Sielunmessu Harri Teikalle

Stop Press: Harri Teikka lavastanut oman kuolemansa? Tietyt tarinoiden epäjohdonmukaisuudet ja viittaukset vuoden 1997 jälkeisiin tapahtumiin antavat olettaa, että näin olisi. Lisätietoja toivon mukaan mahdollisimman pian.

Harri Teikka on kuollut. Hänet löydettiin kotoaan sen jälkeen, kun Harrin äiti oli huolestunut pojastaan yritettyään turhaan muutamana päivänä soittaa tälle lukuisia kertoja, mutta soittoihin ei ollut vastattu. Pirjo Teikka tiesi, ettei Harrilla ollut tapana lähteä matkoille ilmoittamatta ensin omaisilleen, sikäli kuin Harri milloinkaan matkusti; hän kun oli enemmän kotikissatyyppiä, joka viihtyi parhaiten omissa oloissaan yksiönsä rauhassa kirjojensa ja levyjensä kanssa.

Täytyy myöntää, että olin uutisen kuultuani järkyttynyt, vaikka jossain mieleni pohjalla olin tiennyt jo pitkän aikaa, että tämä tapahtuisi eräänä päivänä, että tämä olisi vain ajan kysymys. Harri oli niitä ihmisiä, joita ympäröi jonkinlainen murheen, alakuloisuuden ja kuoleman välittömän läheisyyden aura, jonka toiset kuitenkin mieluiten jättivät huomiotta, aivan kuin tämä asia olisi ollut liian raskas kantaa kenenkään tietoisessa mielessä. Ja luulen, että Harri tiesi itsekin tämän, ja hän teki kaikkensa kätkeäkseen asian muilta ja myös itseltään. Smokey Robinson laulaa tunnetussa kappaleessaan: "Tears of a clown / when there's no one around", ja minusta tuntuu, että Harrin sisällä oli niin paljon tuskaa, kipua ja pelkoa sekä myös tunnetta rakkaudettomuudesta, että hän teki kaikkensa saadakseen ihmiset vain jotenkin reagoimaan, olipa sitten kyse näiden saamisesta nauramaan jollain poikamaisella kujeella, tai puhtaasti ihmisten ärsyttämisestä, näiden saamisesta suuttumaan jollain laps ellisella tempulla. On kuin Harri olisi juuri pystynyt vaistoamaan, mikä kullekin ihmiselle oli arka asia tai tabu, ja teki sitten parhaakseen suunnatakseen hyökkäyksensä tähän kohtaan, jossa hänen "uhrinsa" oli haavoittuvimmillaan. En usko, että Harri halusi silti tietoisesti satuttaa tai loukata ketään; ehkä hän vain kerjäsi huomiota, halusi herättää ihmisissä jonkinlaisia tunteita; ehkä testatakseen, pystyykö hän itse enää tuntemaan mitään.

Minusta tuntuu, että Harrilla oli kaikkien temppujensa ja koiruuksiensa takana hyvin voimakas käsitys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Että hän halusi jotenkin saada ihmiset tajuamaan näiden käyttäytymisen takana monesti piilevät salatut motiivit tai epäilyttävät pyyteet, tai sellaiset asiat kuin ahneuden, tekopyhyyden, omahyväisyyden, itserakkauden ja jonkin, jota Harri kutsui jatkuvasti ihmisten "sosiaalisiksi kulisseiksi". Harri ei säästänyt ketään ja kaikkein vähiten itseään. Hänen näennäisen kyynisyytensä ja ivansa taustalla oli jonkinlainen ehdoton ja vedenpitävä moraali, ja Harri oli valmis nälvämään oman sielunsa vereslihalle, jos hän koki että käyttäytyi itse valheellisesti ja teeskennellen, mitä piirrettä hän vihasi ihmisten välisissä suhteissa kaikkein eniten. Ehkä tämä ehdottomuus koitui lopulta Harrin turmioksi, koska hän tajusi, ettei koskaan voisi elää niiden korkeiden ihanteidensa mukaisesti, joita vaati muilta ihmisiltä.

Miksi sitten kerron teille tämän, tai ylipäätään annan niin suuren merkityksen yhden ihmisen elämälle ja kuolemalle; ihmisen, josta tuskin kukaan on koskaan kuullut ja jota juuri kukaan ei tuntenut? Kerron tämän kaiken siksi, että viimeisen vuoden parin ajan olen ollut Harrin äänitorvi tai jonkinlainen julkisivu tämän ajatuksille, ääni huutavalle erämaassa, ja täytyy myöntää, että olen nyt hieman helpottunut siitä, ettei Harri ole enää keskuudessamme, että minun ei enää tarvitse kantaa hänen taakkaansa selässäni (anteeksi vain, vanha kamu). Toisaalta täytyy sanoa, että itsepä taakkani valitsin, ja juuri minun omasta ehdotuksestani Harri antoi minulle tekstejään julkaistavaksi kotisivullani - mutta sillä ehdolla, että laittaisin ne esille omalla nimelläni ja esittäisin ne omina tekeleinäni.

