elvyttänyt Hardfloor lukemattomien muiden artistien ja levy-yhtiöiden (esimerkiksi Eye-Q ja Harthouse) ohella. Trance oli populaaria, orkestraalista ja usein mahtipontistakin musiikkia, joka perustui itämaisen musiikin tavoin itseään toistaville melodiakuluille ja rytmeille, joita saattoi pitää hypnoottisina. Trance-klassikoita olivat mm. Jaydeen vuoden 1992 hitti "Plastic Dreams" sekä "Vernon's Wonderland". Trance on noussut suurimpaan suosioonsa 90-luvun lopulla, ja on vuosituhannen vaihteessa luultavasti kaupallisesti suosituin elektronisen tanssimusiikin genre.

Saksasta tulivat myös niukkailmaisuista minimal technoa edustavat Maurizio (eli tuottaja Moritz Von Oswald, tunnettu myös nimellä Basic Channel), Chain Reaction ja Mike Ink, joista jälkimmäinen levytti myös suomalaiselle Sähkö Recordings -levy-yhtiölle. Sähkön artisteihin kuuluivat Ø eli Mika Vainio ja tämän edustama Panasonic-akti (joka muutti nimensä sittemmin Pan soniciksi kansainvälisen elektroniikkajätin painostuksen vuoksi); kaikki maailman kärkeä minimalistisen teknoilmaisun kartalla. Vainion musiikki oli zeniläisen riisuttua, parhaassa John Cagen hengessä. Japanilainen Ryoji Ikeda oli myös minimalistisen elektronisen musiikin kärkinimiä; samoin saksalainen Stefan Betke, taiteilijanimeltään Pole, sekä suomalainen Vladislav Delay, jotka saivat inspiraationsa 70-lukujen reggae- ja dub-levyjen äänimaailmasta.

Saksan ohella myös Itävallassa tuotettiin runsaasti elektronista musiikkia. Sellaiset levy-yhtiöt kuin tyylejä vapaasti sekoitteleva Cheap Entertainment ja kokeellisen musiikin kärkeen kuuluva Mego rikkoivat rajoja sellaisin artistein kuin Gerhard Potuznik, Patrick Pulsinger, Peter "Pita" Rehberg, Christian Fennesz, Florian Hecker, Farmers Manual sekä videotaiteeseen keskittynyt Skot-ryhmä. Tyyliin kuului kokeellisuuden ohella poikkitaiteellisuus sekä pop- ja massakulttuuria ironisoiva ja kriittinen ote, Keski-Euroopan pitkäaikaisten filosofisten avantgarde-perinteiden mukaisesti. Ambientin, noisen ja kokeellisen soundin rajamailla liikkuva digitaalinen "glitch"- eli häiriösoundi oli Megon tavaramerkki. Cheapin ja Megon artistit tuottivat elektronista tyttötrio Chicks On Speedia, jotka hämmensivät yhdistämällä punk-henkeä, performancea ja visuaalista taidetta. Vielä uskaliaampia kokeilijoita olivat brittiläiset levy-yhtiöt V/Vm sekä Diskono, jotka kyseenalaistivat koko modernin elektronisen tanssimusiikin ympärillä pyörivän hälyn lieveilmiöineen. Esimerkiksi Diskono tuhosi performanceissaan tekno- ja house-musiikin klassikkojulkaisuja kaikkien keräilijöiden kauhuksi, ja V/Vm teki parhaansa sabotoidakseen popmusiikkia kummallisilla seitsentuumaisilla melujulkaisuillaan.

Näiden tyylillisiä sukulaisia löytyi Oaklandista, Yhdysvaltain länsirannikolta, josta tulivat sellaiset kulttiartistit kuin Kid 606, joka yhdisteli eklektisesti ja vapaasti älyteknoa, drill'n'bassia ja glitchiä sekä tämän levymerkki Tigerbeat 6, jolle levyttivät mm. sellaiset paikalliset artistit kuin Lesser, Cex ja tyttöduo Blectum From Blechdom.

Minimalistinen tekno sekoitetaan käsitteellisesti usein energisempään monotrax-tyyliin, jonka pioneereina voidaan pitää sellaisia Detroit-artisteja kuin Jeff Mills ja Robert Hood. Monotrax oli suosittua muun muassa Ruotsissa, josta tulivat sellaiset artistit kuin Cari Lekebusch ja Joel Mull. Monotrax oli nimensä mukaisesti niukaksi riisuttua, soundeiltaan tiukaksi kompressoitua ja toistuviin ääniluuppeihin (sound loops) pohjautuvaa, rytmiikaltaan terävää musiikkia; jopa "puristista", voisi joku väittää. Brittein saarilla monotraxia suolsivat Surgeon, Neil Landstrumm ja Cristian Vogel.

