Harri Teikka: Kaamos

"Das Beste, was du wissen kannst, darfst du den Buben doch nicht sagen..."
- Goethe: Faust

Marraskuun maa: laskeutuva pimeys kietoo kaupungin vaippaansa, Kissanmaan punaiset puutalot, keskustan prameat lasipalatsit ja Hervannan harmaat betonibunkkerit. On pyhäinpäivä ja taas se aika vuodesta, kun vainajat ovat keskuudessamme ja kuolleet kutsuvat meitä. Minun kuolleeni puhuvat minulle unissani ja kertovat, että siellä, missä he nyt ovat, ei ole aikaa. Marraskuu ja joulukuu sulautuvat toiseensa yhtenä kylmänä, harmaana hyhmänä. Itsenäisyyspäivänä ilotulitusraketit kapuavat taivaalle kuin tulisiittiöt. Värivalot mainostavat viimeisimpiä hilavitkuttimia jouluruuhkakansalle. Kuukausien pimeys ja kylmyys ja uuden kesän odotus, ja kun kesä lopulta tulee, se onkin antikliimaksi, samanlainen hautakammio kuin talvikin. Mutta ehkä ensi vuonna... Pimeys ja kaamos saavat ihmisen kääntymään sisään päin. Mietin mennyttä elämääni, mistä olen tullut ja minne menen.

Totuus ei ole kiva eikä miellyttävä. Totuudella ei mene lujaa. Sillä ei hanki uusia ystäviä. Eikä menestystä ja vaikutusvaltaa. Ihmiset eivät halua kuulla totuutta, vaan miellyttäviä valheita, varsinkin jos ne imartelevat heitä itseään. Totuudella voi olla tuhoava vaikutus, etenkin jos ollaan totuttu elämään valheessa, mutta totuuden tunnustaminen myös parantaa, vaikka se tuntuisikin äärimmäisen tuskalliselta. Tämä on minun totuuteni.

Verta ja ulosteita

Ruumiillisuus on meidän taakkamme. Koska olemme jokin kummallinen sekasikiö eläimen ja Jumalan välillä, ja meillä on pyrkimys kohti puhdasta henkeä ja ulos materiasta, eläimen ruumiimme haluineen, himoineen, heikkouksineen, väliaikaisuuksineen piinaa meitä; siksi me haluamme vastavuoroisesti piinata sitä, silpoa, käyttää väärin, rangaista sitä, samoin etsiä siitä ekstaasia - joka tunnetusti on paniikin veli. Syömähäiriöt, orgasmin, adrenaliinin ja endorfiinihumalan etsiminen, katoaminen päihteiden euforiaan, ja valaistuksen hakeminen.

Kun olin teini-ikäinen, löysin uuden pohjattoman nautinnon ja ekstaasin lähteen omasta ruumiistani, enkä tarkoita tällä masturboimista, koska jokainen harrastaa sitä, eikä siinä ole mitään uutta tai merkillistä. Kerran vessassa istuessani ja takapuolta pyyhkiessäni huomasin, millaista mielihyvää peräaukon paineleminen vessapaperin peittämillä sormilla tuottaa ulostamisen yhteydessä. Anus on voimakkaasti erogeeninen alue kuten jokainen miespuolinen homoseksuaali tietää, ja uskallan väittää, että monille ulostaminen tuottaa tiettyä eroottista mielihyvää; menemättä sen enempää freudilaisiin teorioihin. Huomasin, että kiihottamalla anusta sormin voin kiihdyttää ulostamisprosessia ja siihen liittyvää mielihyvää. Uloste suorastaan purskahti ulos samalla, kun tunsin otsasuonieni laajenevan ja silmieni liki pullistuvan ulos kuopistaan, sen verran raju nautinto oli. Tästä tuli pian paha tapa ja suoranainen addiktio - uskallan väittää, että tämän paheeni koettuani pystyn aavistamaan, miltä heroiiniriippuvuus saattaisi ruumiillisesti tuntua. Minun oli lukittava itseni vessaan useita kertoja päivässä, koska mitä useammin harrastin tällaista "törsöpaskantamista", jollaiseksi olin rituaalin ristinyt - vaikutuksensa vuoksi, jolloin uloste purskahti löysänä ja vuolaana ulos kuin kakunkuorrutetta törsöttäessä - sitä enemmän takapuolta pakotti, ja sitä enemmän se vaati tyydytystä.

Tällä oli myös kielteinen vaikutuksensa: anukseni alkoi pian vuotaa verta jatkuvan painalluksen ja ulosteen ulos pakottamisen seurauksena. Usein painelin peräaukkoa wc-paperilla niin kauan kiihkoissani, että ulostetta ei enää tullut, mutta tunsin verestä märän vessapaperin sormissani. Äitini alkoi kysellä, miksi minun oli käytävä niin usein vessassa, oliko minulla kenties vatsa kovalla (ehkä vanhempani epäilivät, että harrastin runkkaamista vessassa, mikä suinkaan ei ollut asian laita, vaikka tämä touhu ei toisaalta ollut kaukana masturboimisesta). Tätä jatkui koko teini-ikäni, kauemminkin: en tiedä, millaiseen kuntoon se sisuskaluni saattoi, mutta aloin koko ajan yhä enemmän huolestua terveydellisistä vaikutuksista. Sitten eräänä päivänä tein päätöksen, että lopetan. Lopettaminen oli yllättävän helppoa; vessassa istuin vain sen verran, että tyhjensin suoleni ja pyyhin, ilman sen kummempia rituaaleja, ja siinä se. Verenvuoto loppui eikä sitä sen koommin ole esiintynyt, vaikka en vieläkään uskalla katsoa omia ulosteitani, peläten että joukossa olisi jotain sellaista, jota siellä ei pitäisi olla.

