Harri Teikka: JEREN TARINA - jatkoromaani naistenlehdille, osa 1


Nokkelimmat teistä ovat varmasti jo arvanneetkin. Olen herännyt kuolleista, kuten Lasarus, tai eräs toinen hieman tunnetumpi hahmo samassa kirjassa. En ole kuollut, koska minua ei ole koskaan ollut olemassakaan. Kertoja siis elää, mutta en ole niinkään varma, olenko itse elossa, tai olenko sitä koskaan edes ollutkaan. On keskiyö ja aika heittää naamiot pois, hevosvaunujen muuttua takaisin kurpitsaksi ja Levottoman Tuhkimon kiiruhdettava takaisin kotiin.

Ajatus, joka on pitkään askarruttanut mieltäni, on seuraavanlainen. Nykyisessä asunnossani on tuuletusikkuna, leveydeltään ja korkeudeltaan aivan tarpeeksi suuri, jotta siitä mahtuisi aivan sopivasti astumaan ulos ja syöksymään alas katuun kuudennen kerroksen korkeudesta, jossa asuntoni on. Vain yksi askel kirjoituspöydälle, joka seisoo ikkunaa vasten ja siitä ulos ikkunasta, ja kaikki olisi ohi. Pudotus olisi sellainen, että katuun osuessa todennäköisesti kuolisi melkein heti eikä jäisi kitumaan raajarikkona lopuksi ikäänsä. Ajattelen asiaa jokainen aamu herätessäni, ajattelen sitä aamiaista laittaessani ja ajattelen sitä illalla kotiin palatessani. Edellisessä asunnossani, joka oli ensimmäisessä kerroksessa ja siten melkein katutasossa, ajattelin lähes samaa, mutta siellä ei ollut samanlaista tuuletusikkunaa, jonka olisi saanut apposen auki. Mietin, kuinka olisin ottanut vauhtia ja syöksynyt ikkunan läpi ja sitä särkyvän lasin huumaavaa ääntä ja sirpaleiden kosketusta ihoani vasten; ehkä en olisi ehtinyt tuntea yhtään mitään, ennen kuin olisin syöksynyt alas katuun. Sinkoutua ulos vapauteen elämän ahdistavasta puristuksesta.

Mutta tiedän, etten tee sitä. Kaikesta huolimatta ja kaiken vuoksi. Ensinnäkin uskon, että minulla on vielä paljon asioita hoidettavanani, eikä ole niinkään varmaa, että se kuolleena onnistuisi. Luovuttaminen olisi niin helppoa, liian helppoa. Eletään siis vaikka piruuttaan.


Itkua, huutoa, syyttelyä. Siinä minun ja Senjan tarina. Välillä toivoin, etten olisi koskaan tavannut häntä, välillä tunsin, että koko olemassaoloni riippui hänestä ja ilman häntä millään ei olisi mitään merkitystä. Kaikki läheisriippuvuuden oireet. Mutta minä olin vain ihminen, tarvitsin jonkun. Olin kyllästynyt oman yksinäisyyteeni, olin kyllästynyt olemaan kuin varjo tai aave. Vuosia olin kulkenut niin nopeasti, ettei mikään ehtinyt tarttumaan minuun tai pystynyt koskettamaan minua, ja jos sellainen vaara oli uhkaamassa, olin tehnyt parhaani juostakseni karkuun niin pian kuin suinkin.

Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi. Lapsuuteni ja nuoruuteni olivat silkkaa kujanjuoksua. Pelko oli palanut syvälle sieluuni ja jättänyt lähtemättömät arvet. Tiesin, että kykenisin tappamaan, jos minulle ei jätettäisi muuta vaihtoehtoa. Tiesin, missä vaiheessa ihminen lakkaa olemasta ihminen. Ja sitä pelkäsin juuri eniten, sisälläni asuvaa petoa. Minun oli lepyteltävä sitä, pidettävä se unessa. Olisi ollut niin paljon helpompaa elää ilman sitä, mutta pelkäsin, että eräänä päivänä minun olisi kohdattava se. Vitsi oli siinä, että oli elettävä ikään kuin petoa ei olisi, ja tämä kieltäminen ruokki sitä, teki siitä jatkuvasti vahvemman. Kaulaan sidottu köysi, joka kiristyi sitä enemmän, mitä enemmän yritti liikkua. Hakeuduin yksinäisyyteen, koska en pystynyt käsittelemään näitä asioita sisälläni, koska pelko, tuska ja ahdistus tuntuivat käyvän liian näkyviksi; kasvoni olivat kuin läpinäkyvä naamio, jonka alta nämä paistoivat, enkä voinut kätkeä enää mitään, mitä tunsin. Ja siksi minua pidettiin outona, koska en osannut teeskennellä ja kasvoni vääntyivät tuskasta ja sisällä myllertävistä tunteista. Olin kävelevä lasitalo. En osannut kääriä ahdistustani kauniisiin käärepapereihin ja myydä sitä saippuaoopperana kaikelle kansalle, kuten tietyt ekshibitionismiin taipuvaiset kirjailijat tekevät...

