Harri Teikka: Huonojen ihmisten juhla
Elämää Apinoiden Planeetalla
Kun Jumala ja Saatana olivat ampuneet toisensa hengiltä viimeisessä apokalyptisessa kaksintaistelussa, ihmiskunta oli lopultakin vapaa. Rautakanki lähti treffeille kumisaappaan kanssa. Kun japanilaiset ovat ostaneet Hollywoodin, Bill Gates ostaa Japanin ja sijoittaa sen osakesalkkuunsa. Samurait, Godzillat ja yakuzat koettavat karata salkusta, mutta Billy-Boy tallaa ne design-kenkiensä pohjiin.
Tv:stä tulee vain formuloita ja jogurttimainoksia. Töiden välttely käy jo työstä. Lähde baariin. Humallutaan, läppä käy ja sylki roiskuu. Laskuhumala ja valomerkki. Jatkoja ei ole luvassa tänäkään yönä. Mitä vitun boheemielämää tämä on olevinaan? Tunnustakaa: olette kaikki vain vitunmoisia poroporvareita pohjimmiltanne (niin minäkin). Ja työntäkää ne sählymailanne (anteeksi, nykyään pitää sanoa "salibandy") perseisiinne. Maailman suurin oksymoroni: opiskelijavallankumous. Vaan mitä sitten. Minä ainakin haluan olla saatanan rikas, iskeä hampaani köyhälistön ja prolen selkänahkaan, äänestää Kokoomusta, vannoa Kodin, Uskonnon ja Isänmaan nimiin, ja nostaa miljardioptioita ja vaatia sossuluusereille tiukempaa valvontaa, kuten nykyään on maan tapa. Vaurastuminen on nyt sallittua! Kertokaa vain ensin, miten.
Ihmiset ovat karjalaumaa, lampaita. Odottelen puhdistavia ydinkärkiä. Joita ei varmaankaan tule. Apokalyptiset Mad Max II -survivalistiscififantasiat ovat vain scififantasiaa. Todellista urbaania survivalismia on työvoimatoimiston, sossun, Kelan, mielenterveystoimiston ja vuokraisännän välillä seikkailu. Siinä teille tosi-tv:tä. Minä olen Ö-luokan rähjänörttiversio 1800-luvun joutilaasta dandystä, joka on keskittynyt kauneudenpalvontaan eikä likaa siroja pikku käsiään sellaisilla rahvaanomaisilla asioilla kuin työnteolla. Silti protestanttinen syyllisyys koputtelee koko ajan selkään, eikä tätäkään roolia voi vetää täysillä, vaan on heittäydyttävä mukaan jatkuvaan neuroottiseen toimintaan tai näennäistoimintaan, sillä laiskat kädet ovat paholaisesta. Ei pysty olemaan tarpeeksi kunnollinen eikä tarpeeksi renttu. Vain jonkinlainen puoli-ihminen, puoliolio. Sunnuntaiboheemi, sekundaflanööri, diletantti. Kyseenalaistaa porvarillisen elämän ehdot, ydinperheen, kahdeksasta neljään -työpäivät, mutta ei silti pysty luomaan niille tarpeeksi väkevää vaihtoehtoa.
Huonoa elämää
Elämäni on tv, josta tulee pelkkiä uusintoja. Miten ihminen voikin olla samaan aikaan sekä niin neuroottinen että niin veltto? Minulla on loistava taito huolehtia asioista, pohtia niiden syitä ja seurauksia, hermoilla niistä -- sen sijaan, että vain tarttuisin niihin ja hoitaisin pois päiväjärjestyksestä. Hyvin pohdittu on puoleksi tehty -- missä tapauksessa olen luonut päässäni jo kokonaisen puolitekoisen universumin. Kahvikuppineuroosi ja rimakauhu. Valheellinen vilpittömyys. Hermoiltuani viikon ajan työvoimatoimistoa ja vuokra-asioita olen päätynyt yksinkertaisen fatalistisen välinpitämättömyyden ja inertian tilaan. Miksi vaivautua; minut ammutaan joka tapauksessa, elämäni päättyy katuojassa ja pultsarit kusevat haisevan raatoni päälle. Heh, loistavaa itsesääliä.