Harrista tämä kai oli loistava vitsi, sillä hän tiesi, kuinka paljon hinguin saada hänen tekstinsä esille vain jollain tavalla ja kuinka paljon arvostin niitä. Lisäehtona oli, että hän saisi itse valita julkaistavat tekstit, milloin ja millaisessa tahdissa ne julkaistaan. En viitsi edes mainita, kuinka monta kertaa olin suoranaisesti valmis haistattamaan pitkät Harrille hänen egoleikkiensä ja manipuloimispyrkimyksiensä vuoksi, ja jättämään Harrin ja hänen kurjat raapustuksensa niine hyvineen. Harri osasi olla äärimmäisen raivostuttava ihminen, joka vaati toiselta äärimmäisen pitkää pinnaa ja jopa pyhimysmäistä kärsivällisyyttä ja joustavuutta. Harri tiesi kuitenkin saavansa lopulta kaiken anteeksi lahjojensa vuoksi; häneltä siedettiin enemmän kuin muilta, koska hän yksinkertaisesti vain oli Harri.

Harrin ympärillä oli jonkinlainen outo aura, ei sitä muuten voi selittää; sellainen aura, joka on vain kaikkein karismaattisimmilla ihmisillä: kansanjohtajilla, filmitähdillä - tai messiailla, heillä jotka johtavat muut luvattuun maahan. Tämän auran saivat kuitenkin kokea vain Harrin läheisimmät ihmiset, muille Harri oli kenties kuin jokin tumma varjo; jotain joka nähdään kadulla, mutta jota ei koskaan oikeastaan katsota. Tämä ristiriitaisuus Harrissa askarrutti minua usein kovastikin: oli kuin Harrilla olisi ollut koko maailma kättensä ulottuvilla, mutta hän oli tehnyt tietoisen päätöksen olla poimimatta sitä.

Tutustuin Harriin alun perin jollain yliopiston luentokurssilla. En enää muista, mitä hän luki silloin pääaineenaan, eikä sillä kai ole enää väliäkään. Harri oli hyvin hiljainen hahmo eikä mikään erityisen huomiota herättävä, pikemminkin syrjäänvetäytyvä, joten on suoranainen ihme, että opin hänet koskaan tuntemaankaan. Toisaalta silloin harvoin kun hän puhui, sanoissa oli jokin erityinen paino, tai jokin tietty terävästi valittu ilmaus kulloinkin sai ihmiset kiinnittämään niihin huomiota, joskus nauramaankin ääneen, mikä hämmensi Harria, koska hän ei tiennyt, naurettiinko hänen sanoilleen vaiko hänelle itselleen. (Harri vihasi esiintymistä, se sai hänet luikertelmaan vaivautuneesti ja mieluiten lukemaan tekstin suoraan paperista, mekaanisesti kuin robotti, kuin hän olisi halunnut antaa ulospäin mahdollisimman v&au ml;hän itsestään.)

Harri oli henkisesti hyvin ahdistunut, mutta onnistui joten kuten pitämäänyllä "normaaliuden" (mikäli sellaista onkaan) julkisivua. Kaikkein läheisimmille ja niille, jotka lukivat Harrin te kstejä,tämä ilmeinen tasapainottomuus kuitenkin tuli ilmi. Jonkin verran Harri sai apua mielialalääkkeistä tai "onnellisuuspillereistä" (lue Harrin haastattelu, jonka hän antoi nimettömänä Aamulehdelle), mutta Harrin ahdinko oli niin syvä, etteivät mitkään lääkkeet olisi siihen ehkä koskaan auttaneet,vaikka Harri jatkuvasti todistelikin mielellään ihmisille Seronilinautuaaksi tekevää vaikutusta.

Luulen, että olin yksi niistä harvoista, jotka Harri milloinkaan päästi lähelleen. Meillä oli monia yhteisiä kiinnostuksen kohteita, joskin Harri oli aina minua pitemmällä kaikessa, olipa kyse mistä tahansa esoteerisesta kirjallisuuden, elokuvan tai musiikin lajista. Opin Harrilta paljon asioita; luulenpa että jos minun täytyisi nimetä yksi ihminen, joka minuun on kaikkein eniten vaikuttanut niin persoonallaan kuin tiedoillaankin, tämä olisi Harri. Siksi onkin traagista, että Harri joutui käymään läpi sen kaiken, mitä joutui; mikä jätti hänen sieluunsa syvät arvet.