Epäilen, että kukaan ei oikeastaan tuntenut minua, koska en antanut heidän tuntea, sillä luhistuisin, jos joku vain saisi nähdä pilkahduksenkin sen naamion alta, joka olin. Olin elävä valhe, elämä oli pelkkää tekosyytä; vaihtoehtona olisi täydellinen olemassaolemattomuus. En tiennyt, millaista oli olla ei mitään ja pelkäsin sitä, joten jokainen päivä kului siihen, että koetin keksiä jonkin verukkeen sille, että jaksoin pysyä hengissä auringonnoususta auringonlaskuun. Uni oli ainoa helpotus tuskaani, mutta en voinut nukkua vuorokaudet ympäriinsä, joskus oli herättävä ja tuntea päivänvalon vihlaiseva kipu silmissään ja koko sielussaan.


Tulevaisuuden lupaus, vanhempiensa ylpeys, suomalaisen yleisurheilun toivo. Olin reipas urheilijanuorukainen, jolta kaikki odottivat suuria, ja joka heitti kaiken lopulta menemään piittaamatta niistä ihmisistä, jotka olivat häneen vuosia panostaneet ja kaikkensa hänen vuokseen antaneet. Tai jotain sellaista. Yhtenä päivänä olin heittänyt lenkkarit naulaan ja päättänyt, etten enää ikinä mene yksiinkään harjoituksiin, vaikka tiukka kilpailukausi oli vasta edessä. Sain tarpeekseni koko siitä maailmasta, valmentajien hiostamisesta ja ennen kaikkea muiden odotuksista. Se oli kuin loukkaus monia kohtaan, märkä rätti vasten kasvoja, kuinka oikein saatoin?

Sinä hetkenä, kun tajusin, että en halunnut elää enää muiden odotuksia täyttääkseni, minua alettiin vihata; se oli osoitus äärimmäisestä itsekkyydestäni ja kiittämättömyydestäni. Minulla oli suuri ura edessäni ja heitin sen kaiken menemään, minulle hoettiin hokemasta päästyä. En tiennyt itsekään oikein syytä, se vain ei tuntunut oikealta, siinä kaikki. Olin ollut pelkkä kone, kaikki oli tehty valmiin kaavan mukaan, jossa ei ollut yllätyksiä.

Muutin pois kotoa. Hakeuduin yliopistoon lukemaan filosofiaa. Lukioaikoina minuun oli tehnyt suuren vaikutuksen Albert Camus'n Sivullinen, sitten Jean-Paul Sartren Inho, joita luin ahmimalla. Kerrankin joku, joka oli käynyt läpi samanlaisia tuntemuksia kuin minä itsekin, mietin. Ehkä voisin oppia ymmärtämään enemmän itseäni ja sitä syvää ahdistusta, jota kävin läpi. Toisin kuitenkin kävi.

Luennot olivat ikävystyttävää jaarittelua enkä tajunnut, mitä tekemistä matematiikalla ja differentiaaliyhtälöillä oli filosofian kanssa. Eikö päämääränä ollut pohtia elämän tarkoitusta, sitä mitä oikein teimme täällä ja miten meidän pitäisi elää kuin vääntää loputtomia matemaattisia kaavoja ja loogisia yhtälöitä, joilla ei ollut mitään tekemistä käytännön maailman kanssa?

Koetin käydä myös ainejärjestön kokouksissa. Ne olivat vielä pahempia. Pieni joukko omaksi kuppikunnakseen järjestäytyneitä ihmisiä, jotka tuntuivat viettävän kaiken aikansa keskenään ja jopa nukkuvan yhdessä. Samat ikävystyttävät sisäpiirin jutut ja kuivat akateemiset vitsit joka kerta. Ainejärjestöaktiiveja olivat muutamat maalta muuttaneet tytöt, jotka mieluusti hääräilivät ja määräilivät kaikkea, järjestivät tapahtumia, eli lähinnä illanistujaisia, joissa soitettiin Doorsin ja Ismo Alangon levyjä, juotiin punaviiniä ja käytiin kvasifilosofisia keskusteluja lattialla sukkasillaan istuen ja tietysti koetettiin päästä sänkyyn opiskelijatovereiden kanssa. Ennen kaikkea nämä tytöt rakastivat kuunnella omaa ääntään, joten sain aika nopeasti tarpeekseni ainejärjestötoiminnastakin, ja koetin siitä lähtien välttää useimpia kanssaopiskelijoitani kuin ruttoa.

Kaikki opiskelijat eivät kuitenkaan olleet samanlaisia. Jokaisessa kuppikunnassa on omat hännystelijänsä, kiipijänsä ja perseennuolijansa, sitten myös ne ulkopuoliset ja kapinalliset. Kuuluin mitä ilmeisimmin jälkimmäisiin, ja koska samanlaisilla ihmisillä on taipumus hakeutua yhteen, pian minäkin löysin ympärilleni muutaman samanlaisen luuserin kuin itse olin.