Syntipukkeja tarvitaan aina. Jotta itse voisi olla hyvä ihminen, jossa ei ole mitään pahaa tai vikaa, syyttävä sormi täytyy suunnata aina jonnekin muualle. Minä olen ottanut syntipukin roolin elämäni monissa vaiheissa, ja fariseuksia ei ole edes tarvinnut hakemalla hakea. Mutta sellainenkin alkaa olla jossain vaiheessa niin helvetin ilmeistä, itseään toistava kuvio. Pohjimmiltani minä olen hyvä poika, lue: ikävystyttävä, synkkä, jäykkä ja estynyt ihminen. Rivosuisuuteni minä olen perinyt äidiltäni, se täytyy myöntää. Jäykkyyden (lue: ujouden) isältäni.
Tämäkin pimu, joka luki juttujani ja varmaan luuli, että minä olen Hyvin Kiinnostava Ihminen. Kiehnäsi ympärilläni tukevassa humalassa, tivasi huomiotani, selitti räpätätinä ummet ja lammet. Pettyi, kun olin hiljainen, kohtelias, ujo, flegmaattinen, varautunut, introspektiivinen, introvertti (enkä katsonut silmiin!), enkä hurja kiiluvasilmäinen seksipeto, joka kaataa naisen kuin naisen. Kuvittele hyvin humalainen kirjastotäti, joka sanoo olevansa kiimainen narttu ja haluavansa imeä munaa. Ongelma on siinä, että minä en ole nekrofiili. Ei ei, en minä osaa viettää huonoa elämää, vaikka ilmeisesti tietyt tahot minut sellaisen viettäjäksi haluaisivatkin leimata. Rivoilut ja sekoilut ovat vain korvieni välissä. Minä olen luokassa se rillipäinen poika, jonka hiukset on siististi suittu, ja jolle äiti ostaa vaatteet.
Huonojen ihmisten juhla
Huonot ihmiset näyttävät pornoa perheen pienimmille, vaikka luvattiin Kössi Kengurua ja Käytöskukkaa. Huonot ihmiset soittavat alasti syntetisaattoria tytöiksi meikattuina ja vibraattori pyllyssä suristen. Huono ihmiset eivät hymyile kilteille kunnon perhetytöille eivätkä osallistu Tupperware-kutsuille. Huonot ihmiset eivät ole kiinnostuneet ainejärjestötoiminnasta eivätkä opiskelijapolitiikasta. Huonot ihmiset eivät osallistu taloyhtiön pihatalkoisiin eivätkä auta nuorten äitien lastenvaunuja linja-autoihin.
Huonot ihmiset eivät juttele mukavia toisia miellyttääkseen. Huonot ihmiset eivät hanki sosiaalista hyväksyntää sanomalla toisille asioita, joita nämä haluavat kuulla, vaan nimen omaan niitä, joita he eivät halua kuulla. Huonot ihmiset töksäyttelevät ulos asioita, joita hyvät ihmiset eivät halua kuulla.
Huonot ihmiset eivät ole sosiaalisia ja ulospäin suuntautuneita. Huonot ihmiset eivät osaa harrastaa small talkia eivätkä markkinoida itseään. Huonot ihmiset eivät osaa teeskennellä rakastavansa sukulaisiaan, jotka ovat tehneet heidän elämästään helvettiä. Huonot ihmiset nauttivat liikaa omasta rauhastaan eivätkä hyvien ihmisten seurasta.
Huonot ihmiset eivät osaa naamioida ulkokultaisuutta, itsekkyyttä, ahneutta ja pyrkyriyttä hyveiksi samalla tavoin kuin hyvät ihmiset. Huonot ihmiset eivät osaa naamioida kylmyyttään ja kovuuttaan päättäväisyydeksi ja määrätietoisuudeksi kuin hyvät ihmiset. Huonot ihmiset eivät osaa naamioida laiskuuttaan ja välinpitämättömyyttään rauhallisuudeksi ja "rennoksi" asenteeksi elämään kuten hyvät ihmiset. Huonot ihmiset eivät osaa naamioida omaperäisyyden ja omien ajatusten puutettaan trendikkyydeksi ja "aikansa seuraamiseksi".