Harrilla ei ollut koskaan onnea naisten kanssa. Jotkut pitivät Harria homona, koska tätä ei nähty milloinkaan yhdessä tyttöjen kanssa tai edes puhuvan näille. Tosiasia on kuitenkin, että Harri kävi läpi kipeän ja tuskallisen suhteen muutamankin tytön kanssa, joskin näihin suhteisiin ei (pääasiallisesti) liittynyt seksiä. Ei siksi - näin sen käsitin - etteikö Harria olisi kiinnostanut, mutta hän ei ilmeises ti oikein osannut tehdä aloitetta, koska oli pohjimmiltaan hyvin ujo ja kokematon. Emme ne näistä asioista juuri puhuneet: sen kuitenkin sain Harrilta tietää, että nämä tytöt kärsivät yleensä pahasta persoonallisuus- ja identiteettikriisistä, mutta jokin yleensä aina ajoi Harrin kohti tällaisia naisia. Ehkä Harrin persoonassa oli jotain sellaista, joka sai nämä tytöt tuntemaan turvallisuutta, hakemaan Harrista jonkinlaista isä- tai isovelihahmoa. Oli miten oli, nämä jutut päättyivät aina syystä tai toisesta Harrin tappioksi, mikä sai tämän katkeroitumaan entisestään, vetäytymään yhä syvemmälle kuoreensa.

Lukiessani Harrin tekstejä minun ei ole vaikea löytää niistä viittauksia näihin tapahtumiin, ja välillä minun on suorastaan vaikea jatkaa lukemista, kun Harri laukoo sielustaan ulos kaiken patoutuneen vihan, tuskan, väkivallan ja yksinäisyyden. Harrin kirjoitukset ovat täynnä (todellisia tai kuviteltuja) harhanäkyjä, vulgaareja vitsejä, sairaan seksuaalista psykopatologiaa ja kuumeista tajunnanvirtaa; sellaisen ihmisen tilitystä, joka on käynyt liian syvällä ja nähnyt, tuntenut, kokenut liian paljon. Harrin tekstit eivät ehkä jää kirjallisuuden historiaan, ja välillä minusta tuntuu, että hän olisi pystynyt paljon parempaankin, mutta halusi jostain syystä tarkoituksella sabotoida omia tekstejään (esimerkiksi jokaista syvällistä filosofista ajatusta, jonka Harri esitti, tuntui seuraavan lähes poikkeuksetta jokin vulgaariseksuaalinen tai skatologinen vitsi), koska pelkäsi omaa lahjakkuuttaan, sitä että ihmiset aivan oikeasti tajuaisivat, mikä kirkkaana hehkuva tähti Harri todella oli. Ja luulen, että huomion kohteeksi joutuminen pelotti Harria kaikkein eniten; että ihmiset todella alkaisivat pitää häntä jonain runoilijaprofeettana tai nerona tai ties minä.

Asia on näet niin, että sisimmässään Harri tunsi syvää halveksuntaa kaikkia instituutioita kohtaan; ei vähiten kirjallisuuden ja taiteen, ja usein hän sadatteli minulle sanaryöpyissään keski-ikäisiä "helmikanoja" ja "silkkipyllykriitikoita", jotka nostivat jalustalle minkä tahansa neuroottisen "verbaaliripulista kärsivän idiootin" suitsuttaen tätä ylisanoilla sanomalehtien "piiri-pieni-pyörii-klikkien" kirjallisuuspalstoilla... Ja niin edelleen: nautin kyllä Harrin terävästä ja happoisen ilkeästä kielenkäytöstä, mutta kun hän alkoi käydä ylikierroksilla (mikä Harrin suhteen ei ollut ollenkaan harvinaista) ja alkoi ampua täyslaidallisella maalitaulukseen - ketä kulloinkin mistäkin syystä - ottamiaan ihmisiä tai ihmisryhmiä, silloin Harri osasi olla lievästi sanottuna rasittava tyyppi. Milloin Harrin kohteena eivät olleet kirjallisuusihmiset, silloin ne olivat muita auktoriteettien edustajia: opettajia, professoreita, poliiseja, sotilaita ja poliitikoita (Harri oli loppuun asti vannoutunut pasifisti ja anarkisti). Jokainen lahjakas ihminen kantaa mukanaan luultavasti myös lahjakkuutensa varjoa, ja Harrin varjolla oli taipumus peittää kaikki muu alleen, kun se jonnekin lankesi.

