Arvid Tahvanainen

"Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi."
- Matt.5:13.

Arvid Tahvanainen löydettiin asunnostaan Hervannasta, kun naapurit olivat alkaneet valittaa hajusta kesän tullen. Huoltomies Jorma Anttila ei milloinkaan unohtaisi sitä näkyä, joka häntä ensimmäisenä kohtasi, kun hän avasi oven yleisavaimellaan ja astui sisään.


Arvid Tahvanainen masturboi mielellään. Se olikin ainoa ilo hänen elämässään sen jälkeen, kun Elisa oli jättänyt hänet viitisen vuotta sitten. Lapsia heillä ei ollut. Arvid Tahvanainen oli laman koittaessa jäänyt työttömäksi LVI-alan yrityksestä ja ollut siitä pitäen kortistossa. Sitä ennen hän oli tuonut varman leivän kotiin jo seitsemäntoista vuoden ajan ja Arvidin palkalla Elisakin oli voinut ostella kaikenlaista mukavaa kuten uusia vaatteita, meikkejä, hajuvesiä ja sen sellaista. Elisa Tahvanainen olikin punaisissa jakkupuvuissaan ja korkeissa koroissaan yksi kulmakunnan upeimmista ilmestyksistä. Pahat kielet tosin puhuivat, että Elisa ei pynttäytynyt Arvidia vaan nuoria rakastajiaan varten, joita hänellä kuulemma olikin pilvin pimein, ja että nuorukaiset kävivät sutaisemassa Elisaa aina Arvidin ollessa töissä LVI-alan pajallaan puuhailemassa tiivisteidensä ja jakoventtiiliensä kanssa. Arvid ei kuitenkaan tällaisista puheista paljon perustanut, koska tiesi, että kateelliset jaksoivat aina jaaritella ilkeitä. Sitä paitsi Elisa oli erinomainen kotirouva, joka piti paikat tiptop-kunnossa ja oli tyytyväinen Arvidinkin kaltaiseen hieman harmaaseen mutta turvalliseen jörrikkään.

Harva se päivä Arvidin tullessa kotiin koko huusholli oli perusteellisesti tuuletettu ja jopa puhtaat lakanat vaihdettu, vaikka Arvid olisi tyytynyt vähempäänkin putipuhtauteen. Elisakin odotteli häntä päivittäin suihkunraikkaana ja hyväntuulisena, ja Arvid ihmettelikin kavereidensa puheita pahansisuisista ja kärttyisistä muijistaan, koska hänen omansa oli kuin enkeli ja kehräsi kuin kissa. Joskus Arvidista oli kyllä outoa, että silloin tällöin likapyykin joukosta löytyi sellaisiakin hänen alusvaatteitaan ja sukkiaan, joita hän ei muistanut edes ostaneensa, mutta käytännön miehenä Arvid ei juurikaan jaksanut kiinnittää tällaisiin asioihin huomiota. Ja mitä muuta varten hänen pikkuvaimonsa olikaan olemassa kuin huolehtiakseen myös miehensä kaikista vaatetarpeistakin, ettei Arvidin tarvinnut olla kuin mikäkin resupekka ja Elisan hävetä silmiä päästään.

Toisinaan myös Arvidista oli kummaa, että hänen tullessaan kotiin asunnossa lemahti voimakas partaveden haju -- Arvid kun itse ei koskaan ollut mikään tököttien ystävä -- mutta Elisa selitti, että hän oli huomannut partaveden olevan oiva apu kaikenlaisten tahrojen poistoon. Kukkamekostakin tillilihakastiketahrat olivat lähteneet alta aikayksikön. Tämän Elisa selitti sillä, että partavedessähän oli alkoholia, mitä muutenkin käytetään puhdistamiseen, ja se tuntui Arvidista aivan järkeenkäyvältä. Joten Arvid sitten sen kummemmin ei asialla päätään vaivannut. Käytännön mies kun oli.

Arvidin vaimon täydellistä enkelimäisyyttä lisäsi vielä se, että päinvastoin kuin kavereiden muijat, Elisa ei koskaan motkottanut hänelle saati sitten pitänyt mykkäkoulua, jos Arvid vaikka halusi lähteä viikonloppuisin tai Pekkas-vapailla poikien kanssa kalaan tai metsälle useammaksikin päiväksi ja oli jopa tiedossa, että hieman napanteriakin tultiin järvellä tai erämajalla ottamaan. Elisa tiesi, että Arvid teki rankkaa työtä, josta sitten kantoi palkan kotiin, ja että Arvid oli ansainnut nämä reissunsa raskaan uurastuksensa vastapainoksi. Elisahan suorastaan säteili ja hänen poskensa hehkuivat innosta, kun hän kuuli, että Arvid ja pojat taas suunnittelivat seuraavaksi viikonlopuksi reissua metsälle tai vesille, ja pakkasi mukaan evästä ja muuta, mitä korvessa tarvittaisisiin; vähintään yhtä innokkaana kuin jos olisi itse pääsemässä mukaan.

Ja niin omistautunut Elisa oli sille, että Arvid pääsi kunnialla tien päälle, että kerran kun Arvid oli unohtanut jotain tärkeää kotiin taas reissuun lähtiessään ja joutunut palaamaan, Elisa oli valahtanut liki kalpeaksi, kun Arvid astui ulko-ovesta sisään yllättäen, samalla kun Elisa puhui pyyhe ympärillään puhelimeen ja lakkasi kynsiään, kaapista otettu uusi leninki kiiltäen silityslaudan päällä. Arvid kertoi, että syötit olivat jääneet, ja Elisa sanoi että, ai, ollaan tässä tyttöjen kanssa lähdössä vähän shoppailemaan ja katsotaan, löytyisikö jotain kivaa kesävaatetta Arvidillekin. Arvidista oli hieman kummaa, koska kaupat eivät olleet enää kuin pari tuntia auki ja olihan perjantai, mutta naisten asioitahan nämä olivat, ja sitä paitsi häntä käytännön miehenä huoletti enemmän, olisiko mukana kunnon vieheitä. Ja erinomainen se viikonloppu olikin, kalaa tuli, ja Elisa suorastaan hehkui onnesta, kun Arvid palasi kotiin myöhään sunnuntai-iltana saaliinsa kanssa. Arvidia oli tosin ihmetyttänyt, kun hän jo körötteli kotikadullaan, että mikä ihmeen punainen urheiluauto oli hurjastellut vastaan aivan hänen rivitalonsa suunnalta.

