H a l l u s i n a a t i o i t a
Suomirock
Kaikkien Tampereen blues-, rock- ja rockabilly-harrastajien ruumiit keitetään lipeässä, kunnes näiden luut irtoavat lihasta, jolloin ne kiillotetaan ja niistä rakennetaan sata metriä korkea pyramidi Keskustorille, jonka onkaloissa tuuli ulvoo myrskyisinä syyspäivinä. Sosiaalitoimisto jakelee haulikoita elämäänsä kyllästyneille rockfaneille, jotka haluavat seurata idoliaan Valhallaan, ja laajentaa tajuntaansa kaliibereiden voimalla, koristella seinät verisellä, kallonsirpaleiden ja aivojen palasten värittämällä action paintingilla. Vappuna Mehu Läskisen anusreikään työnnetään heliumletku ja rasvamaksainen rocklaulaja täytetään hiljalleen päivän mittaan kaasulla kansantaiteilijan kohotessa yhä korkeammalle taivasta kohti, kunnes lopulta päivän kallistuessa iltaan kansantaiteilija räjähtää kaupunkinsa yllä veren ja lihan loimuavaksi ilotulitukseksi. Me juomme absinttia Hate Mustanaamion kallosta, josta on sahattu päälaki irti, ja verkkokalvojamme polttavat kuumeiset visiot yöstä ja kosteista viidakoista, joissa eläinten äänet kirkuvat pimeydessä. Henrietta Hernenenä masturboi Tammelan Voiman narikasta varastetulla proteesikädellä ja Ari Petsamotakaisin soittaa flyygeliä orapihlajassa. Monsieur Mostarin haamu haluaa homoilla kaikkien kanssa. Pidämme neuvonpitoa teltassa, joka on tehty Peppu Epänormaalin muusikoiden nyljetystä, kaltatusta ja pergamentin tavoin käsitellystä nahasta, ja rummutamme heimorytmiä kuolleen 150-kiloisen keikkaroudarin mahalla käyttäen rumpukapulana tämän irtileikattua visvasyylien laikuttamaa penistä, jolla on naitu takahuoneissa kymmenet pikkupillut. Jokainen meistä potkaisee ohi kulkiessaan Erkki Kyrvänsyrjän irtileikattua päätä, jonka pottunokka turpoaa lopulta mahtavan kokoiseksi. Juho Munatorvisen pää on puolestaan kutistettu jivaro-intiaanien tapaan ja heitämme toisillemme koppeja sillä. Davo Lindbergin, tuon vanhan juopon, päänupilla me harrastamme moukarinheittoa; liehutukkaan on helppo tarrautua kiinni ja viskata runoilijan pää pitkin tannerta. Yksi meistä käyttää liikaa voimaa, ja Davo pää litsahtaa päin kalliota, halkeaa ja aivot valuvat punaisena lasagnena alas kallioseinää, kuin Ruotsin kuningatar Silvia olisi kastanut uuden autolautan ja shamppanjaa roiskunut pitkin laivan neitseellistä runkoa. Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni. Täystuho Junttinen revitään neljällä Harley-Davidsonilla kappaleiksi, jonka jälkeen viikinkejä muistuttavat motoristit tekevät rituaali-itsemurhan; heidän ruumiinsa viskataan polttoroviolle heidän pyöriensä kera, ja savuavan kromin ja palavan lihan tuoksu täyttää sametinpehmeän yöilman. Irstaat teknohomot ottavat henkiin jääneet rokkarit kiinni ja työntävät näille dildon pyllyyn ilman RFSU-Glidin autuaaksi tekevää liukastusta, noin vain raa'asti kylmiltään, pöyristyttävää, mutta huomenna iltapäivälehdillä on jo uusi kohuaihe, Tummelit tekevät aiheesta sketsin, ja juppikin sai pappia naidakseen, joten ei siitä sen enempää.
