DJ-kulttuuri
Trainspotting eli junien tarkkailu on suosittu harrastus Iso-Britanniassa. Harrastukseen kuuluu seisoskelu rautatieasemalla muistivihkon kanssa, ideana lähtevien ja saapuvien junien aikataulujen tutkiminen ja vertaaminen. Kuten arvata saattaa, alan harrastajiin suhtaudutaan varsin huvittuneesti ja trainspottereita on helppo pitää "tärähtäneinä". Hieman pilkallistakin ilmaisua "trainspotter" on nyttemmin ryhdytty käyttämään myös pakkomielteisistä levykeräilijöistä, joille julkaisujen matriisinumerot ja jonkin tietyn levy-yhtiön tai artistin harvinaisuuksien saaminen käsiin on muodostunut elintärkeäksi.
On ymmärrettävää, että teknomusiikkikulttuuri synnyttää tällaisia lieveilmiöitä. Uusia julkaisuja tulee viikoittain ulos kymmeniä, ellei satoja. Artistit saattavat myös julkaista levyjä eri taiteilijanimillä eri levymerkeille. Tämä synnyttää tilanteen, jossa yhden tietyn musiikintekijän tai aktin tuotannon seuraaminen voi olla äärimmäisen hankalaa -- varsinkin jos kompletistinen levyharrastaja haluaa omistaa vielä näiden muille artisteille tekemät uudelleenmiksaukset (remixien tekeminen jo vakiintuneille artisteille on usein hyvä keino uudelle "nimelle" lyödä itsensä läpi ja myös hyvä markkinointikeino levy-yhtiölle, joka voi vauhdittaa myyntiään käyttämällä apuna jotain suosittua remiksaajaa).
Samoin ns. white labeleiden suosio on omiaan mutkistamaan levykeräilijän jo ennestään raskasta tehtävää. White labelit ovat nimensä mukaisesti pelkällä valkoisella etiketillä varustettuja 12-tuumaisia singlejä, jotka julkaistaan ilman tekijän tai kappaleen nimeä. Usein ne ovat uusien, vakiintumattomien artistien tuotoksia, joista on otettu pienet painokset -- tai jonkin vakiintuneen artistin yrityksiä kokeilla suosiotaan incognito tiskijukkien keskuudessa. Ääritapauksissa niiden sisältämä musiikki on ilman lupaa samplattua tai remiksattua, minkä vuoksi vain white label voi taata levityksen ilman oikeustoimien vaaraa (tekijöitä on näin vaikea jäljittää). Myös ns. asetaatit ovat suosittuja, etenkin jungle- ja drum'n'bass-tiskijukkien sekä alan harrastajien keskuudessa. Asetaatille prässätään koepainoksia uusista kappaleista ja miksauksista.
Siinä missä sellaiset Rolandin peruskoneet kuten 303, 808 ja 909 ovat nousseet teknoharrastajien fetisseiksi, samaa voi väittää myös Technicin SL 1200- ja 1210-sarjojen levysoittimista, joista on hiphop- ja tekno-kulttuurien myötä tullut varsinaisia musiikki-instrumentteja muiden joukossa ja levyjen yhteen miksauksesta, "biittimiksauksesta", ja siihen liittyvästä teknisestä "kikkailusta" oma erityislahjakkuutta vaativa taiteenlajinsa.
Kahden levysoittimen ja mikserin avulla levyt pyritään liittämään yhteen mahdollisimman saumattomaksi kokonaisuudeksi, jossa kappaleen vaihtumista ei useinkaan pysty huomaamaan, ja tässä auttaa mikserin kanavien lisäksi levysoitinten vakiovarustuksena oleva nopeudensääntö, jolla levyä voidaan hidastaa tai nopeuttaa aina kahdeksaan prosenttiin saakka (+8 ja -8). Miksaamisesta järjestetään omia maailmanmestaruuskilpailuja, ja alan harrastajat kunnioittavat sellaisia mestarillisia miksaajia ja "scratchaajia" kuten esimerkiksi kalifornialainen Invisibl Scratch Piklz -ryhmä.
On kiinnostavaa, että näin CD-levyjen aikakaudella perinteinen
12-tuumainen vinyylilevy on säilyttänyt valta-asemansa tiskijukkien
ja
elektronisen tanssimusiikin harrastajien keskuudessa (vaikka miksaavia
CD-soittimia
on jo tullut markkinoille). Vinyylilevyjen suosiota DJ:t perustelevat
sillä,
että vinyyli mahdollistaa miksatessa CD-levyjä
"fyysisemmän"
otteen: musiikin voi tavallaan nähdä silmissään levyn
pyöriessä ja sitä voi sananmukaisesti manipuloida
käsillään -- toisin kuin CD-levyjä. Vaikka suuret
levy-yhtiöt ovatkin pitkin 80- ja 90-lukua lakkauttaneet
vinyylilevyprässäämöitään CD-formaatin
yleistymisen vuoksi, voi perinteinen vinyyli tanssimusiikkikulttuurissa
hyvin 3.
vuosituhannellekin saakka.
[Software: pääsivu] [Elektronisen musiikin ja teknon lyhyt historia]