Minun on vaikea puhua Harrista nyt, kun hän on poissa. Ei vähiten hänen henkisten valtapeliensä vuoksi, joilla hän halusi sulkea myös muut ihmiset oman hulluutensa kehään, kantamaan sairauttaan tai tartuttamaan tämän näihin. Tiedän, että olin itse hullu, kun alistuin tähän ja annoin Harrin tehdä minusta julkisen kulissinsa, niin että useimmille ihmisille Harrin neuroos eista, piilevästä sadismista ja psykopatologiasta tuli minun neuroosejani, sadismiani ja psykopatologiaani. Vaikka sanotaan, ettei kuolleista saa puhua pahaa, voin kuitenkin ilman syyllisyyttä sanoa, että Harri oli paskiainen, ja olen vihainen tälle. Kaikkein vihaisin olen Harrille kuitenkin siitä, että hän lähti tuolla tavoin ja jätti meidät tänne.

Harri oli salaisuus, joka ei auennut koskaan kenellekään, ja tämän salaisuuden hän vei mukanaan hautaan. Luultavasti jokainen ihminen näki Harrin omalla tavallaan, jokaiselle oli oma Harrinsa. Luulen, että siellä jossain Harri nyt nauraa meille kaikille täällä, omalle juonikkuudelleen ja kieroudelleen, jonka vuoksi kukaan meistä ei milloinkaan saanut tietää, oliko tämä lintu tai kala, hullu vai nero. Ja miksi ei nauraisi - ehkäpä Harri on todellakin ansainnut tuon viimeisen naurunsa.

Varoituksen sana on paikallaan: kuten jo kerroin, Harri ei koskaan päästänyt ketään helpolla, vähiten itseään. Seuraavat tekstit ovat kenties useimmille vaikeita lukea, koska niissä on mukana aivan kaikki - Harri ei milloinkaan sensuroinut itseään tai yrittänyt sievistellä sanottavaansa. Harrin kirjoitukset loukkaavat ja pöyristyttävät taatusti useimpia (itselleni on käynyt ainakin niin useita kertoja), sillä Harri ei milloinkaan halunnut vetää ylleen "poliittisen nuhteettomuuden" kaapua, jonka hän koki valheelliseksi, eikä vähiten teksteistä käy ilmi Harrin ristiriitainen suhtautuminen naissukupuolta kohtaan, jota hän rakasti ja vihasi (jollain tavalla nämä tunteet olivat ehkä Harrille yksi ja sama asia, joka askarrutti hänen mieltään loputtomiin asti).

Harri sanoi minulle joskus, että hän vihaa kaikkia idoleita ja palvonnan kohteita, mutta jos hänen pitäisi löytää jotain esikuvia, sellaisia olivat hänelle William S. Burroughs ja toinen - Suomessa ehkä hieman tuntemattomampi - vastakulttuurinimi Robert Anton Wilson (jonka löysin sattumoisin itse juuri Harrin kautta) ja vanha irstaileva okkultisti Aleister Crowley sekä kotimaisista Timo K. Mukka (joka oli kuollessaan saman ikäinen kuin Harri), Rosa Liksom, Kalervo Palsa ja Hans Selo(!). Kaikki nämä Harrin tavoin lahjakkaita sekopäitä, joita ei kuitenkaan tunneta erityisestä koherenttiudesta tai helppotajuisuudesta; kaikkien näiden teokset ovat myös jatkuvaa Eroksen ja Thanatoksen juhlaa sekä myös tietynlaisen mystiikkaan taipuvaisuuden, aivan kuten Harrillakin. Markiisi De Sadea Harri ei juuri ehtinyt lukea, mutta puhui tästä niin usein, että ajattelin Harrin tuntevan jonkinlaista hengenheimolaisuutta tätä kohtaan jos ei muuta. Ajattelen usein, että jos Harri olisi saanut elää ja kehittää ilmaisuaan, hänestä olisi ehkä jonain päivänä voinut puhua jopa samaan hengenvetoon näiden nimien kanssa.