Ei meillä loppujen lopuksi ollut kovin paljon yhteistä, ainoastaan tunne, että emme sopineet ympäristöömme ja että meitä ylenkatsottiin ja halveksuttiin niissä piireissä, joissa käytiin kiltisti luennoilla ja tenteissä, kilpailtiin opintoviikkojen keruusta ja osallistuttiin järjestötoimintaan. Me haistatimme pitkät kaikelle ja vanhemmillemme ja jäykkäperseisille professoreille, jotka odottivat suuria meistä isänmaan toivoista; toisin sanoen, että meistäkin tulisi samanlaisia akateemista kuivuutta rapisevia paperinkääntäjiä ja toimistopöytiensä taakse homehtuvia byrokraattisia pukumiehiä, joita kusevat silmään kaikki muut, minkä ehtivät.

Istuttiin iltakaudet baareissa, herättiin aamulla krapulasta täristen pienten opiskelijaboksien nuhruisilta sohvilta, hengailtiin bändien konserteissa ja bileissä; mitä tahansa, mutta koetettiin parhaamme mukaan välttää universtaan huonosti tuuletettuja luentosaleja, seminaareja ja elämäänsä kyllästyneiden professoreiden sarkastisia kommentteja.

Sitten oli tietysti seksi. Olin edelleen salskea urheilijanuorukainen (joskin hyvää vauhtia rapistumassa vilkkaan huvielämän verottamana) ja minulle oli ehkä keskimääräistä helpompi saada naista, joten käytin tilaisuutta hyväkseni ja pumppasin niin suloisen viattomia, vasta lukion penkiltä tulleita opiskelijatyttöjä kuin militanttitripillä olevia feministi-wannabe -tyyppejäkin, jotka rakastivat sitä kuviteltua valtaa, että saivat minut alistettua tossunsa alle, sekä paremman puutteessa vastaeronneita tai yksinhuoltajaäitejä, joita poimin savuisten lähiöbaarien nurkista. Mitä enemmän naisia harrastin, sitä tyhjemmäksi itseni silti tunsin. Enkä tarkoita tällä vain pallejani. Tai todennäköisempää oli, etten tuntenut yhtään mitään. Joten kyllästyin ennen pitkää koko touhuun.

Pian käytin aikani lähinnä olemiseen. Lojuin apaattisena sängylläni kaukosäädin kourassa ja annoin tv:n kuvatulvan turruttaa minut. Vanhemmat soittelivat silloin tällöin ja kyselivät, miten opinnot edistyivät ja olenko käynyt tenteissä. Urheilijaurani päättyminen kuin seinään oli ollut kitkerä pala nieltäväksi heidän kunnianhimolleen, mutta jotain lohdutusta kuitenkin antoi se, etten ollut täydellinen tyhjäpää, ja nyt he saattoivat ylpeänä kertoa ystäville ja sukulaisille, että heidän poikansa luki (ta-daa) filosofiaa yliopistossa, ja että tästä tuli maisteri. Keksin kerta toisensa jälkeen jonkun valkoisen valheen tai tavan kierrellä kysymystä, että joo, luennoilla käydään, mitenkäs siellä jaksellaan, ja niin edelleen.

Silloin kun en katsellut tv:tä, silloin nukuin. Vedin peiton korville ja pakenin unen suloiseen, lämpimään kohtuun. Nukuin aamuisin vähintään yhteentoista asti, talvisin kauemminkin. Kävin yliopistolla pelkästään syömässä, sitten ehkä maleksin kaupungilla pari tuntia, pahimmassa tapauksessa törmäsin pariin opiskelijatoveriini, joihin olin tutustunut tutor-ryhmässä ja koetin kohteliaisuudesta vaihtaa näiden kanssa pari sanaa, vaikka minulla ei ollut näille oikeastaan mitään sanottavaa ja heillä vielä vähemmän minulle. Sen jälkeen palasin kotiin, keitin kahvia ja avasin television.

Näin kului elämästäni ainakin pari vuotta. Opintotuet paloivat minulta aika nopeasti tekemättömien opintoviikkojen vuoksi, mutta jonkin ihmeen kautta sain nostettua pankista lainaa; olihan minulla jäljellä jonkinlaista meriittiä niin kutsutuilta urheilja-ajoiltani (en käsitä, mitä sillä oli tekemistä opintojeni kanssa), minkä lisäksi pankinjohtaja tunsi isäni ja kovasti kyseli perheeni kuulumisia, ja "vai että akateemiseen uraan sinä sitten urheilun vaihdoit, no mikäs siinä".

Minusta tuntuu, että olen useasti selvinnyt kuin koira veräjästä ihmisten löyhäpäisyyden vuoksi ja lisäksi sillä, että olen aina ollut erilaisten verukkeiden ja esittämisen mestari. Etenkin vanhemmat naiset (jollainen pankinjohtaja myös oli) lankesivat pauloihini, minkä ansiosta minun oli myöhemmin myös helppo hankkia itselleni rahaa sosiaalihuollosta ja Kelasta, kun lainat loppuivat, sekä myös itselleni vapautus armeijasta. kun enää en voinut keplotella lykkäyksiä itselleni. Piti vain kerätä tarpeeksi sympatiapisteitä, ja jos mikään muu ei auttanut, sääliä itselleni. En tiedä, minussa oli kai jotain, joka kaivoi naisista esiin näiden sisäisen äitihahmon. Mitä vanhempia, sen parempi; nuoret naiset olivat usein kriittisempiä ja valppaampia, ja näin ollen vaikeammin ylipuhuttavissa ja puolelleen taivutettavissa.

