finnish adult pulp novels
introduction by juri nummelin
Seksipokkareita ei enää julkaista
Menneen maailman seksihoukutuksia
Pornografian kulutus kasvaa koko ajan, ja siitä on selvästi tullut korkeakoulutetun eliitin harrastus ja hyväksytty osa kaunokirjallisuutta. Yksi pornografian laji on kuitenkin kokonaan unohtumassa: halvat ja halpamaiset seksipokkarit. Divareista voi vielä löytää paloja menneestä maailmasta, Lollo-, Pelimies- ja Cocktail-sarjojen muodossa, mutta kirjakaupoista ja kioskeista ovat kokonaan kadonneet kirjat, joiden kannessa tai nimiösivulla lukee: "Kustantaja toivoo, ettei kirjaa annettaisi alaikäisten käsiin." Suomen divareissa seksipokkarit ovat alinta mahdollista tavaraa. "Ei osteta takaisin", voi hyvinkin lukea kirjan takakannessa.
Pornografista tai vähintään eroottista kirjallisuutta on tehty aina, mutta halpaa, kertakäyttöistä pornoproosaa on tehty oikeastaan vasta 1900-luvulla, kun kustantaminen on tullut halvaksi. Ensimmäisinä asialla olivat amerikkalaiset pulp-lehdet, jotka painoivat nopeasti kirjoitettuja novelleja huonolaatuiselle paperille. Snappy Stories oli tyypillinen 20- ja 30-lukujen rohkean pulp-lehden nimi. Kun britit tulivat perässä 40-luvulla, he antoivat lehdille ranskankielisiä nimiä ja laittoivat kanteen frangihinnan antaakseen lukijoille mielikuvan paheellisesta eurooppalaisuudesta!
Toisen maailmansodan aikana syntyivät massamitassa painetut pehmeäkantiset pokkarit. 40- ja 50-lukujen vaihteessa syntyy ns. alkuperäispokkari, kirja, joka on kirjoitettu suoraan julkaistavaksi pehmeäkantisena kioskikirjana. Alusta alkaen yksi suosituimpia lajityyppejä oli juuri seksi. Varsinkin pienet kustantajat erikoistuivat seksikirjoihin - mitä pienempi kustantamo, sitä rivompia ja rajumpia kirjat olivat. Aikansa mittapuilla tietysti - monissakaan 60-luvun alkupuolen seksikirjoissa ei kovin innostavia toimintakohtauksia ole, vaan enemmänkin draamaa, jonka sisälle on siroteltu viisi tai kuusi melko peiteltyä seksikohtausta.
Aluksi seksikirjat oli tarkoitettu mahdollisimman laajalle yleisölle, mutta 60-luvulle tultaessa kustantajat alkoivat ajatella pienempiä osakulttuureja. Lesbot, homot ja sadomasokistit saivat jokainen oman annoksensa laatukirjallisuutta.
Seksikirjoja on yleensä ajateltu piittaamattomien ja kyynisten senttarien puuhana. Tällaisia suurin osa kirjoittajista on taatusti ollutkin, mutta monet nykyään arvostetut kirjailijat ovat vauhdittaneet uraansa väsäämällä seksipokkareita eri salanimillä. Näin esimerkiksi rikoskirjailijat Donald Westlake ja Lawrence Block sekä tieteiskirjailija Robert Silverberg, joka omien sanojensa mukaan on kirjoittanut satoja seksikirjoja. Tunnettu fantasiakirjailija Marion Zimmer Bradley vauhditti uraansa seksipokkareilla, joita hän kirjoitti lukemattomilla salanimillä.
Kuusikymmentäluvun seksikirjat olivat vielä aika kilttiä tavaraa. Monet kirjat vaikuttavat nyt luettuina lähinnä saippuaoopperoilta. Seksuaalisen vallankumouksen tullessa seksikirjojenkin piti muuttua rohkeammiksi. Kirjoista hävisi draama ja tilalle tuli nopea juoksu seksikohtauksesta toiseen. Viimeistään 70-luvun puolivälissä voi jo puhua suoranaisesta pornografiasta.
Suomeen seksipokkarit tulivat vasta 1960-luvun ja 1970-luvun vaihteessa, seksuaalisen vallankumouksen aikana. Sitä ennen ei lajityyppiä paljon tunnettu. Omia seksipokkareita ei ole juurikaan kirjoitettu, satunnaisia (ja yleensä nimettömiä) poikkeuksia lukuun ottamatta. Ehkä ne, jotka kirjoittivat tarinoita seksilehtiin, eivät pystyneet kirjoittamaan kirjamittaisia tarinoita. Toinen mahdollinen selitys on se, että kotimaiset kustantajat ajattelivat, että ulkomainen nimi kannessa takaa myynnin.
Suomessa ensimmäisenä seksipokkareita alkoi kustantaa espoolainen Finnbooks, joka aloitti melko lyhytikäisen Domino-sarjansa 1967 julkaisemalla Arthur Adlonin kirjan Naaraseläin (1965). Adlonia pidetään tyypillisenä alan senttarina.
Aikakauslehti Cocktail -niminen kustantamo toimi Turussa. Cocktail-sarja oli heidän pääasiallinen nimikkeensä alalla - sarjassa ilmestyi vuosina 1971-1974 peräti 52 kirjaa, joista valtaosa on amerikkalaista alkuperää. Kirjat on painettu makkelipaperille ja niiden liimasidos hajoaa hellässäkin käytössä herkästi, mutta kirjoilla on rutkasti kulttuurihistoriallista merkitystä erään kirjallisuuden lajityypin muutoksen kuvaajina.
Cocktail-kirjat olivat vielä aika kilttiä tavaraa, mutta aikojen nopean muutoksen huomaa siitä, että vuonna 1978 aloitetun ja lopetetun Pelimies-sarjan kirjat ovat silkkaa sitä itseään. Esimerkiksi Gary Stubbsin kirjoittamassa Kadonneen kondomin arvoituksessa kestää vain pari sivua ennen kuin päästään itse asiaan. Sen jälkeen kirja koostuukin lähinnä kymmenen sivun mittaisista orgioista, jotka katkaisee korkeintaan sivun mittainen suvanto. Ja taas mennään.
Seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa seksipokkarit oikeastaan katosivat Suomen ja ehkä koko maailmankin kustannuskartalta. Pelimiestä julkaissut tamperelainen Pop-kirjat yritti houkutella lukijoita nelivärikuvilla, mutta lehdet ja varsinkin videot veivät lopulta voiton. Ehkä myös seksikirjojen nuhruinen maine ei houkuttele pornografian uusia käyttäjiä tarttumaan niihin. Ilmiöllä on kuitenkin kiinnostava historiansa.
Juri Nummelin (julkaistu kirjoittajan luvalla / reprinted by the writer's permission)