Huonot ihmiset eivät rakasta kahleitaan ja kutsu niitä "yhteisesti sovituiksi pelisäännöiksi" ja "reiluksi peliksi" -- joka on aina toisille reilumpaa kuin toisille. Huonot ihmiset rakastavat valtaa eivätkä kutsu sitä "vastuun ottamiseksi toisista" kuten hyvät ihmiset.
Siemen
Löysin kadulta punaisen siemenen. Se muistutti kooltaan ja muodoltaan appelsiininsiementä. Poimin sen mukaani ja vein kotiin. Laitoin kukkaruukkuun multaa ja hautasin siemenen sinne. Asetin kukkaruukun ikkunalle, missä se saisi runsaasti auringonvaloa ja lämpöä päivittäin. Kastelin säännöllisesti. Aikaa kului ja yhtenä päivänä ensimmäinen hauras verso nousi esiin. Vähitellen kasvini kasvoi suuremmaksi ja vahvemmaksi, ja laitoin kukkakepin sen varren tueksi. Pian minun oli jo siirrettävä se suurempaan ruukkuun, ja komeat vihreät lehdet jättivät muut kasvit ikkunalaudallani armotta varjoonsa. Sitten vielä suurempaan ruukkuun, jollaiset oli tarkoitettu fiikuksille. Kasvini muistutti rehevine lehtineen jo pientä puuta. Eikä aikaakaan, kun se peitti suurimman osan yksiöhuoneeni pinta-alasta.
Olin kutsunut erään tunnetun puutarha-alan lehden toimittajan ja valokuvaajan kotiini tekemään juttua kasvistani. He haukkoivat henkeään nähdessään sen. Valtavine lehtineen se oli kulmakunnan ylpeys. Toimittaja ja valokuvaaja hämmästelivät sitä, että vaikka he olivat kiistatta alansa suurimpia asiantuntijoita, he eivät pystyneet nimeämään kasvin tieteellistä sukua saati sen alkuperää. Pieni puuni oli luonnontieteellinen harvinaisuus, joka aiheuttaisi sensaation jopa kansainvälisissä piireissä.
Valokuvien ottamista varten suuret lamput pystytettiin pieneen huoneeseeni. Niiden asettelu oli tarkkaa puuhaa, jotta ne valaisisivat kasvin lehdet niin, että ne pääsisivät parhaiten oikeuksiinsa. Valokuvaaja, nimeltään Eriksson, tarkasteli mietteliäänä valotusmittarinsa lukemia ja sihtaili objektiivinsa läpi mahdollisia kuvakulmia. Toimittaja puhui samaan aikaan kännykkään ja ilmeisesti esimiehensä kanssa jutellen ylisti kasvitieteellistä ihmettäni, jollainen oli löydetty keskeltä harmainta kaupunkilähiötä.
Olin laittamassa meille kahvia ahtaassa keittokomerossani, kun kuulin huoneesta kovan rasahduksen? Oliko valokuvaaja vahingossa pudottanut kameransa lattialle? Syöksyin katsomaan, kun huomasin, että kasvini lehdet olivat alkaneet täristä rajusti. Toimittaja ja kuvaaja huusivat ääneen, kun he huomasivat, että jotain kasvoi esiin mullasta suurten vihreiden lehtien alta.
Vähä vähältä sieltä nousi ylös yksi nivelikäs raaja, sitten toinen. Ja lopulta esiin tuli kokonainen suuri, puolitoistametrinen, kirkuvanpunainen hämähäkki, joka tuijotti meitä lukemattomilla silmillään.