Ennen kuin sain pankista lainaa, aloin myös silloisessa ahdingossani pohtia vakavasti ajatusta, että alkaisin myydä itseäni toimeentulon turvaamiseksi. En ole homo, mutta jotenkin minua kiehtoi ajatus alistumisesta huoraksi; objektiksi, jolle kuka tahansa saattoi tehdä mitä haluaisi, antaa keski-ikäisten hinttariliikemiesten naida itseäni rahasta. Olinhan vielä nuori mehukas maltshik, kuten Anthony Burgess asian olisi ilmaissut. Luultavasti jokainen hetero käy jossain vaiheessa läpi homofobisia tuntemuksia ja toisaalta pohdintaa omasta seksuaalisesta identiteetistään. Siinä itseinhossani, jossa elin, alistuminen homojen naitavaksi -- tahdottomaksi panokohteeksi -- olisi ollut kaikkein pahinta, mitä minulle olisi voinut tapahtua, joten asian ajatteleminen tuotti tietynlaista masokistista tyydytystä pelkällä synnyttämällään kiihottavalla kuvotuksen tunteella. Homohuora, huoraorja.


Sade piiskasi kasvojani. Keuhkoni haukkoivat happea ja tunsin, kuinka askeleeni iskeytyivät märkään maahan, kun maisema syöksyi päin minua ja katosi kauas taakseni. Kuolleet lehdet, oksat, sammal ja epätoivoiset unelmat murskautuivat jalkojeni alla. Halusin vain juosta, juosta, juosta karkuun, pois, kauas. Veren maku suussani, pintaan nousevat maitohapot, hiki joka sekoittui jääkylmään vesisateeseen, reisilihaksissani ja pohkeissani yltyvä kipu: kaikki tuntuivat hyvältä. Ruumiini ei koskaan voisi saada liikaa rangaistusta eikä mikään milloinkaan voisi tuntua paremmalta. Juostessani saatoin unohtaa, polkea ajatusteni lakkaamattoman kehän murskaksi, tuntea ruumiillisuuteni, olla pelkkä keho, orgaaninen mekanismi; ilman loppumattomia kysymyksiä, aikeita, tarkoituksia, toiveita. Ilman tarvetta huolehtia siitä, onko hyväksytty, rakastettu; tunteeko kuuluvansa johonkin vai ei. Sillä ei ollut enää mitään merkitystä. Oli vain loppumaton liike, matka.

Joskus oli kuitenkin pysähdyttävä. Veri kohisi aivoissani ja silmissäni sumeni. Märät vaatteet liimautuivat vartalooni kiinni, hiukseni likaisina, hikisinä naruina kasvoillani. Ihmisten tuijotukset olivat yhdentekeviä; tämä ankea, iloton katu pelkkää haihtuvaa usvaa. Kotiin ja suihkuun, jossa purskahdin mielettömään nauruun, kun endorfiinieuforia yhtyi hulluuteen. Täydellistä. Rojahdin istumaan suihkun alle ja haukoin henkeäni, kun kuuma vesi huuhtoi pois hien, lian, nokisen sadeveden ja oman mielipuolisuuteni. Ainakin joksikin aikaa.

Olin alkanut uudestaan harrastaa juoksemista salilla riuhtomisen lisäksi. En voinut enää vain olla. Oli tehtävä jotain. Ehkä tämä sisäinen pakko lopulta pelasti henkeni, en osaa sanoa. Aktiiviurheilija-aikoinani olin tuntenut, että minun on pakko saada tulosta, että minun oli pystyttävä suorituksiin; ei itseni, vaan vanhempieni, valmentajani, seuratovereiden, sukulaisten, urheilutoimittajien, maksavan suuren yleisön vuoksi. Siksi luultavasti olin lopettanut. Ensimmäistä kertaa elämässäni huomasin, että voin liikkua oman itseni vuoksi, itseäni eikä ketään muuta varten. Se oli vapauttava tunne. Kukaan ei enää kontrolloinut minua sekuntikello kädessään, kukaan ei pakottanut rikkomaan entisiä tuloksia, ennätyksiä, haamurajoja. Ei ollut enää mitään muuta voitettavaa kuin oma itseni.