Insinöörieversti evp. Toimi Meskasen verisen kuun tarinoita hänen vaimonsa kuukautisvuodon aikana
Lähes siitä hetkestä lähtien, kun putkahdin t ähän maailman äitini vitusta, elämällä on ollut minulle tarjottavanaan enimmäkseen kovia kolhuja. Kihniön synnytyslaitoksesta minut kaappasi mukaansa saudiarabialainen pedofiililiiga, joka oli tarjoamassa minua eräälle harmaapartaiselle emiirille seksiorjaksi, salaperäisen naamiomiehen syöksyessä avukseni, kun pikkuruista perärööriäni oltiin jo rasvaamassa, ja ampui Browningillaan murjaanit täyteen lyijyä. Niinpä rakkaat lapsukaiseni, on sitä muutakin kierretty kuin tahkoa, ja sallikaa minun e sitellä itseni: olen Toimi Meskanen, insinöörieversti evp. (=Erossa Vittuuntuneena Paskapäihin), 53 vuotta, ystävät kutsuvat Mescaleroksi useammankin kuin yhden syyn takia, monen kemiallisen talvisodan veteraani, ja aina olen laittanut piipun kiertämään, enkä ole nyysinyt sitä itselleni. Ja näin aloitan tarinani:
Tuuma nassussa
Yhteiskunnan loisena täysin hyödytön ja voittoa tuottamaton yksilö. Ulkona huippututkimuksesta, kansallisesta innovaatiojärjestelmästä, tuloksellisuudesta, tehokkuudesta ja jatkuvasta evaluaatiosta. Ei suorituspisteitä. Siispä...
... minä pyyhin perseeni julkilausumillanne, vallankähmijät, omaan itsetyytyväiseen turpeuteenne tukehtuvat byrokraatit ja autoritaarisen vallan kumartajat. Te kadehditte minua, koska uskallan elää ja siksi haluatte lyödä kahleenne kaulaani, huutaa hullu ja hakkaa päätään pehmustettuun seinään...
... kirjallisuuden professori kyllästyi elämäänsä (kukaan ei enää uskonut narratologian suureksi tekevään voimaan ja jälkistrukturalistit naureskelivat hänellä kadunkulmissa) ja päätti hirttää itsensä ja näimme, kuinka miehen suoli ja rakko tyhjenivät samanaikaisesti hengen kaikotessa ruumiista; puhumattakaan siitä, kuinka professorimme sai kuolemastaan viimeisen erektionsa, jonka rigor mortis vielä jähmetti paikoilleen ikiajoiksi. Oli siinä omaisilla ihmettelemistä, kun hautajaistilaisuudessa professori lepäsi arkussa parhaassa pyhäpuvussaan samalla kun housujen etumuksesta nousi taivasta kohti selvä stondis, jota häpeillen yritettiin peittää kukkapuskilla, jopa sanomalehdellä; kuin professori olisi viime hetkillään eksynyt riettaiden filmien näytökseen ja häpeillen koettanut salailla antaumuksellista paneutumistaan valkokankaalla esitettävään hengentuotteeseen...
... jossa Ingrid asteli korkokengissään alas katua vakaana aikeenaan koeajaa uudet tanssihousunsa, ja vähänpä vastaantulijat tiesivät, mitä mustan PVC-minihameen alle oikein kätkeytyi. Ingridin oli purtava huuleensa välttyäkseen voihkimasta ääneen, kun pikkupöksyihin kiinni ommeltu dildo liikkui vaginassa edes taas tuottaen ihanan orgasmin toisensa perään. Ekstaasi oli sanoinkuvaamaton ja koko katu pöhöttyneine pikkuporvareineen, sunnuntaimaleksijoineen ja lapsiperheineen pyöri silmissä, näyteikkunoiden asetelmat hehkuivat ylimaallista valoa ja poliisiautotkin muuttuivat silmissä himokkaiksi kone-eläimiksi, jotka jahtasivat ylinopeudella pakoon syöksyvää lopullista tyydytystä, hekuman ylintä huippua...