Pillu Pilpiön seikkailut
Pillu Pilpiö on kuuluisa julkkis Helsinki-nimisessä kaupungissa, joka sijaitsee pienessä Suomi-nimisessä maassa jossakin hyvin kaukana pohjoisessa. Moni ihminen maailmassa ei tiedä, missä Helsinki -- saati sitten Suomi -- sijaitsee, mutta Helsingin asukkaat ovat hyvin ylpeitä kaupungista ja itsestään. Helsinkiläiset kutsuvat kaupunkiaan "Stadiksi", ja ovat erittäin tarkkoja siitä, että sitä ei kutsuta esimerkiksi "Hesaksi". Silloin on "juntti", "lande" tai "pönde", mikä on oikealle helsinkiläiselle suuri kauhistus.
Helsingin kaupunkia ympäröi pohjoisessa suuri vallitus, jota kutsutaan salaperäisellä nimellä "Kehä Kolmonen". Kaikki Kehä Kolmosen ulkopuolella asuvat ovat "juntteja", "landeja" tai "pöndejä". Nämä ovat hyvin sivistymättömiä ja barbaarisia ihmisiä, joita Helsingin asukkaat kammoavat ja halveksuvat yli kaiken. Suuri osa helsinkiläisistä on alun perin Kehä Kolmosen ulkopuolelta tulleita "juntteja", "landeja" tai "pöndejä", mutta tästä asiasta ei pidetä hyvänä puhua ääneen, koska se on suuri häpeä.
Oikean helsinkiläisen tunnistaa kummallisesta suomenkielen murteesta, johon on sekoittunut lainasanoja ruotsista ja venäjästä, ja jota on mielellään puhuttava hyvin takakireällä aksentilla. On elintärkeää, että tämän murteen on oltava mahdollisimman käsittämätöntä Kehä Kolmosen pohjoispuolella asustaville "junteille", "landeille" ja "pöndeille", jotta nämä eivät pääsisi sekoittumaan aitoihin "stadin kundeihin" ja "gimmoihin". Valitettavasti nykyisellä sähköisten joukkotiedotusvälineiden aikakaudella yhä useammin kuullaan "stadin slangia" Kehä Kolmosen pohjoispuolellakin, mikä merkitsee, että "juntit", "landet" ja "pöndet" alkavat yhä enemmän muistuttaa "stadilaisia". Mikä on suuri kauhistus.
Tästä pääsemme Pillu Pilpiöön, joka on hyvin kuuluisa ja tärkeä televisio-, rockmusiikki- ja julkkispersoonallisuus. Pillu Pilpiö on "roku" eli rockina tunnetun kevyen (mutta "rankan") populäärinuorisomusiikin harrastaja. "Rokun" vaatetukseen kuuluvat muun muassa musta college-tyylinen paita, johon on painettu punaisten ja keltaisten liekkien kuvia sekä lahkeista laskostetut farmarihousut. Vyön ja housujen taskun välillä on jostain syystä roikuttava eräänlainen kettinki, jonka toiseen päähän on ilmeisesti hitsattuna avaimet kiinni. "Rokun" on oltava usein humalassa ja tehtävä tällöin erilaisia hyvin "rankkoja" temppuja.
Pillu Pilpiö tunnetaan siitä, että hän on hyvin "rankka". Hän on esimerkiksi näyttänyt pippeliään kaikelle kansalle suorassa televisiolähetyksessä. Hän esittelee mielellään myös rintaansa suurilla kirjaimilla tatuoitua tekstiä: "Äiti, haluan rakastella sinua". Pillu Pilpiö on hyvin suosittu nuortenohjelmien juontaja. Pillu Pilpiön lempipaikka maailmassa on kuitenkin "Tavastian takahuone". Siellä kokoontuvat Helsingin kaikki hyvin "rankat" ihmiset ja tekevät siellä hyvin "rankkoja" asioita. Siksi Pillu Pilpiönkin on oltava siellä, koska hän on hyvin "rankka".
Toinen hyvin "rankka" "roku" on Teholanta-yhtyeen Martti. Martti pitää kaikenlaisista hyvin "rankoista" tempauksista kuten esimerkiksi veden ruiskuttaminen tamperelaisyhtyeen syntetisaattorin päälle. Syntetisaattorit kun eivät ole oikeita soittimia kuten kitarat, joita "Matti" itsekin soittaa; ja tamperelaiset ovat muutenkin tyhmiä "juntteja", "landeja" ja "pöndejä".