Pop-Klubin tavanomaiset haaskat ja munahaukat parveilivat paikalla dj-jumalten Pimpula ja Pampula houkuttelemina niin kuin paska vetää puoleensa kärpäsiä. Absurdeiksi meikattuja 180-senttisiä anorektisen näköisiä tyttöjä järjettömän korkeissa tolppakengissään muistuttaen, ei naisia, vaan pikemminkin jotain transvestiittien parodiaa näistä. 60-luvun kansakoulunopettajattarilta näyttäviä tyttöjä polkkatukissaan, hiussoljissaan ja silmälaseissaan, joiden sangat olivat paksua mustaa muovia, tarkoituksena kai tehdä "ironinen" vaikutelma. Kireitä t-paitoja, joissa oli japanilaisia sarjakuvahahmoja ja joiden alla pienet rinnannypykät törröttivät. Eräs jättiläisnaisista käveli ohitsemme, emmekä nähneet tästä muuta kuin silmiemme tasolle syöksyvät puskurit, jotka liki törmäsivät meitä päin. Tähän paikkaan aina päädyin, enkä tiedä vieläkään, miksi; ehkä se oli laiskuutta, mutta jotenkin oli pakko pitää itsensä elävien kirjoissa, pitää edes jonkinlainen kontakti "todelliseen" maailmaan.

Juttelin Senjan kanssa ensimmäisen kerran tässä ravintolassa. Oli kesäkuu, vuoden hiljaisin aika ja istuin yksin pöydässäni murjottamassa tavalliseen tapaan oluttuoppi edessäni. Paikka oli puolityhjä ja tunnelma jokseenkin taskulämmin kuten oluenikin. Ne tavalliset klovnit horjuivat ympärilläni, elähtäneet naiset ja väsähtäneet miehet. Onnekseni sain kuitenkin olla enimmäkseen rauhassa, eivätkä urpot tulleet soittamaan suutaan. Olin jo tekemässä lähtöä, kun huomasin hänet.

Senja oli ollut joskus jollakin samalla kurssilla ja olin vaivihkaa katsellut häntä. Jotain hänessä oli ollut, joka oli herättänyt mielenkiintoni, ei niitä tavallisia mäyräkoiramaisia villapaita-farkkutyttöjä, joita yliopistolla mahtui kolmetoista tusinaan. Olin miettinyt jo valloituksen tekemistä, kun olin nähnyt hänet kadulla jonkun vaalean poninhäntätyypin kanssa: pitkätukkaiset rock-pojathan aina iskivät kaikki naiset, ne kun ovat niin ihania, joten olin työntänyt koko ajatuksen syrjään enkä sen jälkeen juuri pohtinut asiaa.

"Saako tähän istua?"
"Ööh... toki", sanoin hieman hämilläni ja yllättyneenä siitä, että joku jaksoi noteerata läsnäoloni, ja vielä kaunis nainen, joka oli joskus käynyt mielessäni.
"Sun nimihän on Jere, eikö ookin?"
"Joo, ja sä olet Senja", vastasin, salaa mielissäni siitä, että hän tiesi nimeni, oli viitsinyt painaa sen mieleensä. Hyvä alku, itsekeskeinen pieni narsisti sisälläni sanoi.
"Mun kaverit jätti mut ja lähti jonnekin Crazy Horseen iskemään merkonomeja, mikä ei tosiaankaan iske mulle. Mua vitutti niin, että mä häivyin ja tulin tänne."
"Hyvä valinta. Vai oliko?"
"Emmä tiedä. Täällä näyttää olevan vähän kuollutta. Vai onks täällä aina tällasta?"
"Ainoastaan silloin, kun on hyvä ilta", aloin veistellä tönkösti, ja Senja kikatti. Hyvä merkki, jää oli murrettu, mutta luulen, että hän olisi nauranut puiseville vitseilleni joka tapauksessa. Ja niitähän minulla riitti.

Juttelimme niitä näitä. Luennoista, Laitoksesta, professoreista ja assistenteista. Tv-sarjoista ja elokuvista, kirjoista. Siitä, kuinka kumpikin vihasi penkkiurheilua, ja minun piti tietysti retostella olevani entinen aktiivi. Ääneni kuulosti oudolta, koska en ollut tottunut puhumaan ihmisten kanssa. Senja oli kuitenkin älykäs ja hänen kanssaan saattoi keskustella henkevästi, ei mitään niitä tavanomaisia latteuksia, joihin oli saanut yleensä tottua, ja minkä takia en juuri välittänyt yleensä ihmisten seurasta.

Tuntui kuitenkin hyvältä, ihminen, joka viihtyi seurassani ja jonka seurassa minä viihdyin, ja jolle en ollut jokin epämiellyttävä ja vastenmielinen hyönteinen, jollaiseksi tunsin itseni monien kanssa. Joku sanoi joskus, että rakastetuksi tuleminen edellyttää, että antaa myös ihmisille tilaisuuden rakastaa itseään, ja ehkä olin rakentanut ympärilleni liian vahvan panssarin ja suojan, joka hylki muita. Toisaalta se oli kääntöpuoli itsekeskeisyydestäni ja pohjimmaisesta huomionkipeydestäni; minut oli lopultakin helppo kenen tahansa kietoa pikkusormensa ympärille vain esittämällä olevansa kiinnostunut minusta ja asioistani.

Tilasin lisää olutta ja aloin päästä vauhtiin. Ehkä tämä olikin hyvä ilta loppujen lopuksi.