Kaikki oli siis kohdallaan Arvidin elämässä ja avioliitossa, joskin välillä Arvid toivoi, että olisi voinut täyttää aviomiehen velvollisuuksiaan Elisan kanssa hieman paremminkin. Elisa kun oli herkkä ja jopa migreeniinkin taipuvainen ihminen, ja usein nämä kohtaukset tulivat juuri iltaisin, kun Arvidilla olisi ollut aikaa ja mielenkiintoakin viettää herkkä hetki vaimonsa kanssa. Arvid oli kovasti huolissaan vaimonsa oireiluista, mutta kilttinä ja ymmärtäväisenä aviomiehenä häntä hieman jopa hävetti, että hänelle kehtasikin tulla sopimattomia ajatuksia mieleen silloin, kun hänen herkkä ja haavoittuva pikku vaimonsa virui kärsivänä juuri vaihdetuilla satiinilakanoilla.


Onnea olisi riittänyt kauemminkin Arvidin ja Elisan elämässä, mutta sitten maatamme kohtasivat lamavuodet ja myös Arvidin LVI-alan yritys joutui saneeraamaan ja järkiperäistämään toimintaansa kohdatakseen paremmin kansainvälistymisen ja kasvavan tulosvastuun tuomat paineet. Ja koska Arvid osaltaan ei pystynyt vastaamaan tarpeeksi tehokkaasti, dynaamisesti ja ulospäin suuntautuvasti näihin haasteisiin ja koska hänellä alkoi jo ikäkin painaa -- olihan hän kolmekymmentäviisivuotias -- Arvid joutui lähtemään firmasta, jota hän oli palvellut uskollisesti kaikki nämä vuodet heti ammattikoulusta valmistuttuaan.

Myös Elisa otti Arvidin työttömyyden kovin raskaasti ja erityisesti häntä suretti, että Arvid vietti nyt kaikki päivät kotonaan tv:tä katsellen ja Veikkaus-lehteä lukien. Tukeakseen miestään ja myös perheen taloudellisen tilanteen vuoksi Elisan oli nyt pakko ottaa osapäivätyötä puhelinmyyjänä, kuten Elisa Arvidille kertoi; aluksi tosin Arvid ei ymmärtänyt, miksi Elisa huokaili ja voihki samalla, kun puhui puhelimessa. Elisa kyllä kertoi sittemmin, että häntä ahdisti kovasti avioparin nykyinen tilanne, minkä vuoksi hän sai pahoja astmaattisia kohtauksia ja vielä samaan aikaan, kun joutui puhumaan asiakkaiden kanssa.

Sittemmin Elisa sai iltatöitä ja joutui monesti vuorotyön takia viettämään öitä pois kotoa, mikä huoletti Arvidia kovin. Pahaksi onneksi Elisan työ oli kehnosti palkattua, ja usein Arvidin täytyi vielä antaa vaimolleen rahaa siitä vähästä, minkä sai työvoimatoimiston ja sosiaalihuollon luukulta. Ajat olivat kovia sekä Arvidille että Elisalle, ja moniaita kertoja vaimo tulikin kotiin raskaan työpäivän jäljiltä huulipuna tuhriutuneena ja vaatteet rypistyneinä. Elisa selitti, että tämä oli seurausta likaisesta liukuhihnatyöstä huonosti ilmastoidussa tehtaassa, jossa muiden työläisten tupakansavu vielä tarttui vaatteisiin. Elisa saattoikin kotiin tultuaan viettää jopa tunnin suihkussa itseään puhtaaksi jynssäten.

Vaarallistakin työ oli: joskus irrallaan heiluvat tuuletinhihnat saattoivat osua Elisaan ja jättää punaisia jälkiä tämä kaulaan. Arvid sääli urheaa pikku vaimoaan kovin, ja laittoi tälle usein muutaman satasen omasta vähästään, jotta tämä voisi ostaa itselleen jotain kivaa ja myös hieman helpottaakseen syyllisyyttään siitä, että oli heidät kummatkin saattanut tällaiseen tilanteeseen.

Eräänä aamuna Arvidin maailma sitten kaatui. Herättyään hän löysi keittiön pöydältä lappusen, johon Elisa oli kirjoittanut naisellisen koukeroisella käsialallaan:

"Arvid,

mie en kestä ennää. Mie lähhen takkaisin Pohojoiseen Äitin luokse. Anna miulle anteeksi. Mie rukkoilen siulle Jeesukselta Kristukselta voimia. Voikko sie laittaa miun tilille 5000 markkaa matkarahhaa ja lääkäriä varten. Mie en tiiä elänkö mie ennää kauaa, ku miul on toi astma ja rytmihäiriöitä.

Elisa

Ps. Fuck you, loser."

Arvid itki luettuaan kirjeen. Miten elämä saattoikin olla näin julma heitä molempia kohtaan? Miksi näin kova kohtalo saattoi kohdata niin kaunista, älykästä, suloista, viatonta ja hurskasta tyttöä kuin Elisaa? Ja vielä niin sivistynyttäkin: Arvid, jolla ei koskaan ollut tilaisuutta käydä kouluja, oli aina kadehtinut Elisan yleissivistystä, olihan tämä jopa lukenut yliopistossa approbaturinkin -- fellaatio-nimisessä aineessa, kuten Elisa oli hänelle kertonut. Arvid ei tuntenut ketään muuta, joka olisi moiseen saavutukseen yltänyt. Tosin hän ei tiennyt, mitä fellaatio tarkoitti, mutta jotain hienoa se varmasti oli.

Tuo viimeinen lause Elisan jäähyväiskirjeessä erityisesti pakahdutti Arvidin sydäntä ja hän tajusi, että Elisan oli ollut pakko olla äärimmäisen mielenliikutuksen vallassa sitä kirjoittaessaan: jotain jolla ilmaista kouraiseva rakkautensa Arvidia kohtaan; vieraalla kielellä, koska sanat eivät riittäneet sitä enää suomeksi kertomaan. Tuo suloinen, suloinen, suloinen tyttö, Arvid mietti liikutuksen kyyneleitä niellessään.


Niin sitten kului aikaa Arvidin elämässä. TV-uutiset tiesivät kertoa uusista lomautuksista yrityksissä; huolestuneen näköinen valtiovarainministeri sanoi, että näin ei voi jatkua, ja ilmoitti uusista säästöistä ja leikkauksista -- jotka koskisivat enimmäkseen lapsiperheitä, eläkeläisiä ja pienituloisia -- ennen kuin katosi kiiltävän mustan Mercedes-Benzinsä uumeniin ja lähti neuvottelemaan suuryhtiöiden johtajien verokevennyksistä.