Vaikka Pillu Pilpiö on vielä hyvin nuori, hän julkaisee jo nyt omaelämäkertansa, ja kaikki odottavat, että se on oleva hyvin "rankka". Seuraavaksi Pillu Pilpiö aikoo esitellä naistenlehdille oman peräreikänsä, mutta tämä ei ole ehkä hyvä idea, koska Suomen nuoriso tuntee Pillu Pilpiön "rankkojen" tempausten kautta tämän peräreiän ja muut yksityiset ruumiinosat jo paremmin kuin omansa.
Myönnetään normivaje
Loppumattomana labyrinttina kiemurtelevat käytävät. Kiiltäväksi vahatuilla lattioilla viipyvä puhdistusaineen kliininen haju. Pöytiä, joilla hiirenkorvilla olevia aikakauslehtiä ja lasten leluja. Seinillä terveysvalistusjulisteita, jotka ainoastaan lisäävät ahdistusta. Tällaisissa paikoissa ihmisille yleensä ilmoitetaan, että he ovat kuolemaisillaan. Muita kaltaisiani surkimuksia odottamassa vuoroaan. Milloin oven vieressä oleva maaginen valo vaihtuu keltaisesta vihreään?
Kaksi vaihtoehtoa viranomaisten edessä: röyhkeä uhma -- niskuroijan ikuinen maine, silmätikku. Tai: rahvaan kumarteleva nöyristely, pää kenossa, hartiat lysyssä, ryhti kumarassa. Valitsen jälkimmäisen uhkaavan rangaistuksen pelossa. Olenkohan edes muistanut minulle annetun ajan oikein? Ehkä on tapahtunut jokin kosmista mittaluokkaa oleva virhe: olen myöhässä tai liian ajoissa. Ehkä olen tullut tänne aivan vääränä päivänä. Aikani peruuntuu ja saan uuden vasta kuukauden tai kahden päästä, jonka ajan joudun elämään pelkästään kynsiäni syöden. Rikokseni kirjataan muistiin, se jää ikuisiksi ajoiksi rekisteriin, minulle tulee huono pärstäkerroin viranomaisten silmissä. Joudun heitteille, syrjäytyneiden ja hylkiöiden alati kasvavaan kadotettujen sielujen seurakuntaan. Minua odottaa väistämätön kuolema katuojassa -- mitä ennen olen käynyt läpi tuhannen helvetin tuskat ja kärsimykset.
Ehkä minulla ei ole edes kaikkia tarvittavia papereita mukana. Vuokrakuitti, tiliotteet, verotiedot, lääkärinlausunto, todistus opintojen keskeyttämisestä, ote talonkirjasta, apteekin kuitti ja lääkereseptini, todistus siitä, ettei minulla ole varmasti puhelinosakkeita; no, jotain varmasti puuttuu. Elämäni on läpivalaistu, se on kulkenut kymmenien ellei satojen viranomaisten käsien halki, siihen on lyöty asiaankuuluvat leimat; liitteenä mukana tarvittavat todistukset kirkkoherranvirastosta, esikunnasta, kouluterveydenhoitajalta, rokotustodistukset neuvolasta. Odottelen innolla jo kuolintodistusta, ruumiinavauspöytäkirjaa ja perunkirjoituspapereita. -- Teidän ei tarvitse antaa veroilmoitusta. Mikäli emme saa selvitystä määräaikaan mennessä, hakemuksenne raukeaa. Sivutulon veroprosentti. Sotu- ja työeläkemaksut.
Vihreä valo syttyy. Hetki on koittanut. Oven takana aina nuhjuinen silmälasipäinen nainen villapaidassa. Aina. Aika ottaa esiin varastosta avuton ja hukassa oleva mutta kohtelias ja älykkään tuntuinen pikkupoika, joka vetoaa naisviranomaisen äidinvaistoihin. Yleensä se tepsii, miesvirkailijat ovat aina kovempi pala. Kiitos ja ylistys palvelualojen naisvaltaisuudesta. Hymyilen ujosti ja latelen papereita tiskiin. Sossutäti näpyttelee tunnollisesti tekstiä näyttöpäätteeseensä. Yksinasuja, asumustuki hakemuksessa, myönnetään normivaje. Normivaje, normivaje, normivaje; pyörittelen sanaa kielelläni. Mikä helvetin sana oikein on normivaje, onko se edes suomenkieltä?