Valomerkki tuli ja tarjoilijat alkoivat hätyyttää ihmisiä ulos. Kävelimme Senjan kanssa yhtä matkaa narikkaan. Senja kysyi, voisiko tulla luokseni yöksi, koska busseja ei enää kulkenut eikä hänellä ollut rahaa taksiin. Sitten hän ehätti lisäämään, että vain nukkumaan sitten, yksinäisen naisen piti olla aina varovainen tällaisissa jutuissa. Hieman hämilläni sanoin, ettei asiassa ollut mitään ongelmaa, ja hän voisi yöpyä sohvallani. Normaalisti olisin käyttänyt tilannetta häikäilemättä hyväkseni, mutta nyt minuun iski epätavanomainen ujous. Oli satanut ja kaduilla, joilla alkoi jo aamu sarastaa, tuoksui raikkaalle, oli helpompi hengittää kuin päivällä. Oli viileää ja hytisimme molemmat hieman kävellessämme ja aivan hetkeksi aikaa Senja painautui minua vasten; tarkoituksella vai vahingossa, en tiedä, mutta se tuntui hyvältä.

En ollut ollut naisen kanssa aikoihin, ja kiehuttuani omissa liemissäni niin kauan tuntui kuin olisin menettänyt itsevarmuuteni, että jopa pelkäsin hieman. Ihmisten ei pitäisi ajatella liikaa asioita, sillä ajatukset saattavat kääntyä häntä itseään vastaan. Mitä enemmän miettii asioita, niiden syitä ja mahdollisia seurauksia, sitä enemmän alkaa myös epäröidä.

Kuvitelkaa tilanne, että eräänä päivänä ei pysty enää kävelemään, koska alkaa liikaa pohtia itse kävelemisprosessia, ja mitä enemmän sitä ajattelee, sitä enemmän alkaa tuntua suoralta ihmeeltä, että aivot yleensä ovat voineet joskus lähettää jalkoihin automaattisen impulssin niiden liikkumisesta. Nyt jokaisen lihaksen liike on analysoitava erikseen, tajuttava mikä mystinen asia oikein saa kaiken toimimaan yhdessä. Seurauksena lopulta halvaantuu, koska ei voi uskoa todeksi, että ylipäätään on mahdollista kävellä, että se on itsestään selvää. Tätä kai kutsutaan pakkoneuroottiseksi käyttäytymiseksi, ja olisin voinut antaa mitä tahansa, että olisin saanut ajatusteni loppumattoman, tukahduttavan virran edes hetkeksi tyrehtymään.

Naisen kanssa oleminen ei tuntunut enää luontevalta, itsestäänselvältä, vaan oli selvitettävä ensin, mitä mahdollisia seurauksia asialla olisi, mitä merkitystä sillä oikein oli suhteessa kaikkeen muuhun. Jopa oma ruumiini oli alkanut tuntua minusta vieraalta, välillä jopa vastenmieliseltä, joten kuinka oudolta toisen ihmisen vartalo siinä vierellä vaikuttaisi.

Minun teki mieli naida Senjaa, mutta luultavasti olisin pelästynyt naisen läsnäoloa niin paljon, ettei minulla olisi seisonut. Tyypillinen pillupelko, mutta siitä puhe, mistä puhe, eikö niin. Yksinäisyys on kuin sairaus, syöpä joka kasvaa ja etenee ruumissa nujertaen vastarintapesäkkeen toisensa jälkeen, ja tässä vaiheessa minä olin pahasti sairastunut yksinäisyyteeni, omaan itseriittoisuuteeni ja kaikkivoipuuteni harhakuvaan, joka oli totta vain siinä eristäytyneessä kahdenkymmenenneljän tunnin maailmassani, jossa elin.

Minusta tuntui, että halusin oppia tuntemaan Senjan ensin. Oli naurettavaa leikkiä ritarillista maailmassa, jossa kukaan ei enää uskonut ritarillisuuteen. Oli naurettavaa teeskennellä muuta maailmassa, jossa ihmiset olivat olemassa vain toistensa tarpeiden tyydyttämistä varten, kertakulutushyödykkeitä kuten virvoitusjuomatölkit ja aurinkoöljypullot. Tai ehkä minä vain ajattelin niin. Ehkä näiden ihmisten elämä oli jotenkin parempaa, koska he elivät ainoastaan viettiensä varassa kuin eläimet. Minussa ei ollut tippakaan ritarillisuutta enkä enää kuvitellut, että naiset olisivat jollakin tavalla parempia ihmisiä tai jotenkin suojelemisen arvoisia. Ei ollut kyse mistään muusta kuin, että olin menettämässä otteeni.

Heitin Senjalle viltin ja ylimääräisen tyynyn sohvalle, jonne hän pian käpertyi. Sammutin valot ja ryömin omaan sänkyyni. Pääni oli liian täynnä asioita ja kaikki tuntui sekavalta sotkulta, johon ei saanut mitään järjestystä. Kiitos oluen, nukahdin kuitenkin melko nopeasti ja nukuin koko yön raskaasti pää levottomien ja tunkkaisella tavalla kiimaisten ajatusten täyttämänä.