Myös Arvid sai osansa lamasta, joka koetteli kovalla kädellä kansantaloutta: hänen ja Elisan omistama rivitalo-osake ulosmitattiin, eikä ollut kulunut vuottakaan siitä, kun hän oli saanut lopultakin maksettua viimeisen lainaerän pankille vuosien lyhennysurakan jälkeen. Onneksi sosiaalivirasto jälleen oli armelias Arvidia kohtaan ja osoitti hänelle kerrostaloyksiön Hervannasta Teekkarinkadulta tai jostain sieltä päin. Arvidia hämmensivät Hervannan paikannimet: loputtomat -tiet, -kadut, -polut ja - raitit, jotka kiemurtelivat betonisokkelon keskellä. Jokainen talo ja piha muistutti toistaan ja lukuisia kertoja Arvid eksyi sosiaalitoimistosta tai seurakunnan ruoka-avusta tullessaan, kunnes alkoi pikku hiljaa hahmottaa ympäristöään.


Jouduttuaan näin maanpakoon viihtyisästä Finninmäestään keskelle Hervannan betonierämaata yksinäisyys ja hyödyttömyyden tunne täyttivät Arvidin. Koko elämä oli sujahtanut ohitse kuin huomaamatta eikä mitään ollut jäänyt käteen. Kaikki nämä vuodet hän oli ollut kuin automaatti, uneksien halki elämänsä, Se, mitä ihmiset sanoivat, tekivät tai puhuivat, ei merkinnyt enää yhtään mitään hänelle; ei myöskään hänen oma mitätön olemassaolonsa. Hän oli autiotalo, jonka nurkissa tuuli puhalsi ja jonka särkyneissä ikkunoissa ei ollut mitään elonmerkkejä.

Joka päivä hän suoritti vaelluksensa halki Hervannan katujen kuin aave: ostoskeskus, posti, KELA, pankki, kirjasto, vapaa-aikakeskus -- tai sitten sama eri järjestyksessä. Kuten niin monet työttömät kohtalotoverinsa, joita hän tapasi parveilemassa Arjuskassa, Isabellassa, Peyton Placessa tai Ässä-Pubissa, Arvid yritti hakea unohdusta pullosta; tuota kultaista hetkellisen unohduksen tilaa, joka hautasi turvaan lämpimään kohtuunsa, mutta pian Arvid tajusi, ettei alkoholi ollut häntä varten.

Arvid vihasi humalaisten typerää örinää, sitä että joku ryyppyveikko yritti selittää hänelle jotain tarinaa, jossa ei ollut päätä eikä häntää -- vaikka Arvid pinnisti kaikkensa koettaen ymmärtää -- ja kaikkia niitä järjettömiä mekkaloita ja tappeluita, jotka rähinäveden innoittamina alkoivat mistä tahansa pikku asiasta. Sekä kaikkia niitä kohmeloisia aamuja, kun huone pyöri karusellina ympärillä auringonpaisteen särkiessä hänen silmiään, ja sitä kaiken nielevää kuvotuksen tunnetta, kun hänen oli ryömittävä vessaan oksentamaan ja rukoilemaan armahdusta posliinijumalilta, jotka tuntuivat vasten hänen kasvojaan armollisen viileiltä. Oksentamisessa oli kuitenkin parasta se puhdistautumisen tunne myrkyn poistuessa hänen elimistöstään samalla, kun Arvid vannoi, ettei koskaan enää... Asiat olivat pian kuitenkin saava yllättävän käänteen ja Arvid oli löytävä elämäänsä sen, mikä siitä oli jo niin kauan puuttunut.


Päivänä muutamana Arvid oli R-kioskilla ostamassa Veikkaus-lehteä, kun hänen silmänsä osui miestenlehtien rivistöön, jossa joukko typyköitä esitteli häpeilemättä sulojaan kaikelle kansalle. Arvid yritti nolona kääntää katsettaan muualle, mutta ei siltikään saanut silmiään irti värikkäistä, räikeistä kansikuvista, ja kuin lapsen joka ei pysty pitämään näppejään irti äitinsä piparipurkista, Arvidin oli pakko ottaa pari näistä lehdistä ja maksaa ne myyjälle, harmaahiuksiselle naiselle, hieman häpeillen ja koettaen hoitaa asian niin nopeasti ja huomaamatta kuin mahdollista. Posket hieman hehkuen Arvid kiiruhti kotiin poliisilaitoksen ja paloaseman punaruskean rakennuksen piirtyessä harmaata taivasta vasten.

Arvid runkkasi runkkaamasta päästyään. Hän kiihottui pornolehtien rasvaisista tarinoista ja kuvista, joissa mallit levittelivät genitaalejaan sormin, jotta mikään anatominen yksityiskohta ei jäisi näkemättä, ja joissa miehet ja naiset parittelivat luonnottomissa asennoissa, jotka oli lavastettu niin, että lukija voisi omin silmin todistaa, että miehen penis oli tosiaan työntynyt sisään naisen vaginaan. Arvid tiesi sisimmässään, etteivät miestenlehtien kuvat ja tilanteet olleet todellisia, vaan tarkkaan suunniteltuja ja orkestroituja lukijan kiihotuksen saavuttamiseksi. Että ne olivat vain fantasioita, joilla ruokittiin hänen kaltaistensa yksinäisten miesten ylikiihottuneita mielikuvituksia: todellisuudessa kukaan ei harrastanut seksiä sillä tavoin. Todellisuudessa sukupuoliyhdyntä oli kömpelö ja irvokkaankin näköinen toimitus naisen viruessa reidet levällään miehen alla ja miehen vaaleiden taikinamaisten pakaroiden supistellessa ja mossahdellessa sisään- ja ulospäin, kuten Arvid oli saanut lapsena itse todistaa tirkistellessään salaa vanhempiaan näiden makuuhuoneen ovessa olleesta reiästä.

Ne ihmiset, joita Arvid Hervannan kaduilla tapasi, eivät olleet lehtien nuoria, kauniita, bodattuja, trimmattuja, silikonilla ja hormoneilla panssaroituja vartaloita, vaan rupsahtaneita keski-ikäisiä tuulipuvuissaan ja likaisissa toppatakeissaan, kaljamahoineen, vatsamakkaroineen ja selluliitteineen. Huonoryhtisiä miehiä ruokkoamattomine hiuksineen ja törkyisine viiksineen, pitkälle edenneestä alkoholismista todistavine pöhöttyneine, punoittavine ja ahavoituneine kasvoineen. Kaksoisleukaisia naisia, joiden kasvot olivat lähes piilossa huokean permanentin alla ja jotka löyhkäsivät halvalta hajuvedeltä ja lyllersivät eteenpäin pylväsmäisillä elefanttireisillään, jotka erottuivat muodottomiksi paisuneina tuulipuvun housujen alta, usein kirkuvien kakaroiden lauma perässään.