Jälkeenpäin ajatellen tällä murrosiän "addiktiollani" oli monenlaisia vaikutuksia - sillä riippuvuutta se oli siinä, että minulla oli pakonomainen tarve saada eräänlaista eroottista ja ruumiillista mielihyvää toimituksesta, mikä tuntui jonkinlaisena jännityksenä ja sitä seuranneena "laukeamisena" (joskaan varsinaista orgasmia tai ejakulaatiota tässä yhteydessä ei milloinkaan esiintynyt). Olin ollut varhaiseen murrosikään asti lihava, mutta tämä jatkuva toimitus ilmeisesti kiihdytti aineenvaihduntaani siinä määrin, että se näkyi myös painon putoamisena. Toisekseen, vuosia jatkuen, menetin kykyni saada minkäänlaista mielihyvää, joka liittyi ruumiini anaaliseen alueeseen, niin että ajatus minkäänlaisten esineiden työntämisestä peräaukkoon herättää minussa nyt lähinnä kammotusta. Niin jännittävää kuin homo- tai biseksuaalisuudella flirttailu nykyisessä näennäissuvaitsevaisessa ja hedonistisessa kulttuurissamme on, miehinen homoseksi ei herätä minussa minkäänlaista mielenkiintoa. Voisi sanoa, että menetin anaalisen neitsyyteni - ja myös viattomuuteni - omin käsin ja rajuimmalla tavalla, niin että se on minulle taakse jäänyttä elämää, ja oli aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Joulunalusviikkojen ankara katu

Taas kerran kallonkutistajan pakeilla mielenterveyskeskuksessa. Olenhan Harri Teikka, legendaarinen mielipuoli, jonka silmät kiiluvat kiimaisina ja joka syö pikkulapsia. Voi pojat, kun tietäisitte. Hän tulee paikalle myöhässä, ja näyttää kuin olisi valvonut koko yön, parransänki kasvoissa, nuhjuisissa vaatteissa, paljas sääri paistaen sukan ja lahkeen välistä. Minusta tuntuu aina, että häntä vituttaa tämä työ, että hän joutuu vastaanottamaan kaiken maailman sekopäitä ja neurootikkoja; että hän istuisi mieluummin yksin jossain tutkijankammiossa tihrustamassa kirjojen kanssa, mahdollisimman kaukana todellisista ihmisistä. Psykiatrisetä ("lääket.tri", voi jumalauta, vaikka näyttää siltä, että jolppi on hädin tuskin päässyt vasta ulos lääkiksestä), jota kutsukaamme vaikka nimellä Ari Iilimato, jankkaa ja jankkaa kuin paikoilleen juuttunut nauhuri järkyttäviä viiden pennin banaaleja latteuksia, saarnaa kuin jokin sekundapastori. Täydellinen fakki-idiootti, jonka on vaikea kätkeä passiivista aggressiivisuuttaan. Tivaa tunnustusta minulta: päämääräni ovat epärealistisia, elän grandioottisessa fantasiamaailmassa, minun pitäisi tunnustaa yhteiskunnan realiteetit, maailma ei pyöri minun ympärilläni. Onko tämä jokin kieroutunut, sairas terapiamuoto; onko hänen strategiansa luoda konflikti - hän provosoi minua tylsistyttävällä jankuttamisellaan, ja teen parhaani ollakseni kiihtymättä. Mistä helvetistä ne oikein saavat tällaisia tyyppejä?

Olen raivon partaalla, haluaisin hajottaa tämän harmaan vastaanottohuoneen säpäleiksi, tunkea tuolle kusipäälle hänen paskaiset lausuntonsa kurkkuun niin että hän tukehtuisi niihin, repiä hänen kurkkunsa auki pedon hampaillani, työntää kynteni hänen silmiinsä niin syvälle, että otsanahka pullistuisi, murskata hänen typerän akateemisen kallonsa teräskärkisillä kengilläni, paiskata hänet ulos ikkunasta kymmenen metriä alas kadulle. Hän on paljon pitempi ja suurempi kuin minä, mutta jos ponnistaisin kaikin voimin eläimellisellä, silmittömällä raivolla, onnistuisin siinä. Mistä nämä kaikki viha ja raivo tulevat? Yritän kätkeä tappajan sisälläni, tukahduttaa verenhimoni, haluni tuhota, repiä palasiksi. Välillä omat ajatukseni pelottavat minua. Näen itseni veren ja lian peittämänä, petoeläimenä, jonakin joka ei ole enää ihminen. Atavistinen jäänne pedon vaistoista, jotka nousevat esiin, kun tunnen että minun on pakko puolustaa itseäni jäädäkseni henkiin. Kelttiläiset soturit ja viikingit kiihdyttivät itsensä ennen taistelua järjettömään, berserkkiseen raivoon, kuin transsiin, jolloin todellisuus katosi, ja havahtuivat vasta, kun näkivät jaloissaan uhriensa veriset, kappaleiksi hakatut jäännökset.

