Detroit Techno: Tekno valtaa Moottorikaupungin
The street finds its uses for things.
- William Gibson
Moottorikaupunki Detroitissa -- jossa Motown-levy-yhtiön soundi oli vallinnut aikaisemmin -- elektroninen tanssimusiikki oli technoa, jota työstivät sellaiset, kuten Juan Atkins, Derrick May ja Kevin Saunderson. Musiikkia luotiin sellaisilla teknomuusikon perustyökaluilla kuin mainitun TB 303:n lisäksi Rolandin TR 808- ja 909-rumpukoneilla, jotka oli luotu alun perin studiomuusikoiden apuvälineiksi, ja joita sai perin halpaan hintaan 80-luvun puolivälin tienoilla, kun varsinaiset rockmuusikot eivät olleet näistä pahemmin innostuneet. Technon tekijät pyrkivät vapautumaan musiikillisista traditioista:
... despite Detroit's rich musical history, the young Techno stars have little time for the golden era of Motown. Juan Atkins of Model 500 is convinced there is nothing to be gained from the motor-city legacy. "Berry Gordy built the Motown sound on the same principles as the conveyor belt system at Ford's. Today their plants don't work that way -- they use robots and computers to make the cars. I'm probably more interested in Ford's robots than in Berry Gordy's music." (18)
Ensimmäisiä Detroitin teknokokeilijoita oli Juan Atkins, joka muodosti Richard Daviesin (eli 3070:n) kanssa Cybotron-kokoonpanon. Atkins oli tutustunut Daviesiin Michiganin Washtetaw Community Collegessa. Vietnam-veteraani Davies tutustutti Atkinsin futurologi Alvin Tofflerin teokseen The Third Wave (1980), jossa tekijä hahmotteli jälkiteollisen aikakauden suuntaviivoja, ja kirjasta oli tuleva teknomusiikin merkittävä innoittaja; Toffler puhui kirjassaan muun muassa "teknokapinallisista" (techno rebels). Vuosi oli 1981. Tuolloin julkaistun "Enter"-nimisen albumin ja electrohitti "Clearin" jälkeen Richard Davies kuitenkin jättäytyi pois Cybotronista, ilmeisesti Vietnam-aikaisten kokemustensa traumatisoimana. Juan Atkins jatkoi musiikin tekemistä nimellä Model 500, jonka levytyksiä julkaisi omalla Metroplex-merkillään. Toisin kuin Chicagon house-musiikkia, joka otti vaikutteita niin discomusiikista kuin Philadelphia Soulistakin, Detroit-teknoa innoitti enemmän eurooppalainen syntetisaattoripop, kuten Kraftwerk, New Order, Depeche Mode ja Nitzer Ebb muiden muassa sekä George Clintonin luotsaamien Funkadelic- ja Parliament-yhtyeiden funk, joka oli ollut kaupungissa suosittua 70-luvulla. Derrick May joskus lausuikin teknosta, että tämä kuulostaa siltä kuin "George Clinton ja Kraftwerk olisivat yhdessä juuttuneina hissiin". Vaikutteet paistoivat läpi esimerkiksi Model 500:n vuonna 1985 julkaistussa "No UFOs"-singlessä, jossa eurooppalaisten esikuvien futuristiset kosketinsoundit yhdistyivät Juan Atkinsin puoliksi kuiskattuihin synkkäsävyisiin vokaaleihin.
Juan Atkins oli puolestaan tutustuttanut Richard Daviesin Kevin Saundersoniin ja Derrick May'hin, kahteen Bellville High Schoolin aikaiseen ystäväänsä, jotka Atkinsin innoittamana tekivät omaa musiikkiansa syntetisaattoreilla. Metroplexin ohella Detroitiin syntyi sellaisia uusia levymerkkejä, kuten Mayn Transmat ja Saundersonin KMS, jotka ovat kaikki jo legendaarisessa maineessa alan harrastajien keskuudessa. Muita tuon ajan teknotuottajia Detroitissa olivat sellaiset kuin Eddie "Flashin'" Fowlkes ja Blake Baxter.
Detrotin teknomusiikin futuristisen synkkiä sävyjä voidaan ehkä selittää paljolti kaupungin omalla infrastruktuurilla: 70- ja 80-luvun taitteissa kaupungin perinteinen raskas autoteollisuus alkoi siirtyä pois Detroitista, työttömyysluvut nousivat rikollisuuden ja sosiaalisten ongelmien lisääntyessä, puhumattakaan rasismista. Kaikista elvyttämisyrityksistä huolimatta kaupunki muistuttaa tällä hetkellä enemmänkin sodan jälkeistä taistelutannerta liki autioine katuineen, joukkoliikennettä ei juurikaan ole, ja iltaisin on turha edes kuvitellakaan liikkuvansa ulkona. Mustat teknoartistit vastasivat tilanteeseen musiikkinsa kautta, joka heijasti vallitsevia olosuhteita, ja ehkä laajemminkin sitä tietotekniikan mukanaan tuomaa rakennemuutosta, joka ravisteli koko maailmaa 80- ja 90-luvuilla.