Sossutätejä on yleensä kaksi tyyppiä: byrokraatteja tai kanaemoja. Byrokraatti tyytyy yleensä päätösten kirjoittamiseen eikä kysele turhia. Minulla on tänään tuollainen: nainen kuin kone, joka tosin hymyilee välillä etäisesti samalla tapaa kuin eläintarhanhoitajan voisi kuvitella hymyilevän eläimille. Kanaemo taas kyselee: "No, mites sulla muuten menee?", ja on kauhean kiinnostunut asiakkaan elämästä ja yleisestä voinnista, ja on muutenkin empaattinen. Siihen kannattaa vastata olemalla itse "sympaattinen", mutta jättämällä sopivan päättäväisellä tavalla avuttoman vaikutelman -- koettaa toisaalta tehdä vaikutus selostamalla suuria suunnitelmiaan ja "projektejaan", toisaalta hellyyttää esiin virkailijan suojelu- ja äidinvaisto. Charmikkaat psykopaatit tietävät aina, mistä naruista vetää. Vaan toisaalta, jollakinhan ihmisen on elettävä. Myönnetään normivaje.
Meillä on yhteiskunnan kanssa sopimus: minä annan yhteiskunnalle kontrollin elämääni ja oikeuden pitää silmällä jokaista liikettäni, tulojani ja menojani, missä kuljen ja mitä teen, mitä ajattelen; fyysistä ja henkistä terveydentilaani. Vastapalveluksena yhteiskunta pitää leivän suussani ja katon pääni päällä. Mutta... miksi en sittenkään tunne oloani tyytyväiseksi?
Toimeentulotukipäätös repussa lähden kotimatkalleni. Samat käytävät, aikakauslehdet, lelut, terveyspropagandajulisteet, sairaat, vanhukset, meuhkaavat pikkulapset, tuulipukukansa ja alkoholisoituneet viiksimiehet, mutta nyt vastakkaisessa järjestyksessä. Samat likaisen lumiset kadut, velttona eteenpäin vellova liikenne unisine pakokaasuineen, koululaiset ja eläkeläiset, harmaat jugend-talot ja jälkisosialistiset betoni- ja lasilaatikot. Iltapäivälehtien keltaiset lööpit ja roskaruoan rasvainen, mausteinen tuoksu. Kaupungin bussien kuljettajat sinisissä univormuissaan, poliisit haalareissaan. Viininpunaiset lappuliisat olkalaukkuineen. "Mää vaan sitä meinasin, että..." Meinaa, mitä meinaat. Mitähän toi äijä tua oikeen kyylää? Vitun homo. Mikätänhommannimionnyoikeenmeinaan? Vitun homo. On se ny ihme, ettei aikunen mies saa ittelleen uusia housuja ostettua. Ja kävisit joskus parturissa. Missä sää oot? Mää oon täällä bussissa. Kälätys kälätys. Jotta suomalaiset voisivat puhua enemmän ja sanoa vähemmän. Sossu, KELA, työvoimatoimisto. Työvoimatoimisto, KELA, sossu ("mee sinne vaan", huusi opintotoimiston ämmä puhelimessa, kun yritin tiedustella opintotuistani, jotka aikanaan paloivat minulta).
Kuljen ympyrää, olen eksynyt labyrinttiin. Tässä maailmassa mutta ei tästä maailmasta. Keisarille se, mikä keisarin on. Odotan yön laskeutumista harmaan räikeävärisen uusliberalistisen sosialidemokratian ylle. Vain yö ja unelmat voivat vapauttaa, vain silloin voivat sielut päästä lentoon. Silloin meillä ei ole sosiaaliturvatunnuksia, tilitietoja eikä menneisyyttä. Silloin olemme vapaita.
Copyright © 2002 Harri Teikka