Mutta en tee sitä. Silloinhan hän vasta saisi voittonsa. Silloin minä olisin todella se mielipuoli, jonka he halusivat tehdä minusta; heillä olisi vihdoinkin syy sulkea minut laitokseen koko loppuiäkseni, he olisivat saaneet minut nujerrettua. En minä olen sairas, koko tämä vitun yhteiskunta on. Te teitte minut. Selitä sitä sitten tälle tärkeilijälle. Sanon tai teen mitä tahansa, se on osoitus sairaudestani. Jos olen sanomatta tai tekemättä mitään, sekin on osoitus sairaudestani. Tunnen itseni esineeksi. Tämä on vallankäyttöä, psykovaltaa; tällä paskiaisella on valta kirjoittaa lausuntoja siitä, millainen ihminen olen, häivyttää elämäni pelkäksi tautiluokituskoodiksi, lyödä sitten papereihinsa leimoja, lyödä minuun leimojaan. Kaikki olisi helpompaa, jos tekisin yhteistyötä, jos myöntäisin, jos tunnustaisin. Hän tarkkailee minua kylmillä silmillään pyöreäsankaisten silmälasiensa takana, kuin olisin jokin hyönteinen. Ei, hän on itse hyönteinen. Tämä on jonkinlainen testi, jossa minua koetellaan. Tuossa tyypissä itsessään on jotain helvetin pahasti pielessä. Kumpi meistä on oikeastaan hullu?

Voit luottaa siihen, herra tohtorisetä, ettei minusta koskaan tule sellaista kuin sinä. En aio sopeutua normeihisi enkä orjamoraaliisi enkä varsinkaan "realiteetteihisi". Minä en tunnusta. Se olkoon minun uhraukseni tälle maailmalle; maaninen tulipisara ikuisuuden meressä, silmänräpäys säkenöivää hulluutta, joka on puhtaampaa ja aidompaa kuin sinun niin kutsuttu selväjärkisyytesi voi koskaan olla.

Ihmisessä on pakko olla jotain vikaa, jos hän haluaa "ammattiauttajaksi". Kumpaa hän oikeastaan haluaa enemmän auttaa: toista vai itseään? Se tyydytys, jonka saa omasta (illusorisesta) vahvemmuudestaan, joka syntyy toisen ihmisen heikkoudesta.

Lopulta hän suostuu uusimaan reseptini, ja päästää minut lähtemään tästä piinapenkistä. Kiitos taas näistä latteuksista, toivottavasti ei enää tavata.


Talvi-ihmiset ovat kuin mustavalkoisista passikuvista repäistyjä. Nihkeä ohut lumikerros peittää katuja, joille pimeä laskeutuu varhain. Paperitehtaan savupiipusta pudottautuu raskas vesihöyrypilvi ihmisten ylle Keskustorin kioskin kohdalla. Istun apteekissa odottamaan reseptilääkettäni raihnaisten vanhusten, elintasosairaiden ja toisten sosiaalitapausten joukkoon, katsellen kuinka mustalla taululla punaiset vuoronumerot vaihtuvat vitkaan.

Tunnen itseni aina rikolliseksi astuessani apteekkiin, jotka ovat nykyään paremmin vartioituja kuin pankit. Narkomaanit ja sekakäyttäjät ovat saaneet sen aikaiseksi, joiden pahenevaan alennustilaan taas on syynä hyvinvointivaltion rapistuminen päivä päivältä. Panostetaan mieluummin valvonnan tehostamiseen, vartijoiden ja poliisien lisäämiseen, kuin siihen, että sosiaalisia ongelmia ehkäistäisiin ennalta. Se kun olisi pummien ja rupusakin hyysäämistä; kiven sisään vain koko porukka kuten Jenkeissä, ja pahimmille vielä nappi otsaan. Valvontakamerat rekisteröivät kaduilla jokaisen liikkeemme. Baarien vessat on valaistu kylmällä sinisellä valolla, etteivät narkkarit näkisi suoniaan, joihin piikittää.

Lopulta tulee minun vuoroni, kaivan lompakosta Kela-korttini, apteekkariapulainen kirjoittaa sosiaaliturvatunnukseni päätteen ylös ja lähtee hakemaan varastosta lääkettäni. Hän palaa valkoisen pahvikotelon kanssa, johon tulostaa tarran, jossa on nimeni ja teksti: "Mielialalääke. 2 kapselia aamuisin". Tämän ihmeaineen ansiosta masennuksen ja kroonisen alakulon musta pilvi filtteröityy aivoissani vaarattomaksi vesihöyryksi; itsemurha-ajatusten teatraalinen dramatiikka laimenee tv:n saippuaoopperaksi, mainoskatkoineen kaikkineen. Tämän ansiosta kestän tämän pimeyden, nämä kadut ja niiden elävät kuolleet. Tämän ansiosta kestän jopa itseäni.