Lopuksi tietysti herää kysymys: miten Harri Teikka sitten kuoli? Kukaan ei oikein tiedä. Monet epäilivät itsemurhaa, mutta kun Harrin ruumiista ei löydetty jälkiä siitä, että hän olisi yrittänyt vahingoittaa itseään millään tavoin saati sitten jäämiä unilääkkeistä tai muista myrkyistä. Virallisessa ruumiinavausraportissa viitattiin siihen, että Harrilla olikenties piilevänä synnynnäinen sydänvika ja hänen sydämensä oli yksinkertaisesti lakannut sykkimästä hänen nukkuessaan, mutta itse epäilen tätäkin teoriaa. Minusta tuntuu, että Harri oli yksinkertaisesti vain päättänyt jättää tämän maailman, koska hänen taipaleensa täällä oli kuljettu, ja siirtyä seuraavaan, niin Harrille ominaisen mystiseltä kuin tämä kuulostaakin. Harri usein viittasi puheissaan tähän mahdollisuuteen, joskin luonnollisesti nyt jälkikäteen ajateltuna toisille Harrin sanomisille antaa suuremman merkityksen kuin toisille. Harri ajatteli olevansa täällä tarkkailijana, ulkopuolisena, ja kun hän olisi nähnyt tarpeeksi, hän vain siirtyisi seuraavalle tasolle, ehkä syntyisi buddhalaiseen tapaan uuteen ruumiseen (lopullista nirvanaa, vapautumista karman ja jälleensyntymän ketjusta, josta monia kertoja puhuimme, hän ei uskonut saavuttavansa vielä monen seuraavan elämänsä aikana) tai saapuisi viikinkien Valhallaan. Oli asian laita miten tahansa, me emme ehkä koskaan saa tietää, kuka Harri Teikka todellisuudessa oli, ja ehkä sillä ei ole merkitystäkään.

Harrin perhe on uskonut hänen jälkeenjääneet paperinsa minun haltuuni, enkä rehellisesti sanottuna usko pystyväni käymään kaikkea Harrin loputtomalta tuntuvasta tuotannosta läpi vielä pitkään aikaan, mutta koetan kahlata vielä nuo loputtomat koukeroisella käsialalla kirjoitetut röykkiöt halki, ja kenties yrittää noukkia jyvät akanoista (tai ainakin löytää Harrin parhaat epäonnistumiset) ja julkaista ne näillä sivuilla jonain päivänä niiden lisäksi, jotka täällä jo on. Minulla kun on sellainen tunne sisimmässäni, että jotain sieltä vielä löytyy, jotain joka aukenee kärsivälliselle lukijalle ja etsijälle, joka osaa nähdä Harrin ikuisten koiruuksien, lapsellisuuksien ja kieron huumorin läpi.

Harri puhui monesti alkemistien mystisestä etsinnästä, sielun "härmistämisestä", joka tarkoittaa, että ihmisen on ensin poltettava ja hävitettävä kuona-aine ympäriltä, jotta tuo salaperäinen lapis philosophorum, viisasten kivi, voidaan löytää. Eikä tuo viisasten kivi ole mikään fyysisesti olemassaoleva asia tai esine, vaan se pohjimmainen "jumalpotentiaali", joka jokaisessa ihmisessä on sisimmässään, mutta jonka vain äärimmäisen harvat pystyvät milloinkaan löytämään. Harrin tekstit ovat täynnä tätä "kuona-ainetta", salaovia tai ovia jotka eivät johda minnekään, patoutunutta seksuaalista ja vulgaaria vihaa; "pornografista skeidaa", kuten toinen hyvä ystäväni Juri Nummelin - joka tietää kirjallisuudesta yhtä jos toistakin - asian ilmaisi, kun sai muutamia Harrin tekstejä luettavakseen. Mutta minusta tuntuu, että tämä "kuona" on jotain, jolla Harri meitä harhauttaa; hän pakottaa meidät käymään läpi kaikki alhaisimmat tunteemme, laskeutumaan katuojaan tai Harrin oman mielen Helvettiin, jotta voisimme nousta ylöspäin; hän polttaa meidän luutuneet uskomuksemme ja tapamme ja tekopyhyytemme ja "poliittisen korrektiutemme" pois, jotta voisimme vasta nähdä sen, mikä on totta. Harri pakottaa meidät oksentamaan sieluistamme myrkyn pois puhdistaakseen meidät. Jos runoilijalla, kirjailijalla tai taiteilijalla voi olla "postmodernina" aikanamme enää mitään tehtävää, sen on pakko olla tämä, ja siinä Harri Teikka toimii meidän tiennäyttäjänämme.

Jokainen mies ja jokainen nainen on tähti, kuten Aleister Crowley sanoi, ja kaikista taivaan tähdistä juuri sinä loistit kirkkaimmin, Harri Teikka. Fiat lux non plus ultra.

Erkki Rautio,
Tampereella 23.7. 1997

[Harri Teikan Ylösnousemuskirjasto]

my time is yours