Silti Arvid meni näihin lehtien fantasioihin täysillä mukaan, sillä ne täyttivät jotain siitä syvästä tyhjyydestä, joka hänen sielussaan oli ja joka suorastaan huusi hänelle muistuttaen häntä joka hetki olemassaolostaan. Mutta laukeamisen jälkeen Arvid ei kyennytkään kokemaan onnellista raukeamisen ja täyttymyksen tunnetta, vaan lähinnä vastenmielisyyttä tahmeasta ja kylmänkosteasta spermalammikosta vatsallaan ja henkistä tyhjäksi valumisen tunnetta.

Gay-sivuja Arvid erityisesti inhosi: toistensa peniksiä imevissä adonismaisissa bodaajissa oli jotain vastenmielistä ja luonnotonta -- kuinka tuollaisia olentoja mahtuikin tälle planeetalle. Mutta koska homojen sivut olivat aivan keskellä muuten normaaleille tarkoitettua lehteä, Arvid ei voinut välttyä vilkaisemasta niitä aina silloin tällöin, jolloin hänen mieleensä syöksyi tahtomattakin mielikuvia siitä, kuinka joku nahka-asuun sonnustautunut vaalea viikinki nuolisi hänen kiveksiään ahnaasti ja hyväilisi himokkaasti suullaan Arvidin terskaa. Kuvotuksen tunteesta Arvid lehahti aivan punaiseksi ja käänsi äkkiä sivuja eteenpäin turvalliselle heteroalueelle, joka oli tulvillaan päiväkahvi-ilmoituksia ja mainoksia seksipuhelinlinjoista: "Imen nesteesi -- nautit varmasti", "Märkänä käytössäsi -- 9,95/min. + ppm".

Eivät Arvidista hänen kokemuksensa pornolehtien kanssa silti täydellisesti pahasta olleet, eihän hän muuten olisi palannut niihin yhä uudestaan ja uudestaan. Miehille tyypilliseen tapaan Arvid suhtautui naisiin ristiriitaisesti. Toisaalta kuvien naiset olivat hänelle vain huoria, joiden kaltaisista oli todellisessa elämässä paras pysyä tiukasti erossa. Toisaalta hän ihaili naisia ja nosti heidät jalustalle palvontansa kohteeksi. Hän olisi jopa oikeasti voinut rakastuakin moniin noista lehtien tytöistä, kunhan he vain olisivat käyttäytyneet siveämmin ja pukeutuneet kuin kunnon naiset eivätkä kuin mitkäkin halvat lutkat.

Usein Arvid haaveksi, kuinka hän menisi ja pelastaisi jonkun noista tytöistä, veisi hänet turvaan noilta irstailta, rasvaisilta pornomagnaateilta, hankkisi tytölle kunnolliset, siistit vaatteet ja antaisi tälle kunnollisen ja normaalin elämän. Häntä kiitettäisiin suurena hyväntekijänä ja hänen lastensa äiti kertoisi näille vielä vanhakin, kuinka Arvid oli pelastanut hänet kauan sitten synnin ja turmion tieltä. Näissä hurmoshenkisissä haaveissaan Arvid piehtaroi samalla, kun hänen mielensä täyttivät naimiset, asennot, riettailut, suihinotot, sperman ruiskuamiset, orgiat, kuksimiset, hieromasauvat, sukkanauhaliivit, orgasmikuulat, liukuvoiteet sekä muut lemmiskelyn taitoihin liittyvät loputtomat välineet ja asiat.


Eräänä keväisenä päivänä, kun puihin oli alkanut jo ilmestyä silmuja, Arvid oli tullut kolmekymppisen bussilla keskustaan, jonne hänellä oli muutoin harvoin asiaa, tarkoituksenaan käydä läpi kaupungin pornokaupat ja antikvariaatit. Arvidin kokoelma Kalleja ja Jalluja alkoi jo olla pahasti läpi runkattu. Hän tunsi liki ulkoa tunkkaiset panojutut, joissa Kallen kiertävä reportteri Börje Mellberg kertoi matkoistaan naimassa Viron ja Latvian huoria, ja jokaisen kameralle pyllistelevän, haarojaan levittelevän ja itseään hiplaavan naikkosen jokaikisen asennon sekä kuvasarjat, joissa urheilijan tai miesmallin näköiset salskeat nuorukaiset panivat näitä edestä ja takaa, yltä ja alta.

Arvidin lehdet olivat aivan puhkiluettuja ja sivutkin paikoitellen täysin yhteenliimautuneita, joten kokoelmaan kaivattiin pikaista täydennystä. Muuan Satamakadulla sijaitseva liike -- jonka ikkunat oli häveliäästi peitetty ohikulkijoiden silmiltä -- tarjosikin helpotusta tilanteeseen. Arvid poistui kaupasta tyytyväisenä, kassi täynnä saksalaista ja tanskalaista laatutavaraa, jota eivät koskeneet Rautakirjan tekopyhät säännökset siitä, ettei kuvissa saanut näyttää spermaa, anaaliseksiä tai hieromasauvoja tositoimissa. Videoitakin Arvid selaili ja päätti tulla takaisin vielä jonain päivänä, samoin ottamaan selvää myös liikkeen takahuoneessa esitettävästä "privaatti-showsta".

Arvidin päivä oli täydellinen, kevätaurinko helotti täydeltä terältä antaen väriä ihmisten talvikalpeille kasvoille, ja tyttöjen ja poikien hormonit virtasivat valtoimenaan kuukausia kestäneen pimeän ankean ajan ollessa vihdoinkin ohi. Oli rakkauden ja orastavien romanssien aika, kun luonto nousi taas eloon ja uuteen kukoistukseen. Aurinko tuntui paistavan pitkästä aikaa Arvidinkin risukasaan ja lämmittävän hänen sieluaan, joka oli ollut niin kylmä ja tyhjä jo kauan.

Tyytyväisenä Arvid päätti kuljeskella kaupungilla tovin. Laukontorille oli kerääntynyt tavanomaisia maleksijoita istuskelemaan penkeille ja nauttimaan kevätauringosta. Terassikausi oli alkamassa ja pysyvästi Laukontorin laituriin ankkuroitu Suvi-laiva, joka toimi kesäisin olutpubina, odotteli ensimmäisiä asiakkaitaan ja olutpöhnäisiä lomapäiviä. Lomasta olikin tullut Ahon-Lipposen hallituksen aikana pysyvä monille, jotka olivat Arvidin tavoin joutuneet kilometritehtaalle, ja mikäpä siis parempi tapa kuluttaa luppoaikaa ja päivärahoja kuin kulauttamalla ne kurkusta alas. Elämästä oli tullut jatkuvaa olutkarnevaalia eikä millään ollut enää oikeastaan väliä kadunkulmien lemahtaessa kuivuneelle virtsalle ja humalaisten möykän kohotessa terasseilla iltaa kohden yhä äänekkäämmäksi.