... Johtaja kysyi tytöiltä, haluaisivatko he pissata hänen päälleen. Tytöt myöntyivät, nostivat hameidensa helmoja, laskivat pikkupöksynsä alas, kyykistyvät, ja ohjasivat virtsasuihkunsa johtajan paksun mahan päälle -- tämän kasvojenkaan huuhtelua unohtamatta -- jolloin myös miehen pikkuruinen kalu alkoi sojottaa terhakasti: "Aah... noin... tämä se vasta on elämää...", johtaja huokaili onnessaan. "Ja nyt alapesu", johtaja sanoi, jolloin kummatkin tytöt asettuivat vuorollaan hajareisin hänen suunsa yläpuolelle, jotta hän ylettäisi kielellään lipomaan viimeisetkin virtsatipat pois heidän karvoistaan...
... työnsi Raiders-suklaapatukan peräaukkoon ja voiteli sillä ryppyreiän ympäryksen, jonka sitten nuoli puhtaaksi kielellään...
... ruuttasi lastinsa vapaaherrattaren perseposkien väliin...
... samalla kun metalliset hyönteiset nousivat syvyyksistä horisontin vääntelehtiessä tuskaisesti puolelta toiselle. Aine oli alkanut vihdoin vaikuttaa. Purppuran keskeltä astuivat esiin fluoresoivilla hieroglyfeillä koristelluista sarkofageistaan sähköä ritisevät kuolleet. Ne sulautuivat yhdeksi muodottomaksi massaksi spastisessa tanssissa, joka oli yhtä vääntelehtivää raajaa, muljahtelevaa silmää, kuolaavaa suuta ja nytkivää lannetta. Valtaisa silmämuna, jota peittivät ympäriinsä risteilevät verisuonet, vyöryi ulos pyramidiin ilmaantuneesta aukosta ympärille kokoontuneiden odottavien palvojien yhtyessä valtaisaan riemunhuutoon. Lentävien lautasten laivue asettui pian kolmiomuodostelmaan pyramidin yläpuolelle nostattaen kuin orkesterin tavoin yhtenäisenä jatkuvan E-sävelen kaltaisen huminan, jolloin uskovat syöksähtivät samassa hetkessä maahan kumartamaan taivaalta saapuneita jumaliaan. Tätä jatkui noin kymmenen minuutin ajan, kunnes kuin yhteisestä päätöksestä alusten laivue kohosi pystysuoraan kohti taivasta häviten vähitellen pieneksi pisteeksi taivaan sineen ja sitten kadoten kokonaan. Näky vaikutti samassa häviävän ja muuttuvan joksikin aivan erilaiseksi, kuin jättiläismäinen käsi olisi kääntänyt kaleidoskoopin kokonaan toiseen asentoon...
... pikkupilluja keikisteli ympärilläni, mutta minähän en sakkolihaan kajoa. Ritsapilluista on paras pysyä erossa, sanoi äiti...
... miliisiautot syöksyivät ulvoen peräämme, kun Leninin balsamoitua ruumista kelkkanamme käyttäen syöksyimme alas Moskovan jäisiä katuja, jotka räntäsateen jälkeen olivat muuttuneet liukkaaksi, viistoon alaspäin johdattavaksi lasiseinäksi, eikä teille ollut vielä ehditty l evittää suolaa, joka olisi muuttanut ne sohjoiseksi floskaksi. Otin Vladimir Iljitshin parrasta tukevan otteen, jotten olisi pudonnut alas muumion selästä ja ruhjonut itseäni huurteiseen katukiveykseen...
... Syksyn kylmä tuuli pureutui luihin ja ytimiin pimeyden niellessä viimeisenkin valonsäteen. Puiden oksat kurkottivat kohti sametinmustaa taivasta kuin luurangon sormet. Hautojensa syvyyksistä vainajat voihkivat hiljaisella äänellä samalla kun äkillinen tuulenpuuska syöksäisi kuolleiden lehtien aallon mausoleumin tummien varjojen suuntaan. Kahden tumman hahmon nähtiin häviävän jonnekin metsänreunaan...