Nukun yöllä levottomasti. Unessa olen supermarketin kassalla muiden elävien kuolleiden kanssa. Tupakointi vaarantaa terveytesi. Nuori henkilö, varaudu todistamaan ikäsi. Bussilla kotiin elävien kuolleiden kanssa; kukaan ei puhu, kaikki tuijottavat ulos harmauteen; tunnelma on harras kuin kirkossa, kadun ja liikenteen valojen sukeltaessa ulos pimeydestä ja takaisin. Lysergiinihapon dietyyliamidi toi uuden ulottuvuuden pukkiparaatiin, jokaisesta joulukalenterin luukusta löytyy nuoltava lappu. Leopardi hyppäsi ulos naisen turkistakin kuvioista. DMT-tontut humisivat matalilla taajuuksilla. Jeesus-lapsi oli syntynyt ja paiskattiin ulos likaveden mukana. Meidän sukupolvemme idoleita ovat sarjamurhaajat ja pornotähdet. Mustaa, kylmää karmaa. Tiedättekö, millaista on kuolla elävänä, elää kuolleena? Olen viimeinen romanttinen eksistentialisti. Kirotut eivät itke. Minä en häpeä hulluuttani, vaan hulluttelen häpeälläni. Aion haistattaa paskat kuolemalla. Mies, joka näytti keskisormea paholaiselle. Aivan sama! Aivan sama! Minä olen Spartacus! Minä olen Malcolm X! Eläkää nyt siis täysillä, nuoret, niin teillä on sitten jotain, jota katua vanhoilla päivillänne. Hyönteiset tulevat yöllä, kello kolme aamuyöstä, ja jäävät väijymään nurkkaan sinisen neonvalon kalpeaan loisteeseen. Ne tuijottavat minua suurilla elottomilla hyönteisen silmillään hievahtamatta minnekään. Minä huudan. Sekopää, legopää, kekopää. Huudan tissipuhelimeen järjettömiä lauseita, piipaa-auto hakee minut pois.

Herään seuraava aamuna tympeään kissankusen hajuun. Se tulee alhaalta mustilta märiltä kaduilta. Valkoinen lumi toisi hieman lohtua näkymiin, mutta me saamme tottua lumettomiin eurotalviin. Kiitos talouskasvun, kiitos teknologisen edistyksen, kiitos kasvihuoneilmiön. Parin vuoden päästä me kahlaamme kaikki vedessä, kun napajäätiköt sulavat, mutta luultavasti silloinkin tärkeimpiä ihmisiä askarruttavia puheenaiheita on, onko musiikkikanavien teinipoptähtönen edelleenkin oikeasti neitsyt vai ei, kenen kanssa prinsessa seurustelee, ja tangokuninkaallisten avioerot.

Yliopistolla nousen ylös portaita ja jatkan käytävää pitkin eteenpäin. Kaikkialla näkyy ihmisiä nojaamassa seiniin ja ilmoitustauluihin, juttelemassa omissa nurkissaan kännyköihinsä, näkymättömille keskustelukumppaneilleen. Joskus ihmettelen, onko siellä toisessa päässä oikeasti ketään. Kukaan näistä ihmisistä ei puhu toisilleen, paikallaolijoille, havaitse toisiaan, vaan he ovat uponneet omiin pieniin universumeihinsa näkymättömien ystäviensä kanssa. Ihmiset kulkevat nykyään kadulla ja näyttävät puhuvan itsekseen, aaveille ja aaveiden kanssa. Meistä on tullut itsekseenpuhujien ja aaveiden kansakunta.

Elämä on rituaali, jonka halki ihmiset kulkevat kuin hypnotisoituina. Puolihorroksessa kaamoksen pimeydessä matelevissa aamubusseissa; päivät toimistossa yhdentekeviä papereita kasasta toiseen siirrellen; takaisin kotiin illalla jälleen pimeydessä, kun talven suppea päivänvalo on hukattu työpaikan kalpean loisteputken alla. Illat tv:n ääressä nuokkuen. Seuraavana päivänä sama uudestaan. Ja sitä seuraavana. Ja... Viikonloput täytetään Bacchuksen antimilla, "dokaamalla", alkoholilla, mikä suo lyhyen irtioton turruttavasta arjesta; euforia huipentuu kaatuiluihin ja oksenteluihin. Krapula, ruumiillinen ja moraalinen, on vapauttava katharsis, jonka jälkeen jaksetaan taas yksi päämäärätön viikko oravanpyörässä.


Katselet halkeamia asfaltissa, mutta varo, ettet katoa niihin. Ihmiset ovat kuin nukkeja, joita kadut ovat täynnä. Minä olen heidän keskellään, mutta loputtoman kaukana heistä. En tiedä, kummat ovat oikeastaan epätodellisempia, he vai minä. Television tyhjät muovimaailmat, mallinuket näyteikkunoissa, pysähtymättömät ihmismuurahaiset. Joskus tunnen olevani yksin tässä maailmassa. Katselen kattoja, kuuntelen lattioita, puhun seinille. Yritän saavuttaa jotakin, jotakuta, mutta turhaan. Samoin kuilu minun ja muiden ihmisten välillä kasvaa. Olen kadonnut autistiseen vankilaani. Pakoyritykset ovat turhia ja aiheuttavat vain väärinymmärretyksi tulemista muissa ihmisissä. Rakastua epätoivoisesti (tai ainakin kuvitella rakastuvansa) yhä uudestaan tai uudestaan, jotta pääsisi ulos. Pelätä torjutuksi tulemista taas kerran; siksi päättää, että parempi pysyä vain hiljaa. Kasvot, jotka näen peilissä, eivät ole minun, ruumiini tuntuu jonkun muun omalta, ääneni on vieras ja kaikuu mekaanisena korvissani.