Kehräsaaren betonisella kävelysillalla Arvid joutui väistelemään rullalautailijoita ja nuorisoa, joka näytti vuosi vuodelta yhä oudommalta lävistyksissään, löysissä hip hop -vaatteissaan ja kirjavissa hiuksissaan, jotka muistuttivat aivan pieniä räjähdyksiä. Arvidia pelotti hieman kulkea tämän kummallisen heimon keskellä, jonka edustajat olivat nuoruuden vimmassaan äärimmäisen itsetietoisia, kovaäänisiä, töykeitä ja pahimmillaan pilkallisia Arvidin tapaisia rehujuntteja kohtaan. Hän kiihdytti vauhtiaan ennen kuin joku näsäviisas poika kärpäsen silmiä muistuttavissa aurinkolaseissaan, Tommy Hilfigerin svetarissaan ja puolireisissä roikkuvissa löysissä housuissaan tai nenärenkainen tyttö rastahiuksissaan, tankkitopissaan ja reisitaskuhousuissaan alkaisi ilkkua Arvidin maalaismaista ulkonäköä, ja vieläpä vaatisi nähdä, mitä Arvid kuljetti Tapsantorin muovikassissaan pussin sisältöä niin tarkasti varjellen.

Arvid suunnisti Koskikeskuksen teräs- ja lasipalatsin halki katsellen samalla elintasojuhlaa viettämään tulleita shoppailijoita, paperikasseja molemmissa käsissään raahaavia hienoja rouvia; uusia maleksivia nuoria, joita univormupukuiset myymälävartijat koettivat kaikin voimin pitää kurissa ja järjestyksessä; Linkosuon kahvilassa aikaansa viettäviä, vilkkaasti arabiaa puhuvia algerialaisia, marokkolaisia ja tunisialaisia, joita Arvid kunnon isänmaallisena kansalaisena ja populistisen pakolaisvastaisen kiihotuspolitiikan käännyttämänä vihasi ("ne tulevat, vievät meidän naiset ja työpaikat", jne.) -- näiden laittamaa kebabia Arvid kyllä mielellään söi, mutta se olikin jo eri asia -- sekä sitä tavallista Arvidin kaltaista joutoväkeä, joka lainehti ympäriinsä harmaana makaronivellimäisenä massana.

Arvid päätyi Hatanpään valtatien puoleiselle katutasolle ja eteni sieltä Hämeenkadun suuntaan, tarkoituksenaan jatkaa vaellustaan, jolla ei ollut oikeastaan mitään erityistä päämäärää; kunhan vain tappoi aikaa ja ihmetteli maailman menoa. Jälkikäteen asiaa ajatellen, tämä lorviminen juuri koituikin Arvidin pään menoksi lopulta.


Kevätsää voi olla petollista. Auringon houkuttelemina ihmiset heräilevät talviunestaan, hierovat silmistään kuukausien rääpät ja ryömivät ulos luolistaan yksi kerrallaan, vähä vähältä, kuvitellen että oikea kesä on vihdoinkin tullut. Vähentävät vaatetta ja astuvat kirmailemaan laitumilleen huolettomina ja suruttomina keväthurman vallatessa mielet. Vaatteiden kanssa vain heitetään usein pois myös se terve järkikin, ja kun takatalvi koittaa ja kylmentää auringon, huhtikuinen lumisade tai kylmä viima vie monet takaisin vuoteen omaksi, ja moni ottaa vappunsa vastaan pedin pohjalla viruen, kevätflunssassa pärskien ja kylmänhorkasta täristen.

Hämeenkadulla nousi ilmaan suuria pölypilviä lakaisukoneen harjojen pyöriessä asfaltilla vinhana karusellina ja Arvidin oli pakko yrittää olla hetken aikaa hengittämättä, ettei olisi saanut keuhkojaan täyteen pölyä ja hiekkaa, joka kimalteli auringonpaisteessa. Hiekanmuruset nirskuivat hampaissa. Kasteluauto seurasi kaikeksi onneksi vanavedessä ja hiekka ja pöly sitoutuivat märkään asfalttiin.

Arvid päätti, että hänen oli saatava jotain kostuketta myös omalle kurkulleen ja päätti mennä juomaan pullollisen limpparia johonkin läheiseen kahvilaan. Arvid muisteli, että Centrumin tavaratalossa olisi kahvio, mutta sitten tajusi, ettei Centrumia ollut olemassa enää vuosiin ja samassa talossa piti nykyisin majaa pramea ruotsalainen vaateliike. Vanhaa Tamperetta ei ollut enää, Arvid mietti, ei sellaisena kuin hän sen nuoruusvuosiltaan muisti.


Siilinkarin kahvila oli kaikkein lähimpänä, Arvid päätti. Kahvilan edessä kadun varressa näkyi aina silloin tällöin pysäköitynä kalliita urheiluautoja. Tänäänkin siellä seisoi kromia kiiltelevä punainen Ferrari. Outo tuttuuden tunne valtasi Arvidin; jossain hän oli saman auton nähnyt. Terassilla istuskeli joitakin juppiliikemiehiä, jotka haiskahtivat nopealle rikastumiselle ja nousukasmaisuudelle. Heissä oli jotakin, josta Arvid ei pitänyt. Tiettyä aggressiivista saalistajamaisuutta; he puhuivat liian lujaa ja käyttäytyivät kuin tämä koko kaupunki olisi ollut heidän. Yksi tyypeistä oli Arvidista erityisen karmiva. Kookas poninhäntäinen mies, joka oli pukeutunut mustaan poolopaitaan ja marjapuuron väriseen Hugo Bossin pukuun, jonka olkatoppaukset vain korostivat tämän hartioiden leveyttä. Mies löyhkäsi animaaliselle maskuliinisuudelle ja kalliille partavedelle, ja tämän julmannäköiset ruskettuneet kasvot hymyilivät hymyä, jota voisi kuvitella leopardin hymyilevän antiloopille ennen kuin raatelee sen kuoliaaksi.