Vain naisen seksuaalisuudessa on jotain pyhää ja aitoa; miehen seksuaalisuus on inhottavaa ja vastenmielistä. Naisten perään kuolaava mies on kuvottava, mutta nainen ainoastaan toteuttaa itseään seksuaalisena olentona. Mutta nyt kaivetaan esiin taikasanat "patriarkaatti" ja "seksismi" ja että "nainen on miehille vain esine". Älkää leikkikö tekopyhää ja sanoko, että eikö maailmassa ole muutakin ajateltavaa kuin seksi; minä haluan tietää, kuinka te naitte. Minä haluan tietää, mitä te ajattelette runkatessanne. Mitä vähemmän te haluatte puhua seksistä ja juosta sitä pakoon, sitä enemmän se on mielessänne. Joka tyttö unelmoi kiinteistä pakaroista. Minä haluan rietasta lihaa. Onaniapommi räjähtää, spermat kattoon mäjähtää. Vanhalle huoralle ei voi opettaa uusia temppuja. Vapaaherratar kumartui poimimaan lattialle pudonnutta hiussolkea ja tämän pyllistäessä minua kohti vapaaherrattaren karvapiirakka irvisti minulle riettaasti. Neitipojat tanssivat siroin liikkein kansakoulunopettajatyttöjen kanssa. Antakaa gooteille partakoneenteriä! Nuo tytöt ovat silkkaa asennemetallia. Nuoruuden säkenöiviä tähdenlentoja. Tonight we'll sleep with the girls on the streets. Plastic palace people sing silent songs. Minä olen tie, totuus ja elämä; sinä olet umpikuja, valhe ja kuolema. Juhlamenojen ohjaussauva housuissani alkoi tököttää. Paikalla oli vain keski-ikäistä inkeriä, jotka todennäköisesti paloivat halusta saada nuorta tappia. Rockjumala istuu baarissa naisensa kanssa. Nainen sanoo, että hänellä on nälkä, emmekö voisi lähteä jo. Rockjumala vastaa, että voisimme mennä syömään kebabia. Nainen huutaa kiimaisena: "Mä en halua kebabia, mä haluan spermaa!" Tuore oksennus höyryää öisessä lumihangessa.

Nartun vittu sykki edessäni kostean kiiltävänä, kun nousin pukille ja survaisin jomottavan elimeni sisään, joka syöksyi esiin karvatupistaan. Murisin ja kuola valui suupielistäni, kun pumppasin kiimaista, huohottavaa narttua henkeni kaupalla; kaulapantaani kiristi ja veri syöksyi päähäni, jolloin silmissäni sumeni. Tästä olin uneksinut jo pureskellessani pentuna ydinluita kennelissä; ei sitä joka päivä rotuvaliosnautseria pääsisi astumaan, ei edes kaltaiseni huipputrimmattu ja viriili schäfer-uros.

Tammikuun päivät ovat raakaa linnunmaitoa. Unen ja valveen rajamailla. Vuoden ikävystyttävin kuukausi. Oikeastaan koko kevät on idioottimaista aikaa. Kevätkiima alkaa polttaa nivusissa. Siirrytään maaliskuun päiviin, kun aurinko ryhtyy hiljalleen sulattelemaan nietoksia ja paljastaa talven koiranpaskat. Takapihan supertähti -- en siis minä -- rakentaa hiljaisuudessa maineensa portaita. Tänään hän on vielä harmaa ei-kukaan, johon yksikään ihminen ei luo toista silmäystä kaduilla, mutta pikku hiljaa pisarat alkavat tippua ja muodostaa lammikkoa. Mahtoikohan Hitleristäkin tuntua tällaiselta? Kaikki ongelmat johtuvat huomionkipeydestä; on tarve olla Joku, imeä sisäänsä ihmisten ihailua kuin kärpänen sokerivettä.

Muistatteko vielä He-Man and the Masters of Universen? Joka aamu, kun ryömin ylös kuivuneelta spermalta haisevasta sängystäni, kohotan nyrkkini uhmakkaasti taivasta kohden ja karjahdan: "I've got the power!" Lauleskelen jotain typerää ja hoen itsekseni jotain älytöntä ja mielipuolista tanssahdellen ja heilutellen persettäni kuin Marco Bjurström. Kaiuttimista elektronisia sulosoundeja, kahvinkeittimen lataus ja leivät mikroon. Poimin Hesarin postiluukun alta ja syvennyn siihen, mitä poliittiset pellet ovat taas keittäneet kokoon. Mehun, juustoleipien ja kahvin jäljiltä suoleni alkaa pian kurluttaa ja siirryn joka-aamuiselle täysistunnolleni. Mietin, että jos WC-pönttöön sijoitettaisiin filmikamera ja se asetettaisiin pystyasentoon, näyttäisi siltä kuin peräsuoli ampuisi tykin tavoin kunnialaukauksia, jotka sitten osuisivat vetiseen maalitauluun. Posliininen ampumarata, välillä tuskallisia kertalaukauksia, välillä sarjatulta. Oikeastaan paskalla istuminen on päivän paras hetki. Se autuas tunne, kun vetistä ähkyä uhkuva suoli tyhjenee ruiskahtaen, kuin huutaen ahdistuksensa koko maailmalle. Isä, se on nyt täytetty; äiti, tule pyyhkimään.