On ihme, etten vielä ole tullut hulluksi. En tulekaan: me skitsoidit viivytämme loputtomasti räjähdystä, kiertelemme hulluuden ympärillä mutta emme astu sinne sisään, säröilemme mutta emme hajoa. Ainakaan vielä, ja tätä tilaa pystymme pitkittämään loppumattomiin. Olen oppinut kontrolloimaan itseäni hyvin voimakkaasti. Jos kävelisitte ohitseni kadulla, ette katsoisi minua kahdesti, jos edes sitäkään. Mutta jos alkaisitte toden teolla tarkastella minua, huomaisitte ahdistuneen eläimen katseen silmissäni. Häiriytyneillä ihmisillä on tavallisesti heikko impulssikontrolli ja he saattavat arvaamattomasti tehdä mitä tahansa. Minä olen koulinut impulssikontrollini vahvaksi kuin kiviseinä, mutta voitte löytää siitä hiusmurtumia.

Kun olin teini-ikäinen ja siitä ylikin, olin äärimmäisen ujo ja minulla oli tavattomia vaikeuksia ilmaista itseäni. Olin outo hiihtäjä, hiippari. Jotkut haukkuivat minua hölmöksi. En tiedä, ajattelivatko he, että olen oikeasti hölmö vai oliko se pelkkää kateutta. Tällaiset asiat jättävät arpensa joka tapauksessa. Tunne ulkopuolisuudesta kasvoi. Se oli noidankehä. Minun on edelleenkin hyvin vaikea olla luontevasti tekemisissä useimpien muiden ihmisten kanssa. Minulla ei ole koskaan ollut tyttöystävää. Olen 32.

Olen yksinäinen, katkera mies, joka on rakentanut omasta mielestään vankilan ympärilleen. Pohdin joskus itsemurhan mahdollisuutta, vapautuksena, ulospääsynä, helpotuksena. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän todennäköistä kuitenkin on, että tekisin sitä milloinkaan. Katsokaas, minut on tuomittu elämään, katsomaan tämä tragikoominen ja absurdi näytelmä loppuun asti. Vaikka tuijotankin vähän väliä kelloa ja odotan, että se päättyisi jo. Silti päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet kulkevat nopeammin koko ajan, joten tiedän, että se on ohi pikemmin kuin huomaankaan. Toistaiseksi vain odotan, tapan aikaa.

Tuskainen itsetutkiskelu vaihtuu eroottiseen lähiönostalgiaan

Elämäni on ollut ankara kujanjuoksu lähiöiden harmaista betonibunkkereista yliopiston kuolleeseen lasitaloon ja loputtomiin sosiaalivirkailijoiden ja kallonkutistajien vastaanottohuoneisiin. Päättymättömiin ulottuvia käytäviä, joilla askeleet kaikuvat onttoina. Lapsuuteni pimeät talviaamut, jolloin oli pakko repiä itsensä väkivalloin irti unen lämpimästä kohdusta ja ulos pakkaseen; yksinäinen taivallus nietosten keskellä rumaan koulurakennukseen valojen paistaessa yöhön kerrostalojen keittiöistä kuin merkkinä kotiin jääneestä toivosta ja vapaudesta. Muistan, kuinka olin kerran kuulotestissä ala-asteella. Minut ohjattiin pieneen huoneeseen koulun hämärässä pommisuojassa, puusuksivaraston sakean tervanhajun halki. Yksinäisen lampun loisteessa kakkulapäinen keski-ikäinen terveyssisar, jolla oli valtavat maitohinkkirinnat, asetti suuret kuulokkeet päähäni ja alkoi väännellä laitteensa hanikoita, jolloin aloin kuulla vuorotellen oikeasta ja vasemmasta korvastani kimeitä ja matalia oskillaattorinääniä, jotka tuntuivat tulevan jostakin kaukaisuudesta, ja lopulta katosivat liki olemattomiin. Minun piti käsilläni osoittaa, kummasta korvasta äänet kulloinkin kuuluivat.

Muut lapset päättömänä ympäriinsä säntäilevänä apinalaumana, jota sadistiset neurootikko-opettajat yrittivät pitää aisoissa murjomalla näiden sielut sinertäville ruhjeille. Muistan ala-asteen luokanvalvojamme Harrietta Heikkilän, joka oli täysi hysteerikko. Vaalea nuori nainen suurine 70-luvun pokineen, joka saattoi saada kesken tuntia itku- ja raivokohtauksia, nyyhkytti minuuttikaupalla luokan edessä; joskus hän saattoi heittää jonkun oppilaan kirjat alas portaita tai tukistaa tätä niin, että lapsi pyyhki lattiaa kuin rätti. Onnekseni tämä opettajatar piti minusta, joten en joutunut milloinkaan hänen pahimpien hyökkäystensä kohteeksi. Ehkä hänestä johtuu osittain sadomasokistinen viehätykseni kontrolloiviin, hallitseviin naisiin. Se orastava eroottinen viehätys (samanlainen, kun yritin piilotella erektiotani, kun olin Savossa Ella-tädin kanssa yhdessä saunassa ollessani noin kahdeksanvuotias), jota tunsin, kun kerran tanssin hänen kanssaan luokkajuhlissa; pieni poika ja aikuinen nainen nojaamassa toisiinsa, ja saatoin tuntea naisen vartalon omaani vasten ja tämän tuoksun. Kerran näin unta, entä tämä opettajatar kaivoi peniksen housuista virtsatakseen.