Muureja ja muurinmurtajia
... Sanovat, ettei minulla ole kaikki kohdallaan yläkerrassa. Informaation skitsofrenia sai minut hajoamaan. He eivät enää ymmärtäneet, mitä oikein yritin sanoa ja tuskin ymmärsin sitä itsekään. Kaikki aistit pommituksen kohteena terabittien syöksyessä aivoihin triljoonia baudeja sekunnissa. Iltapäiväruuhkassa hän sai hermoromahduksen ja alkoi suudella töistä kotiin kiiruhtavien perheenemäntien jalkoja. Valot välkkyivät kirkkaina ja kaikki heilui ympärillä kiihtyvänä karusellina. Oli aika nauttia päivittäinen annos Lasolia ja psyykenlääkettä. "Stimulantteja!", huutavat lapset. ZEN! DADA! GA-GA! Piste orjamoraalille! KWATZ! Polttakaa Babylon maan tasalle! Ja sitä naimisen loisketta! Puolustusministeri runkkaa itseään Hornetin muotoisella dildolla! Hei, riippurintaiset vanhat lehmät, joiden vittu on kuivunut käytön puutteessa mahoksi rusinaksi ja impotentit ikäloput äijät, joiden pikkuruinen kalu katoaa roikkuvan tynnyrimahan alle -- peppuseksin kruunaamattomat kuninkaat ovat palanneet pannen sulkijalihakset lujille täältä Alaskaan. Maamme johtava naispuolinen kehonrakentaja Tyttisisko Kytönen sanoo: "Heteropyllystä ei ole mitään iloa" ja pyyhkii efedriinit pois viiksistään. Saatana ajaa mustassa limusiinissa, jossa on tummennetut ikkunat.
Koulutytöt matkalla kotiin perjantai-iltapäivänä tyhjentämään vanhempiensa lääkekaapit ja huuhtelemaan koko hoidon alas raa'alla kossulla (isin baarikaapista tietenkin). Sitten hortoilua Hämeenkadun märällä asfaltilla, josta ohi ajavien valot heijastuvat ohi kiitävinä unina, keskellä humalaisena vellovaa, huojuvaa, kirkuvaa, huutavaa murrosikäisten laumaa, tuupertuminen keskelle katua, ambulanssi, vatsahuuhtelu. Ensimmäinen pano, menettää neitsyytensä Jokisten nahkasohvalla kotibileiden pimeässä nurkassa tyhjien viinipullorivien keskellä, vanhemmat tietysti poissa. Harmaat päivät koulussa ja illat uppoutuneena tv:n unelmamaailmoihin, joita katodisädeputki pommittaa pimeisiin olohuoneisiin. Ota ääni pois ja katso katsojia, joiden silmissä 25 kertaa sekunnissa vaihtuvat kuvat salamoivat. 25 elämää sekunnissa jossain muualla ja samalla tässä olohuoneessa. Humalaiset huudot kaikuvat katujen kanjoneissa.
Hän ei halunnut sitoutua. Elämäni tarina. Minä olin uhka hänen vapaudelleen. Tuon naisen sielu on kumia, ja minun pääni on täynnä kuumaa tuhkaa, kirskuvaa terästä ja lasinsirpaleita. "Kaikki kaksosnaiset ovat huoria", astrologiystäväni sanoi. Katselen, kuinka nuo nartut nauravat samalla, kun itse vuodan verta. Mutta tietenkään he eivät näe asiaa samalla tavalla, ja tuska on vain omassa päässäni. Miten he voisivat ymmärtää; miksi heidän pitäisikään? Minä voisin kuolla hitaasti kärsien pois samalla, kun koko maailma jatkaisi juhliaan ympärilläni, eikä ketään liikuttaisi (muistatteko Kitty Genovesen?). Siksi päätin vapautua karman pyörästä, nautinnon ja kärsimyksen noidankehästä, mutta mieleni on yhä liian kärsimätön, liian kiinni näkyvissä muodoissa. - Toinen kaksosnainen (olen kuunnellut liian paljon astrologiystävääni ja noita vanhoja naisia, jotka laskevat korttejaan pöydälle hämärissä huoneissaan): jotkut ihmiset kärsivät alemmuuskompleksista, mutta hän kärsii ylemmyyskompleksista. Hänen miestensä hovi hänen ympärillään, kaikki valmiina tarjoamaan kuningattarelle tulta. Parempi häipyä turvaan hämärään kolooni, bunkkeriini, kuin särkyä palasiksi kaikkien näiden ihmisten silmissä. Tee mitä teet, mutta älä koskaan anna julkisivun murtua.