Heidän keskinäinen perseennuolentakerhonsa, joka jakaa toisilleen palkintoja. Näin sanoen minä olen vain katkera vanha mies, jota ei otettu mukaan hiekkalaatikkoleikkeihin, vitun ilmeistä. Siispä otan kaiken irti siitä, että saan yläpuolelta kusta heidän päälleen. Jos et voi liittyä heihin, voita heidät. Niinpä niin, narsistinen trauma. Minua ei kiinnosta palaneen vitunkarvankaan vertaa. Vanhan impotentin tunnustuksia. Nai, nuorukainen, nuoruudessasi. Runkatkaa perseitänne. Hihittelen sairaasti tätä kirjoittaessani. Ehkä minussa on jotain infantiilia, koska saan tyydytystä niiden ilmeiden kuvittelemisesta, joita ihmisten kasvoilla käy tätä lukiessaan. Huomionkipeä kakara, joku voisi sanoa, ja oikeassahan tämä olisi.

Massaonania. Tuhoa asiat, joista pidät. Yhtään kiveä kiven päälle ei saa jäädä rakkaudestasi. Päässäni on reikä, jonka läpi työntelen lusikkaa. Tiedätkö ne rumat koirat, jotka tarrautuvat uhrin jalkaan kiinni, eivätkä milloinkaan päästä irti? Minä olen yksi sellaisista. Elämä tuntuu välillä raa'alta väsytystaistelulta. On vain odotettava. Ja odotettava. Tiedätkö, mikä tämä soundi on? Se on se soundi, kun pääoma liikkuu ja kaljahanat virtaavat vuolaana. On oltava valmis luopumaan asioista, joista välittää; on oltava valmis uhraamaan oma minuutensakin. Koirat ovat nälkäisiä ja ne purevat heti, jos haistavat pelon. On oltava pelkäämättä, vaikka ensin olisi peloteltu kuoliaaksi. Ei saa itkeä, vaikka olisi lyöty kasvoihin. Kettu puree lihaan spartalaisen sotilaan viitan alla, mutta hän ei saa osoittaa ilmeelläänsäkään tuskaa. Vain siten hän saa paikan sankareiden kunniajalustalla, kuolleiden heerosten hallissa. Nykyään Ku-Klux-Klaanissa on mustiakin.

Ette pidä minusta, koska repimällä oman sieluni auki, pakotan teidät katsomaan omianne. Ja mitä sieltä paljastuukaan... Täydellinen vuosikausia rakennettu julkisivu murtuu hetkessä. Pelkäättekö hulluutta? Ei sen väliä, minä voin opettaa teille kaiken siitä; mitä ikinä haluatte aiheesta tietää.


Heräsin aamun kovan, kalpean valon siivilöityessä verhojen läpi. Ohimoita jomotti hieman, mutta ruumiissani tuntui vielä humalan suloinen lämpö. Alushousuissani tuntui märältä, olin ilmeisesti ejakuloinut nukkuessani. Katsoin Senjaa, joka yhä näytti nukkuvan sohvallani viltin kohoillessa kevyesti ylös ja alas hengityksen tahdissa. Kello ei ollut kymmentäkään, oli sunnuntaiaamu, joten päätin antaa Senjan nukkua vielä. Itse en kuitenkaan enää saanut unen päästä kiinni. Lepäsin kyynärpäihin nojaten sängylläni ja katselin Senjaa tämän nukkuessa kasvot unen naamion peitossa. Tulenpunaiset hiukset, joissa välkkyi hieman oranssia sävyä, ja joiden kehystäminä hänen kasvonsa näyttivät niin kalpeilta, niin vaaleilta kuin alabasteri unen viattomuudesssaan. Hän oli kuin nukke, niin hauras ja niin suloinen, ja minun teki mieli sulkea hänet kainalooni. Olisinpa voinut pitää hänet aina siinä sohvallani nukkumassa.

"Huomenta."
"Eh, huomenta", havahduin äkkiä ajatuksistani.
"Voi vittu, mitä mun päälle on oikeen tapahtunu. Voisinks mä ottaa lasin vettä?"
"Joo, toki. Haluaisit sä Buranan tai jotain?"
"Vesi riittää." Senja harppoi pitkillä säärillään lavuaarin luokse, etsi astiakaapista lasin, valutti kraanasta vettä, kunnes se oli kylmää, ja joi nopein, terävin siemauksin.

Senja lähti kotiin. Sovittiin jotain epämääräistä, että soitellaan ehkä joskus, mikä saattoi tarkoittaa myös, että oli hauska tutustua, mutta me olimme vain kaksi yössä kohtaavaa laivaa eikä sen enempää. Jäin katselemaan ikkunasta, kuinka hänen askelensa loittonivat jonnekin aamuiseen sumuun, joka alkoi hälvetä keskipäivää kohti mennessä. Yhtäkkiä tunsin itseni niin yksinäiseksi kuin en ollut koskaan tuntenut.

JATKUU...


Copyright © 1999 Harri Teikka

[Harri Teikan Ylösnousemuskirjasto]

my time is yours