Tai sitten käsityönopettaja, joka oli täysi sadisti: minkä loistavan simputtajakapiaisen armeijalaitos olikaan hänessä menettänyt. Kuulin, että hän oli yrittänyt itsemurhaa. Harmi, ettei ollut onnistunut. Matematiikanopettaja: keski-ikäinen nainen täynnä menopausaalista raivoa, joka piti häiriköt hiljaisena, lausui runoja joulujuhlissa, minkä suuren diivan teatterimaailma olikaan hänessä menettänyt (jälleen pelonsekainen eroottinen viehätykseni hallitseviin vanhempiin naisiin); lukion ruotsinopettaja: hiirulaismainen vanhapiika, joka piti luokkaa pelon vallassa, vihasi erityisesti tyttöjä, joita piiskasi sarkastisilla huomautuksillaan aina kun voi. Kuulen vieläkin korvissani tämän hermostuneen nieleskelyn kielistudion mikrofoniin.

Hän on aivan tulipunainen, hänen korvistaan nousee savua ja hänestä pääsee raakkuva ääni, joka nousee välillä tuskallisen korkeaksi. Hänen nutturansa on jäykistynyt sähköisiksi piikeiksi, hänen lihaksensa ovat jännittyneet kivikoviksi jakkupukunsa vankilassa, ja hänen silmänsä hehkuvat pyhää sotaa paksujen muovisankaisten silmälasien linssien takana. Lisäksi hänen henkensä haisee ulosteille, arvatenkin jonkin infernaalisen ruoansulatushäiriön seurauksena: "Minulle ei ryppyillä!". Opettajien ammattikuntaa ei voi koskaan vihata liikaa.

Minä imin ulkopuolisuuden sisään äidinmaidossa. Ei minulla ollut koskaan paljon ystäviä. En milloinkaan kuulunut siihen paikkaan tai tähän tai mihinkään muuhunkaan. Sorakuoppien kuun maisemassa saatoin tuntea olevani toisessa maailmassa, joka kuului ainoastaan minulle; imin mustavalko-tv:n sinistä maitoa sieluni ravinnoksi. Kannoin kirjastosta kilokaupalla kaikkia mahdollisia kirjoja, joita ahmin, nielin sisääni; täytin pienen pääni tarinoilla tutkimusmatkailijoista, muinaisista kulttuureista, valtamerten syvyyksistä ja galaksien välillä sykkivistä pulsareista.


Lapsuus ja nuoruus lähiöiden betonikasarmeissa. Mauttomat 70-luvun kukkaverhot ja selät paljaiksi jättävät, takapuolta nuolevan tiukat farkut liehulahkeineen, ja kaikkialla soivat Finnhitsit. "Pylly vasten pyllyä, pump pump". Lauantaitanssit ja Naapurilähiö: mustavalko-tv, jossa oli vain kaksi kanavaa; samoin radiossa, yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma, joiden lähetys päättyi aina keskiyöllä Maamme-lauluun. Taistolaiset ja työnväenlaulut vappuisin: "Kalliolle kukkulalle"; CIA väijyi kaikkialla maailman edistyksellistä ja tiedostavaa nuorisoa. Maailma oli joko harmaan mustavalkoinen tai räikeän värinen. Valtavankokoiset silmälasien kehykset ja lampaankyljyspulisongit, naisten käherretyt hiukset. Kostean 70-luvun vapaamielinen ilmapiiri. Se oli Emmanuelle-elokuvien, e-pillerin ja Abban aikaa, sängyissä kuhisi, eikä aidsista tietoakaan.

Pihapiirissämme 70- ja 80-luvuilla kaikki päätyivät lopulta naimaan kaikkia, useimmiten humalassa, mutta joskus myös aivan selvin päin. Naapurin rouva vei poikuuteni ollessani 15-vuotias, muistan kuinka hänen suuret rintansa hölskyivät silmieni edessä, kun hän ratsasti päälläni, ja minä olin kauhusta jäykkänä, etteivät viereisessä huoneessa nukkuvat vanhempani vain kuulisi. Hän fantasioi, että raiskaisi minut kuten elokuvassa Maa on syntinen laulu vanhempi nainen ottaa väkisin nuoren pojan lestadiolaisissa orgioissa. - Jossain vaiheessa isäni nai tätä samaa rouvaa, jonka mies (joka oli nainut myös anoppiaan) nai kerran taas äitiäni. Ympäri mennään, yhteen tullaan. "Kaikki kohtaavat lopulta punaisessa ympyrässä." - Jean-Pierre Melville.


Parhaita kavereitani lapsena olivat Nyrki ja Antti, Antti ehkä vielä enemmän. Antin kanssa kohelsimme yhdessä ja teimme kaikenlaista jäynää, minkä ansiosta lapsuuteni ei ollut niin tylsä ja väritön kuin olisi muuten saattanut olla. Kerran murtauduimme naapureidemme Karviaisten kellariin revenneen kanaverkon läpi ja varastimme sieltä Aku Ankkoja. Sitten olimme sytyttää tulipalon parkkipaikan takana sijaitsevassa ryteikössä, mutta pihamme kyylä talonmies-ämmä huomasi aikeemme, ja hyvällä alulla oleva tuhopolttajan uramme tyssäsi alkuunsa.