Arvid näki, miten miehen mustaa karvaa kasvavissa ranteissa kultaketjut kimaltelivat tämän siemaillessa espressoaan. Arvid ei tiennyt, oliko mies ulkomaalainen, mutta sen hän tiesi, että naiset lankeaisivat tähän ilman pienintäkään epäröintiä ja että tämä voisi kohdella näitä miten julman sadistisesti tahansa ja he tulisivat rukoilemaan tältä vain lisää. Hän oli kaikkea, mitä Arvid ei ollut eikä koskaan tulisi olemaan: komea, maskuliininen ja itsevarma; tyyppiä joka säteili sekä vetovoimaa että valtaa, sekä miehiin että naisiin. Arvid vihasi häntä saman tien.

Miehen ympärillä istui toisia pukutyyppejä, jotka tosin näyttivät häntä miltei päätä lyhyemmiltä, ja Arvid mietti, olivatkohan he kenties huumekauppiaita. Hän huomasi, että miesten seurassa istui nainenkin, kalliissa mustassa jakkupuvussa ja kastanjanruskeissa hiuksissa, joissa oli hieman ruosteenpunaista sävyä, ja joka nauroi poninhäntäisen miehen jutuille ja suorastaan tuntui palvovan maata tämän alla. Se, mitä Arvid sitten näki, sai hänet jähmettymään ja tuntemaan kuin koko maailma olisi hetkessä kääntynyt ylösalaisin.

Siitä ei ollut epäilystäkään. Hänen hiuksensa olivat ehkä hieman toisenlaiset. Meikki, hajuvesi ja vaatteet olivat kalliimpia, vaikkakin hän näytti yhtä nuorelta kuin ennenkin. Ehkä vielä nuoremmaltakin. Arvidin oli pakko haukkoa henkeä. Nainen oli Elisa.


Yhtäkkiä Arvidin ei enää ollutkaan jano. Se kylmyys, jonka hän tunsi syöksyvän kurkkuunsa ja koko ruumiseensa olisi riittänyt vaikka jäähdyttämään helvetin. Tapaus oli kestänyt vain muutaman sekuntin, mutta tuntui silti ikuisuudelta. Hän ei voinut tehdä muuta kuin vain yrittää vähin äänin häipyä paikalta. Arvid Tahvanaisen lyhyt kuherruskuukausi kevään kanssa oli ohi.


Bussissa istuessaan Arvid alkoi pikku hiljaa hahmottaa sekavia ajatuksiaan. Raivo ja suru sekaantuivat yhdeksi hahmottomaksi möykyksi, kun Arvid ensimmäistä kertaa elämässään oli todella oivaltanut jotain aivan itse. Hän oli ollut pelkkä narri kaikki nämä vuodet. Elisa oli pitänyt häntä pilkkanaan ja käyttänyt hyväksi hänen hyväuskoisuuttaan ja yksinkertaisuuttaan. Oli esittänyt yhtä ja ollut toista, ja Arvidhan oli tietysti langennut ansaan: kaikki ne migreenikohtaukset, Jeesus-hurskastelut ja muut pikku temput, joilla Elisa oli kerjännyt Arvidin sääliä ja huomiota. Elisa oli ollut loinen, joka oli imenyt voimansa Arvidin loputtomasta kärsivällisestä myötätunnosta ja ymmärtämisestä, ja sitten hänen siipiensä suojassa voinut hoitaa salavihkaiset seikkailunsa ja huorausreissunsa.

Arvid mietti, että ehkä Elisa ei ollut tajunnutkaan tekevänsä mitään väärin; että näin Elisa itse asiassa toteuttikin itseään naisena ja sai maistaa vapauden makeaa hedelmää, mitä tilaisuutta hän ei ollut saanut Arvidin kanssa. Tosin Arvid ei ajatuksissaan käyttänyt aivan näitä sanoja vaan pikemminkin se tajunnanvirta, joka hänen mielessään sillä hetkellä liikkui, oli pikemminkin laatua: "Saatanan lentohuora munahaukka kiimapillu perkele kyllä mä vielä sut tapan vittu naiset ei oo muuta ku pelkkiä miehiä kusettavia pillunkantotelineitä vitun kyrpäjyrä..."; miettiessään tuhansia erilaisia tapoja, joilla kuristaa, silpoa ja lahdata Elisa niljakkaan gigolohuumekauppiaspoikaystävänsä kera.

Elisa oli huora. Ei, pahempaa: hän oli oman pillunsa ja häntä riivaavan epätoivoisen seikkailunkaipuun orja. Flirt, flirt, seikkailu, seikkailu. Kukasta kukkaan, uusi seikkailu, uusi öinen harharetki himonsa vankina, jotakin jatkuvasti etsien. Elisa oli huoraorja, Arvid mietti katkerana. Huoraorja, narttuorja, mitä eroa niillä oli. Eikä se ollut vain seksiä, vaan jotain, jota Arvid ei koskaan voisi ymmärtää. Jokin saavuttamaton täyttymys, jokin tyhjä paikka Elisan sielussa ja ruumiissa, jota kukaan ei voinut täyttää, vaikka hän etsisikin elämänsä loppuun asti. Eikä Arvid itsekään ollut sen kummempi. He olivat kaikki orjia. Himon orjia, rahan orjia, vallan orjia, heikommat vahvempien orjia. Tämän ympärillä koko maailma pyöri. Lampaita, jotka antoivat halukkaina johdattaa itsensä teurastajan luokse. He kaipasivat jatkuvasti uutta nöyryytystä, rangaistusta, eikä se lannistanut heitä kertaakaan, vaan he palasivat aina hakemaan lisää. Elisa nauttien pelin jännityksestä ja kuvitellen, että hän voisi jatkuvasti huijata kohtaloaan; Arvid, koska hän oli saamaton lammas, ja koska hänessä ei ollut miestä repiä itseään irti oman tyhjyytensä ja mitättömyytensä kierteestä.

Vastuun ottaminen omasta elämästään oli niin pirun hankalaa. Joko juuttua turvalliseen mutta lopulta tappavaan rutiiniin, koska ei ollut uskallusta etsiä mitään muuta. Tai olla kuin Elisa: jatkuvasti etsien, jatkuvasti hapuillen, eläen jonkinlaisessa holtittomassa vapauden illuusiossa, tajuamatta että todellinen vapaus edellyttää myös vastuuta. Mutta vastuuhan oli kirosana, jotakin joka kahlehti sisäänsä ja esti olemasta vapaa! Ja naiselle asian teki vielä pahemmaksi, että miehet, kuten Arvid, pyrkivät aina kahlehtimaan ja määrittelemään loputtomilla säännöillään naisen vapauden rajat. Arvid ei tiennyt, kumpi heistä oli lopulta onnettomampi: Elisa, joka uskoi liikkuvansa maailmaa nopeammin ja jolle kaikki oli kepeää leikkiä, vaiko Arvid, joka turvallisuuden ja vakauden kaipuussaan ei milloinkaan uskaltanut rikkoa rajojaan ja tiesi olevansa loppuiäkseen sidottu omiin ahtaisiin kuvioihinsa.

