Minimalismi
John Cagen jalanjäljissä 60-luvulla kehittyi minimalismiksi kutsuttu koulukunta, jossa sävellykset rakentuivat itseään hypnoottisesti (ja monien mielestä unettavastikin) toistavista rakenteista. Kokeilut sikisivät sellaisten poikkitaiteellisten taiteilijaryhmien kuten Fluxus ympärillä. Terry Riley tunnettiin pulssimaisten rytmien pohjalle rakennetuista sävellyksistään. Rileyn tunnetuimpiin kuuluva teos on In C (1964), jossa viittäkymmentäkolmea melodista katkelmaa kuljetetaan yhtä aikaa päällekkäin toistuvien C-sävelten kanssa: pisin esitys kesti kaikkiaan kolme tuntia.
Steve Reich teki lyhyitä nauhaluuppeja, joissa musta saarnaaja hokee "It's gonna rain" yhä uudestaan ja uudestaan. Nauhurit pyörivät hieman eri nopeuksilla, joten luupit vähitellen menevät epätahtiin ja luovat uusia mielenkiintoisia rytmisiä kokonaisuuksia. (5)
Muita tärkeitä minimalisteja olivat LaMonte Young ja Pauline Oliveros. Suuren yleisön keskuudessa tunnetuin minimalisteista on kuitenkin Philip Glass; joskin tämän musiikki on lähestynyt jo kauan perinteisempää käsitystä konserttimusiikista (oopperatrilogia Einstein on the Beach, Satyagraha ja Ekhnaton, useat soundtrackit esim. elokuvissa Koyaanisqatsi ja Mishima).
Muiden koulukunnan edustajien tapaan on myös Glass saanut vaikutteita Euroopan ulkopuolisesta musiikista kuten intialaisista ragoista ja indonesialaisesta gamelanista. Minimalismi rikkookin länsimaista aikakäsitystä ja tekee viittauksia itämaisen rituaalimusiikin suuntaan. Glass kuitenkin huomauttaa, että on kömpelöä puhua minimalistisen musiikin yhteydessä "transsi- tai huumetiloista, hypnoottisista tai uskonnollisista tiloista": minimaalimusiikille ja tietyille muille kokemuksille on vain yhteistä "eräänlainen epätavanmukaisuus". (6)
Glass tarkoittaneekin aikakokemusta. Toisaalta minimalismin voisi tulkita edeltäneen oman aikamme teknomusiikkia monessakin mielessä, ei vähiten toistoa ja hypnoottista rytmiä hyödyntäessään.
Voisiko minimalistisen musiikin (samoin kuin ambientin ja muiden
niukkaan ilmaisuun perustuvien musiikinlajien) funktio olla siinä,
että se jättää kuuntelukokemukseen ikään kuin
"aukkoja", jotka kuulija täyttää omassa
mielessään? Tähänhän jo John Cagen musiikillinen
filosofia
perustui. Näin lopullisen musiikkikokemuksen rakentuminen olisi viime
kädessä
kuuntelijan itsensä varassa.
[Software: pääsivu] [Elektronisen musiikin ja teknon lyhyt historia]