Lempiharrastuksemme oli kuitenkin "roskisdyykkaaminen". Sukelsimme parkkipaikan paperinkeräyspönttöihin ja haimme sieltä miestenlehtiä, sen aikaisia Jalluja, Kalleja, Rattoja, Nyrkkiposteja ja Urkkeja. Saalis oli useinkin varsin huomattava, ja salakuljetimme kotiin kasan lehtiä, joita selailimme silmät tapillaan. Urkeissa oli räikeiden nakukuvien ohella aina verisiä reportaaseja diktaattoreiden hirmutöistä: kuvia Ugandan Idi Aminin hallituskauden pääkallokasoista sekä Kamputsean punaisten khmerien kuolemanleirien uhreista. Myös ajan Hymy-lehdissä oli kiitettävästi paljasta pintaa, vaikka lehti olikin olevinaan enemmän "perhelehti" kuin edellämainitut, sekä tietysti aina erinomaisia Veikko Ennalan pakinoita. Askartelimme kerran Antin kanssa pornopelikortit lehdistä leikatuista kuvista. Esikuvana olivat kilpa-autokortit, joissa kilpailtiin autojen teknisistä ominaisuuksista kuten nopeudesta, moottorin tilavuudesta ja niin edelleen. Omissa pelikorteissamme jokaisella tytöllä oli nimen lisäksi muun muassa sellaisia arvoja kuin "rintojen koko", "yhdyntätiheys" ja "suihinoton imuteho". Äitimme löysivät kortit ja takavarikoivat ne.

Muistan, kuinka kerran myöhäissyksystä 1979 löysin vaatekaapin pohjan alta vanhempieni pornolehtikätkön. Lehdet oli tuotu Ruotsista, ja ne olivat huomattavasti kovempaa kamaa kuin suomalaiset softcore-julkaisut tiukempine sensuurimääräyksineen. Lehdet olivat kooltaan pienempiä kuin vastaavat suomalaiset mutta sisältö paljon rasvaisempaa. Joukossa oli sellaisia julkaisuja kuin legendaarinen "Weekend Sex", ja niiden sisältö sai koulupojan silmät pyörimään päässä ja veren pakkautumaan nivusiin niin, että housuissa sattui. Yksityiskohtaisia kuvasarjoja yhdynnöistä, joissa mitään ei jätetty mielikuvituksen varaan. Himokkaita valokuvia naisista, jotka pitivät suussa kaluaan sperman valuessa suupielistä tai jotka lirputtelivat kielellään siemennestetippoja terskan päästä, joka oli kuin steariinia vuolaasti tihkuva kynttilä. Muistan valkokuvasarjan, jossa parrakas mies maksoi kadulla prostituoidulle, jolla oli polviin asti ulottuvat valkoiset keinonahkasaappaat, ja nainen otti kujalla mieheltä suihin, sitten mies nosti naisen ilmaan selkä seinää vasten ja nainen kiersi saappaansa miehen selän ympärille. Toisessa kuvakertomuksessa vanhempi nainen kidnappaa nuoren tytön lyhyessä babydoll-yöpaidassa, joka kietoutuu tämän reisien ja pakaroiden ympärille; sitoo tämän ja ottaa sitten väkisin heinäkasassa. Nuhjuisuus oli osa kuvien viehätystä. Pelkkään t-paitaan sonnustautunut mies nai korsettiin ja sukkanauhaliiveihin pukeutunutta naista, lähikuvassa miehen sperma valuu hekumallisesti pitkin naisen kasvoja, joka hyväilee miehen kalua nautinnollisesti suussaan - ja niin edelleen, todellista skandinaavista laatutörkyä 70-luvun tyyliin. Sanomattakin selvää lienee, että näiden julkaisujen löytäminen vaikuttivat nuoreen mieleeni ja ruumiiseeni sähköiskun tavoin. Selailin illalla lehtiä sängyssä, kun sain ensimmäisen siemensyöksyni, mikä oli äärimmäisen pelottava kokemus. Valtava spermalammikko oli kuin paksua valkoista piimää, joka tuhri paksukankaisen ruskean kerrastoni kokonaan. Päässäni pyöri ja minua heikotti, jalat tuntuivat pettävän alta; näin voimakkaan vaikutuksen ruotsalainen hardcore-pornografia oli minuun tehnyt.

Minun perheeni ja Pohjanmaan pimeys

Ajattelen isäni ainoaa veljeä, joka oli kummisetäni. Hän kuoli sydänlihaksen rappeumaan, vain 53-vuotiaana. Hänen vaimonsa kuoli vuotta myöhemmin ihosyöpään - siinä perhe, joka ei kestänyt elintasoa, vaan menehtyi niiden mukanaan tuomiin sairauksiin. Kun palasimme junalla kyseisen setäni hautajaisista toissa syksynä, saatoin tuntea, kuinka isä katseli minua hiljaisena ja ainoastaan aavistaa ajatukset, mitä tämän mielessä silloin liikkui. Mukana oli myös isän psykologimuija, josta ei tiedä, pitäisikö tämän olla pikemminkin hoidettavien puolella. Homssutäti suoraan helvetistä. Eikä isäkään aina tunnu kulkevan täysillä valoilla, vaikka hän yrittää pitää yllä normaaliuden julkisivua. Silloin tällöin vain väkisin jotain vuotaa läpi. Kun olin viisivuotias, isä sai kerran silmittömän raivokohtauksen tullessaan kotiin, jossa leluni olivat levällään pitkin lattiaa, ja hajotti ne kaikki säpäleiksi. Se oli auktoriteetin osoitus, koska olisi pitänyt olla siistiä, kun hän tulee töistä raskaan päivän jälkeen. Muistan kuin hidastetussa kuvassa, kuinka lelutiikerini sisälmykset lensivät ilmassa, kun isä repi sen kappaleiksi. Lapselle lelut voivat olla kuin eläviä olentoja, joten se oli teurastus, verilöyly, jonka näkeminen luultavasti jätti minuun jälkensä. En kestä kauniita asioita, vaan näen aina sieluni silmillä, kuinka tuhoan ja revin ne, hävitän kaiken.