Oli miten oli, Arvid tiesi, että hänen kanssaan Elisa ei milloinkaan voisi kokea sitä intohimoa, kiihkoa ja jännitystä, jonka tämä saisi poninhäntätyypiltään. Poninhäntämies oli suurkaupungin neonvalot ja öinen kiihko, Arvid oli kylän osuuskaupan katossa hajoamaisillaan räpsyvä halogeenilamppu. Arvid tajusi nyt, että maailmassa vallitsi ihmeellinen tasapaino: samat asiat, jotka tekivät yhden onnelliseksi, saivat toisen itkemään. Toiset ihmiset raatoivat niska limassa, kun toiset taas lepäsivät laakereillaan. Yhden rakkaus muuttui toisen vihaksi, kun kolikko käännettiin ympäri. Yhtenä päivänä kaikki olisivat kuitenkin samanarvoisia: hyvät ja pahat, rikkaat ja köyhät, rakastavaiset ja rakkaudettomat. Jokaisella heistä olisi lopulta sama kohtalo edessään ja jokainen heistä palaisi takaisin siihen tyhjyyteen kuin josta oli tullutkin. Ja mitä arvoa kaikella tällä kiihkolla, intohimolla, nautinnolla ja tuskalla silloin oli?


Kotiin päästyään Arvid tyhjensi kassinsa sisällön sängylleen, jolloin kiiltäväsivuisten lehtien painomusteen kova tuoksu täytti huoneen, kiskoi housunsa auki ja aloitti kiihkeän masturboinnin. Uusien lehtien kuvat olivat rajuinta ja kiihottavinta, mitä Arvid oli koskaan nähnyt. Ei mitään hyssyttelyä vaan kunnon actionia. Kuvien mallit olivat sellaisia kuin pitikin, sopivasti huorahtavia ja ehdottoman naitavia. Oli uskomatonta katsella, kuinka pilluihin ja suihin ja anuksiin painettiin samanaikaisesti isoa kyrpää ja hieromasauvaa ja ties mitä, ja kuinka sperma lensi valtavina suihkuina ja valui naisten kasvoilla ja pyöreillä pakaroilla; mitään niin rivoa maalaispoika Arvid ei ollut koskaan nähnyt.

Arvid mietti, että jotain sanoinkuvaamatonta oli siinä tunteessa, kun klunssi nousi herkkumutterin päähän. Anna meille Arvid tattispalaasi, tyttöjen pillut tuntuivat kuiskivan. Erektio kohotti päätään kuin nostokurki ja Arvid näki mielessään, kuinka hän työntäisi kullinsa pehmeiden, pyöreiden tissien väliin. Arvidin kalu jäykistyi kivikovaksi, kun hän sielunsa silmillä näki, kuinka tyttö ahmisi hänen kyrpänsä suuhunsa, joka pian täyttyisi Arvidin kuumasta nesteestä.

Poikavuosinaan Arvid oli haaveillut keski-ikäisestä opettajattarestaan Irmasta. Arvid oli usein katsellut, kuinka Irman hame oli kiristynyt tiukaksi tämän muodokkaan takapuolen ympärille, kun laskuopin tunnilla Irma oli kumartunut kirjoittamaan yhtälöitä taululle, ja kuvitellut, kuinka ottaisi tämän takaapäin kirjoituspöytää vasten; olisi nostanut naisen hameen ylös ja vierittänyt tämän pikkupöksyt alas, ottanut käsillään otteen opettajattaren leveästä ahterista ja painanut samalla heppinsä sisään. Arvidia oli erityisesti kiihottanut ajatus, että kipakka ja temperamenttinen Irma olisi pakottanut hänet seksiin kanssaan. Nyt vanhemmaksi tultuaan taas Arvid oli yhä enemmän alkanut haaveilla nuorista neitseellisistä ja kokemattomista tytöistä, siinä missä murrosikäisenä hänen unelmissaan olivat olleet usein vanhemmat, käskevät naiset. Arvid uneksi lolitoista ja lolloista, ja toivoi, että kun vain kerran elämässään pääsisi sellaisia painamaan.

Arvid kiihdytti runkkaamistaan ja pian esinahka syöksyi terskan niskan päälle ja pois sellaisella vauhdilla, että olisi voinut moisesta menosta kuvitella kipinöiden lentävän. Arvid tajusi kaltaistensa keski-ikäisten miesten tyhjyyden, kun näiltä oli vedetty alta kaikki, minkä vuoksi nämä olivat elämäänsä rakentaneet ja mihin olivat uskoneet: perheen, työn, asunnon. Kaikki oli näinä vuosina pois pyyhkäisty. Nämä miehet olivat kasvaneet lännensarjojen maailmassa, jossa oli hyvät ja pahat, sheriffit ja roistot, ja ehkä he kuvittelivatkin olevansa desperadoja, yksinäisiä ratsastajia, jotka astuivat iltaisin saluunaan ja pyyhkivät viskipaukulla erämaan pölyt kurkustaan. Arvid tunsi monta tuliliemellä läträävää desperadoa ja nimensä mukaan he olivat epätoivoisia. Silti, kukaan heistä ei vetänyt yhtä nopeasti kuin Arvid: hän oli Lännen Nopein Vetäjä, nopeampi kuin yksikään hänen oman ikäluokkansa desperadoista.

Arvid tunsi kliimaksin lähestyvän. Hän tiesi, että ei voisi enää kauan estellä mällin lentämistä samalla, kun hänen silmänsä olivat nauliutuneet lehden Ingridin tai Erikan ruusuiseen, kosteaan häpyyn, joka houkutteli häntä sisäänsä. Sääli vain, ettei paperisia sivuja voinut naida. Ingrid pyllisti hänelle samalla, kun otti suihin karvaiselta mieheltä, jonka kasvot olivat vääristyneet nautinnosta samaan aikaan, kun mies kouri troikan toisen tytön pillua ja levitteli tämän häpyhuulia, jonne työnsi sisään suurta dildoa. Toinen tyttö taas nuoli kolmatta, joka oli uhkea tummahipiäinen mulatti sukkanauhaliiveissä ja suuria rintoja kohottavissa kupittomissa rintsikoissa, jotka jättivät ruskeat nänninpihat paljaiksi. Arvid kuvitteli itsensä kiimaiseen, parittelevaan joukkoon mukaan ja mielessään nussi täyttä päätä tyttöjä edestä ja takaa.