Tyylillisesti trance-musiikille sukua oleva progressive house oli villitys vuoden 1993 ja -94 tienoilla. Goa trancessa puolestaan kehittyi "psykedeelisempi" variaatio trancesta. Tämä tyyli sai nimensä hippien suosimasta Intian valtameren turistiparatiisista, jossa DJ:t miksailivat levyjään tanssijoille hiekkarannoilla, ei kaksitoistatuumaisilta vinyylilevyiltä vaan DAT-nauhoilta, koska levysoittimet eivät olisi kestäneet ilmassa lentävää hiekkaa. Goa-tapahtumissa suosittiin sisustuksessa hohtavia ultraviolettivärejä ja intialaisten jumalten kuvia. Vuonna 1997 Englannissa kohuttiin speed garagesta, joka oli eräänlainen sekamuoto housesta ja sen alagenrestä garagesta sekä junglesta. Big beat kehittyi jatkona trip hopille, ja Chemical Brothersin vanavedessä seuranneet brittiartistit kuten Propellerheads, Bentley Rhythm Ace ja Fatboy Slim eli hittimiksauksia solkenaan tehtaillut DJ Norman Cook muokkasivat tanssimusiikin ilmaisua rockin "iskevämpään" suuntaan.

Electro-musiikki koki myös uuden tulemisensa, kun sellaiset artistit kuin hollantilainen I-f tai englantilaiset DMX Krew, Jedi Knights ja detroitilaiset Aux 88 ja Drexciya muiden muassa alkoivat elvyttää tätä 80-lukulaista soundia, mihin liittyi myös Kraftwerkista juontavan syntetisaattoripopin renessanssi (brittien 80-luvun alun uusromanttista popia elvyttelemään pyrkivä romo jäi kuitenkin erittäin lyhytaikaiseksi villitykseksi). Näihin "retroilijoihin" kuului myös detroitilainen Ersatz Audio -levy-yhtiö ja tämän sellaiset artistit kuin Le Car ja Adult., joiden musiikissa yhdistyivät uusi aalto ja elektroninen pop kriittiseen taidekouluhenkeen. "Elektropunkia" edustivat Fischerspooner, Peaches, Miss Kittin & The Hacker.

Detroit Ghetto Bass oli "katu-uskottavampi" variaatio elektromusiikista, jossa olennainen osa oli jykevillä basso-soundeilla sekä hip hopista tutuilla alatyylisillä ja seksistisillä sanoituksilla. Ghetto-soundi oli velkaa Floridassa kehittyneelle Miami Bass -tyylille, jota edustivat sellaiset artistit kuin Dynamix II.

Vuoden 1997 tienoilla sellaiset englantilaiset aktit kuin Prodigy, Chemical Brothers ja Underworld saavuttivat mainetta myös valtameren toisella puolen Yhdysvalloissa. Musiikkimedia alkoi markkinoida näitä crossover-projekteja yhteisnimellä electronica, jolla tarkoitettiin sellaista elektronista tanssimusiikkia, josta tyypillinen konservatiivinen rock-harrastajakin saattoi pitää. Big beat sopi myös niille, jotka vierastivat teknon väitettyä älykkömäisyyttä ja elitistisyyttä. Toisaalla suorapuheisuudestaan tunnettu saksalainen Alec Empire popularisoi hardcore-teknon genreä Atari Teenage Riot -akteineen, joka saavutti suosiota myös "vaihtoehtorock"-väen keskuudessa ja kiinnitettiin Yhdysvalloissa rap-ryhmä Beastie Boysin Grand Royal -yhtiölle.

Elektronisen tanssimusiikin, popin ja rockin välinen rajankäynti tuotti uusia ristisiitoksia. Myös "vaihtoehtorock" sai vaikutteita teknosta ja alettiin puhua uudesta tyylisuunnasta nimeltä postrock (niin ironiselta kuin tämä nimitys saattaa kuulostaakin), joka lainaili vapaasti Krautrockin ja teknon minimalististista rytmiikkaa analogisine syntetisaattoreineen ja yhdisteli sitä perinteiseen kitararock-yhtyeformaattiin. Yhdysvalloista tuli sellaisia pelkästään instrumentaalimusiikkia soittavia yhtyeitä kuin Tortoise ja Trans Am, jotka levyttivät chicagolaiselle Thrill Jockey -levy-yhtiölle, ja jotka kriitikot luokittelivat postrock-nimikkeen alle. Englannissa näiden hengenheimolaisia oli Moog-syntetisaattoreihin viehtynyt indie-bändi (indie = independent) Stereolab.

Nähtäväksi jää, mikä on oleva elektronisen tanssimusiikin lopullinen kohtalo -- toisaalta hittilistojen, toisaalta kaupallisuudelle nenäänsä nyrpistävien ja tyylipuhtautta vaalivien "underground"-harrastajien puristuksessa. Luonteenomaista 90-luvun tekno- ja house-virtauksille onkin ollut nopea muutos ja pirstaloituminen, minkä vuoksi jopa innokkaimpien alan harrastajien on ollut vaikea pysyä vauhdissa ja määritelmissä mukana. Kehitys tuskin pysähtyy tähänkään.

Seuraava luku: Interface

[Software: pääsivu] [Elektronisen musiikin ja teknon lyhyt historia]