Detroitin musiikki alkoi saada laajempaa sijaa kansainvälisestikin. 1986 Eddie Flashin' Fowlkesin "Goodbye Kiss" oli noussut isoksi hitiksi Detroitissa ja Chicagossa, mihin Derrick May vastasi omalla kappalellaan "Let's Go", ja Kevin Saunderson tuli peliin mukaan omalla "Triangle Lovellaan": kaikki suuria hittejä Yhdysvaltain Keskilännen suurkaupungeissa. Teknon kaiut alkoivat levitä jo valtameren toisellekin puolelle, ja vuonna 1988 Neil Rushton Birminghamista, Englannista koosti ensimmäisen kaupallistakin menestystä niittäneen kokoelman "Detroit Techno" brittiläiselle 10 Records -levymerkille. Kokoelmalta tuli valtaisaksi hitiksi Kevin Saundersonin Inner City -projektin "Big Fun", joka nousi levylistojen kärkeen ympäri maailman. Alan varsinainen klassikko kuitenkin kehittyi Derrick Mayn Rhythim Is Rhythim -nimellä julkaistusta kappaleesta "Strings Of Life", jonka soljuvaa pianointroa saatiin vuosien mittaan kuulla lukemattomissa klubi- ja varastohallibileissä ympäri maailman; toinen klassinen Derrick May -biisi oli tietysti vuoden 1987 "Nude Photo".
Leimaa-antavaa teknomusiikille on aina ollut, että se on ollut Euroopassa suositumpaa kuin kotimaassaan Yhdysvalloissa, ja useat 80-luvun Detroit-teknoartisteista on kokonaan jättänyt kaupungin, monet toimien tätä nykyä Euroopassa, josta ovat löytäneet vastaanottavaisemman yleisön kuin kotonaan, jossa kaupalliset radioasemat suosivat yhä perinteisempää (ja pääosin valkoiselle kuuntelijayleisölle helpommin aukeavaa) rock-musiikkia. Myös seuraava Detroit-sukupolvi astui esiin 80- ja 90-lukujen taitteissa, kun alettiin kuulla yhä enemmän sellaisista kuin Carl Craig, Kenny Larkin, Sean Deason, James "Suburban Knight" Pennington, Alan "DJ T-1000" Oldham ja Aux 88; tai Underground Resistance -"perheestä", joka korosti jatkuvasti teknon vastakulttuurista, poliittista ja mustien oikeuksia ajavaa merkitystä.
"Mad" Mike Banks ja Jeff Mills perustivat Underground Resistancen Detroitissa vuonna 1988. Tätä aiemmin Banks oli ollut drag race -ajaja ja sessiomuusikko mm. George Clintonin Cherubim-projektissa. Mills oli työskennellyt DJ:nä WJLB-radioasemalla taiteilijanimellä The Wizard.
Miehet olivat tutustuneet Final Cut -industrialprojektin jäseninä ja päättivät nyt yhdistää taitonsa: molemmat halusivat perustaa tiukasti itsenäisen levymerkin, joka vastaisi myös levyjen jakelusta. UR oli sekä muusikkoryhmän että levy-yhtiön nimi; vuodesta 1994 lähtien heidän oma levyliikkeensä Submerge alkoi toimia jakelijana.
UR alkoi nopeasti kehittää ympärilleen militanttia imagoa ja esiintyivät promokuvissa maastopuvuissa ja kommandoasuissa. Musta aktivismi kohtasi George Clintonin "afrofuturismin". Mad Mike ei paljastanut kasvojaan milloinkaan lehdistölle, vaan piileksi milloin silmät kommandopipon alta, milloin kaasunaamarin takaa pilkistäen. Jotkut puhuivat URista "teknon Public Enemynä", toiset taas väittivät että Jeff Millsin innoitus oli tullut belgialaiselta industrialryhmä Front 242:lta.
Public Enemyn esikuvan tavoin, DJ-muusikot Robert Hood ja Alan "DJ T-1000" Oldham värvättiin URin "informaatioministereiksi", jotka toimivat lehdistötiedottajina ja propagandisteina. URin levyjen keskiöt ja kannet alkoivat täyttyä iskulauseista ja manifesteista, joiden filosofiasta vastasi pelkästään nimellä "The Unknown Writer" tunnettu kirjoittaja-aktivisti.
Musiikillisesti UR oli aloittanut garage-housella, mutta päätyi sittemmin Millsin ja Hoodin kovaan minimalistiseen teknobiittiin, jota maustivat toisinaan Mad Miken jazz- ja funk-vaikutteet, välillä taas soundi oli vanhan koulun kuivaa elektroa. Scifi-fantasiat ja poliittinen tiedostavuus Mustien Panttereiden tapaan olivat UR-soundin rakennusmateriaalia.
Nyttemmin URista voisi puhua eräänlaisena rapryhmä Wu-Tang Clanin tapaisena sateenvarjona suurelle joukolle itsenäisiä artisteja.
Mills jätti UR:in 1992 keskittyäkseen menestyksekkääseen soolouraansa, samoin Hood sai mainetta soolona, mutta URin talliin liittyivät jo salaperäiset teema-artistit Drexciya (merenalaiset ekskursiot tavaramerkkinään) ja Red Planet (eli The Martian), James "Suburban Knight" Pennington ja DJ Rolando eli Aztec Mystic.
Jälkimmäinen nostatti URin toistaiseksi suurimman mediakohun, kun levyjätti Sony julkaisi loppuvuodesta 1999 trance-version tämän 'Knights of the Jaguar' -levystä, mitä UR ei hyväksynyt, veti Sonyn oikeuteen ja -- laajan internet-kampanjan tukemana -- voitti.
Kanadan puolelta
Detroitin naapurikaupungista
Windsorista saapui Millsin ja Hoodin tavoin minimalistista teknoilmaisua
työstävä Richie Hawtin -- tunnettu myös
taiteilijanimillä
F.U.S.E. ja Plastikman sekä John Acquavivan kanssa perustamastaan
levy-yhtiöstään Plus 8 -- joka lasketaan monesti
Detroit-genreen kuuluvaksi, vaikka mustan teknoyleisön
hyväksyntää valkoinen (ja keskiluokkainen) Hawtin
ei varauksetta aina saa.
[Software: pääsivu] [Elektronisen musiikin ja teknon lyhyt historia]