Äkkiä Arvidin rintaa alkoi kouristaa ja hän tunsi henkensä salpautuvan. Arvidista tuntui kuin hänen sydämensä olisi ollut räjähtämäisillään. Hän tiesi, mistä oli kyse. Silloin, kun Arvid oli vielä käynyt töissä, työsuojelulääkäri, topakka vanhempi nainen, oli varoittanut häntä korkeasta verenpaineesta ja kehottanut lisäämään liikuntaa ja vielä määrännyt hänet dieetille ja välttämään rasvaisia ruokia, tupakointia ja stressiä. Arvid ei ollut välittänyt moisista akkojen kotkotuksista, vaan edelleen oli kulunut runsaasti läskisoosia, HK:n sinistä ja Norttia, samalla kun Arvid oli paiskonut hommia ylitöissä harva se ilta. Työttömyys oli pakostakin hellittänyt Arvidin tahtia, mutta mitään terveysintoilijaa hänestä ei ollut tullut vieläkään. Joten oli laskun maksun aika.

Arvid yritti kiskoa henkeä sisäänsä samalla, kun hänen halkeamaisillaan oleva sydämensä jyskytti tuhatta ja sataa. Tuska ja nautinto sekoittuivat yhdeksi ja samaksi, kun Arvid runkkasi heppiään kohti viimeistä, lopullista laukeamista, sillä hän ei voinut enää lopettaa. Koko muu maailma oli kadonnut ympäriltä, oli vain kaiken päättävää täyttymystään kohti pyrkivä himo. Nyt... nyt... nyt... NYT!

Arvid tunsi, kuinka hänen kivespusseistaan lähtivät kymmenet miljoonat siittiöt liikkeelle, Arvidin syntymättömät lapset, jotka huusivat yhteen ääneen niin, että pauhu peitti kaiken muun universumissa alleen: "Isä, isä, miksi minut hylkäsit?". Arvidin lantio räjähti, maailmankaikkeus muuttui kirkkaaksi valkoiseksi valoksi ja siemenneste ruiskusi ulos päättymättömänä vuoksena, ikuisuuden loppumattomana alkumerenä. Arvid oli Pornomessias, Spermakristus, kaiken alku ja kaiken loppu. Kiusaaja, riettaasti kuiskiva huora kiiltävään mustaan korsettiin, verkkosukkiin ja korkokenkiin sonnustautuneena kipusi ylös ristille, jossa Arvid roikkui ristiinnaulittuna ja alkoi harjoittaa sodomiaa hänen kanssaan. Korppikotkat ruokkivat suu auki kirkuvia poikasiaan Arvidin spermalla. Arvid roikkui Tuskan Puussa ja korppikotkat palasivat, tällä kertaa nokkimaan Arvidin lihaa ja ne nokkivat, kunnes viimeinenkin lihapala oli kaluttu puhtaaksi luiden ympäriltä.



Huoltomies Jorma Anttila painoi nenäliinaa kasvojensa eteen samalla, kun kiersi yleisavainta ovessa, jonka postiluukussa luki teksti "Tahvanainen". Miksi hänelle aina työnnettiin tällaiset helvetin paskahommat? Onnismaan eukko oli soittanut isännöitsijän toimistoon ja valittanut, että joku hirveä lemu on leijunut rapussa jo monta päivää ja että tehkää jotain, siitähän me vuokrakin maksetaan. Anttila oli sitten soitellut ihmisten ovikelloja ja kysellyt, että onko näiltä pakastin hajonnut ja säilytetäänkö täällä jossain pilaantunutta lihaa. Saatanan juopot, saisi ampua ne kaikki, hän oli miettinyt katsellessaan ihmisten karmeassa kunnossa olevia huusholleja, joissa lattioilla lojuivat tupakantumppien kasat ja kaljapullojen rivistöt, mutta sossuhan näiden vuokrat maksaa, joten meillä ole tähän nokan koputtamista.

Anttila oli vetänyt vesiperän kerta toisensa jälkeen, mutta sitten hän sattumalta kuuli, että yhtä Tahvanaista, joka talossa asui, ei ollut kukaan nähnyt vähään aikaan. Vaikka ei se itsestään juuri melua pitänyt, vähän sellainen hiljainen ja syrjäänvetäytyvä mies. Sitä samaa joukkoa harmaata kuin kaikki muutkin siis, joten ei mikään ihmekään, jos tämän tekemiset ja liikkumiset eivät ketään jaksaneet kiinnostaa. Tahvanainen asui kolmosessa, ja jotain mätää asiassa olikin, koska heti hissistä astuessa Anttilan nenään iski... mädän haju. Hän rimputti ovikelloa pitkään, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Joten hän päätti mennä yleisavaimella sisään.


Vanhempi konstaapeli Kari Tonteri oli ollut paikalla, kun taloyhtiön huoltomiestä oli viety ambulanssiin. Oli kuulemma saanut vakavan shokin, mutta toipuisi kyllä aikanaan. Patologian pojilta hän oli yrittänyt kysyä asiasta, mutta nämä olivat vain vastanneet vaivautuneella hiljaisuudella, ja ilmeet antoivat ymmärtää, että hänen olisi paras unohtaa koko juttu saman tien. Asuntoa oli tuuletettu nyt pari päivää ja se alkoi jo olla tyhjä tavaroista. Tonteri huomasi, että lattialla lojui joku vanha Veikkaus-lehden numero. Hän ei ollut mikään himopeluri, mutta ravimaailmaa hän seurasi jonkin verran, joten hän päätti poimia lehden ja vilkaista hieman.

Samassa hän huomasi, että lehden alla oli vanha valokuva särkyneissä lasikehyksissä. Tonteri poimi kuvan käsiinsä ja tarkasteli sitä silmillään, jotka parikymmenvuotisen poliisinuran aikana olivat nähneet suunnilleen kaiken. Siinä näkyi olevan nuori aviopari, punatukkainen tyttö ja vaalea pyöreäkasvoinen poika. Tonterin mieleen tuli, että he näyttivät jollain tavalla autonvaloihin öisellä tiellä eksyneiltä riistaeläimiltä. Mutta niinhän ihmiset aina hääkuvissaan, Tonteri pohti. Sitten ilman sen kummempia ajatuksia hän pyöritti lehden rullaksi, työnsi sen taskuunsa ja käveli ulos asunnosta.


Copyright © 1998 Harri Teikka


"Imitation is the best form of flattery."

[Harri Teikan Ylösnousemuskirjasto]

my time is yours