Crystal Blue Persuasion
Vaellus kuolleiden katujen halki, elottomien katseiden tuijotus. Älä anna minkään vaikuttaa itseesi, sillä se on vain harhaa. Ihmiset liikkuvat kuin hidastetussa tai nopeutetussa filmissä. Aikaa ei ole, tai se liukuu pois ympäriltäsi. Olet vain sinä, eikä mitään muuta. Nämä kadut, nämä rakennukset, koimyrkyn lemu ratapihalla; metalliset suonet, jotka nousevat esiin purettujen betoniseinien alta, autojen päättymätön jono: lasia ja teräsbetonia. Elän omassa päässäni. Olen täällä ulkopuolisena, tarkkailijana tässä ruumiissa; kaikki, mikä tapahtuu minulle, tapahtuu jollekulle muulle; katselen itseäni etäältä. Silmäni kuin kylmät hyönteisen silmät, loputon ja päättymätön hiljaisuus sielussani keskellä maailman meteliä, pyörremyrskyn tyyni keskus. En tunne kylmää enkä kuumaa, en surua enkä onnea, en kipua enkä nautintoa. Olen yhtaikaa siinä, mikä on tapahtunut, mikä nyt tapahtuu ja mikä on tapahtuva. Olen välinpitämätön mutta valpas, olen levossa mutta keskittynyt, liikun mutta olen paikoillani. Rakastan kylmää hikeä otsallani, se on kuin jähmettyneet tunteeni, viileää, laskelmoivaa, tyylikästä. Kaikki loukkaukset, kaikki iva, kaikki kasvoilleni sylkijät, kaikki selkääntaputtajat ja kaikki perseennuolijat ovat minulle samanarvoisia; kaikki ne valuvat pois minusta kuin vesi hanhen selästä. Sieluni on teflonia.
Ja kello on liian paljon tai liian vähän. Jokaisella kadulla on hämärä, varjoisa porttikäytävänsä, jossa lemuaa kuivunut kusi, ja jonne pultsarit hiipivät ottamaan naukut pullostaan. Jokaisen supermarketin välinpitämättömän väentungoksen keskellä on yksi hullu, jonka silmissä maailma räjähtää joka hetki, joka elää eri ajassa ja paikassa kuin kaikki muut. Kun ihmiset näkevät hänet, he kääntävät nopeasti katseensa pois, koska hän edustaa heille uhkaa, koska hän voisi saada nämä ajattelemaan, että on muitakin maailmoja kuin heidän turvallinen yhdeksästä viiteen -maailmansa, josta siirrytään ruokakaupan kautta kotiin, jossa television kuvaputki nielaisee vaaleansiniseen välkkyvään äidinmaitoonsa loppuillaksi.
Skitsoidi on ihminen, he sanovat, joka rakentaa suojamuurin minänsä ympärille, koska pelkää jatkuvasti särkyvänsä ja sairastuvansa skitsofreniaan. Skitsoidille unelmat ja pilvilinnat merkitsevät enemmän kuin todellinen maailma, ja sinne hän vetäytyy, mielettömiin haaveisiinsa, seikkailuihin jotka tapahtuvat vain hänen korviensa välissä; omaan kaikkivoipaisuuteensa. Minun pitäisi tämä tietää, koska olen yksi heistä.
Minä lennän näiden katujen halki; autojen, näyteikkunoiden, jalankulkijoiden yläpuolella, vapaana painovoiman kahleista, olen kuin uni tai tuuli. Joku joskus yritti punnita, kuinka paljon sielu painaa; mutta ei sillä ei ole painoa, tai jos on, se on miinusnumeroinen, aivan kuten minäkin. En ole mitään ja olen kaikki. Olen itse raukea välinpitämättömyys, lämmin kesätuuli, se hamyisä hetki unen ja valveen rajamailla ennen kuin kissa nukahtaa sikeään uneen; se hetki, kun kaikki päivän tuokiokuvat kulkevat mielen halki ennen haihtumistaan vapauttavaan tyhjyyteen.
Kun ei ole mitään, ei voi olla tuskaakaan. Me olemme elävää arpikudosta, se on: elämämme. Ei pidä kuvitella, että olemme lihaa, jossa on arpia, aikoja sitten umpeutuneiden mutta ei unohdettujen haavojen jälkiä. Me olemme elävää arpea, johon meille hyvällä onnella voidaan sallia jäävän hieman tervettä, loukkaamatonta, satuttamatonta lihaa.
Joku voi väittää, että vihaan elämää. Että kaipaan vain kuoleman suloista ja vapauttavaa unohdusta. Se ei ole totta, mutta koko ikäni olen kokenut asiat liian voimakkaasti, kaikki aistini ovat ylivirittyneitä. Se minkä toiset ihmiset kokevat kevyenä tuulenvireenä kasvoillaan, sen minä koen myrskynä. Joskus minusta tuntuu, että en kuulu tähän maailmaan, että olen muukalainen. Että jokin korkeampi olento on tehnyt minulle julman pilan, ja lähettänyt minut tänne alas tarkkailemaan, rekisteröimään, ottamaan vastaan, ja kaikki mittalaitteeni ovat ylikalibroituja tämän planeetan olosuhteisiin nähden. Nuorempana saatoin mennä aivan palasiksi aivan pienimmästäkin asiasta, moitteesta tai epäonnistumisesta, mutta aika on ollut minulle suopea, ja vanhetessani nahkani on kovettunut. Tai sitten vain olen oppinut vetäytymään sivuun elämän valtavirrasta ja asettamaan itseni tarkkailijan, näkijän rooliin -- koska tiedän, että mukaan meneminen voisi vahingoittaa minua. Mutta tiedän, että yhtenä päivänä minun on astuttava ulos, tultava ulos kuorestani. Enkä tiedä, mitä tehdä sille asialle. Joten pitkitän, pitkitän ja pitkitän sitä; koko elämä on pelkkää odotusta, väliaikaista, laina-aikaa.
Olen rotta häkissä. Seinää vasten ahdistettuna. Olen juuttunut omaan noidankehääni, ahtaisiin kuvioihini, enkä näe mitään ulospääsytietä. Kuljen näitä katuja pitkin kuin kuollut. Oma hikeni polttaa kasvojani kuin happo. Betonin ja asfaltin keskellä vaellan kuin aave keskipäivän auringossa, kuin elävä kuollut, zombi. Pöly ja tuhka satavat ylleni. Auringonpaisteen keskellä nämä ihmiset ovat kuin varjoja, ja minä olen varjo varjojen joukossa. Tiedän, että minun on revittävä itseni irti ennen kuin repeydyn palasiksi, hukun omaan tyhjyyteeni. En tiedä, mistä on kyse, mutta kun joskus puhun ihmisten kanssa, vaihdetaan samat vanhat latteudet ja itsestäänselvyydet; on kuin kuuntelisi nauhoitusta, jota pyöritetään yhä uudestaan ja uudestaan. On kuin en olisi paikalla ollenkaan, ja luettaisiin vuorosanoja paperista. Katselen itseäni näyttämöllä muiden näyttelijöiden keskellä, ja tiedän aina, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tässä käsikirjoituksessa ei ole yllätyksiä.
[Harri Teikan Ylösnousemuskirjasto]