Ja sekin loistava juttu, jota isä yritti syöttää avioeronsa yhteydessä, että minä en olekaan hänen poikansa, vaan hänen veljensä. (Isä saa aina valtavan raivokohtauksen, kun jää kiinni näistä valheistaan.) Saatoin kuvitella siinä istuessani hänen syyllisyytensä ja toisaalta epäluulon, kuin isä olisi epäillyt, että hänen mielessään sepittämässään tarinassa siitä, että hänen velivainaansa oli minun todellinen isäni, olisi todella jotain perää. Älkää kaivelko salaisuuksia liiaksi. Jotkut asiat on parempi jättää kiven alle piiloon.

Tiedän, että minun pitäisi välittää enemmän vanhoista, mutta en osaa, en pysty. Isoisä sai juuri sydäninfarktin ja hän ei uskalla juuri poistua kotoa, koska jalat voivat pettää milloin tahansa; isoäitini on menettämässä muistinsa ja makaa sairaalassa vähän väliä. Minun pitäisi käydä katsomassa heitä, mutta ajatus Pohjanmaan pimeyteen palaamisesta ei juuri houkuttele. Liian monet sanotut sanat ja tehdyt teot polttavat katkerina muistoissa. Olen kiittämätön lapsi, tarpeeksi syyllistetty tajutakseni sen. Musta lammas vai uhrilammas? Se on minun dilemmani. Setäni oli uhrilammas, isäni musta lammas, ehkä minä myös. Perheeni tulehtuneet välit luultavasti pakottavat minut lopulta jättämään tämän maan, aloittamaan uuden elämän jossain muualla. Ymmärrän nyt asioita, joita en ymmärtänyt lapsena, sukupolvien taakse ulottuvan kaunan, veljesten välisen kateuden. Lapsi vaistosi nämä asiat, ne leijuivat ilmassa kaikkialla, mutta ei pystynyt käsittämään. Mitä hän oli tehnyt väärin? Ei mitään, oli vain väärän ihmisen lapsi, versova oksa väärässä sukupuussa, symboli asioille joita ei olisi pitänyt olla. Se, mitä hän oli, oli joltakulta toiselta pois; muistutti siitä, mitä olisi voinut olla, muttei koskaan ollut. Elävä muistutus siitä, mitä ei koskaan saanut. Muistutus syyllisyydestä.

Siinä me sitten olimme siellä junassa, todella hieno uusperhe, minä ja uskovainen veljeni, isä ja hänen homssu psykologimuijansa. Jos minulla on skitsofreenisiä ominaisuuksia, tiedän ainakin, mistä ne ovat perittyjä. Tieteilijän lapsilla ei ole aivoja. Palataksemme äitipuoleeni, tämä nainen oli juuri kunnallisvaaliehdokkaana ja kehtasi väittää vaalimainoksessaan, että hänellä on kaksi lasta, tarkoittaen tietysti minua ja veljeäni, jotka olemme kumpikin isän edellisestä avioliitosta. Minä en kuule isästä mitään kuukausiin, paitsi äidin katkerista selostuksista, kuinka isä ja tämän vaimo ovat taas tehneet sitä ja tehneet tätä. Isien pahat teot kostautuvat lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen. Samoin äitien.

Kaikki asiat kumuloituivat yhdeksi mustaksi, katkeraksi vyyhdeksi 80- ja 90-luvun taitteessa: vanhempieni ero, yhteiskunnan rakennemuutos, lama, äidin konkurssi, oma henkinen hajoamiseni armeijassa. Kaiken särkyminen yleisellä ja yksityisellä tasolla. Jaettu häpeä ja syyllisyys, joita jokainen sai silti kantaa yksinään. Velkaa maksettiin ja maksetaan pitkän aikaa.

Äiti itse alkoholistimiehiensä kanssa, joiden toilailuista saan viikoittain kuulla mitä tragikoomisempia tarinoita: viimeisin oli juuri horjahtanut humalassa kusella ollessaan ja murskannut vessanpöntön säiliön. Miksi äidin on hyysättävä näitä ihmisraunioita? Onneksi en enää asu kotona: luulen, että yhtenä päivänä asiat olisivat päätyneet sellaisiksi, että olisin voinut hyvin tappaa jonkun näistä tyypeistä. Nytkin joudun harjoittamaan äärimmäistä itsehillintää. Sain juuri äsken taas raivokohtauksen puhelimessa ja paiskasin luurin kiinni, kun äiti selosti, pienessä humalassa tietenkin, kuinka oli joutunut tuomaan yhden näistä juopoista ensiapuun, kun tämä oli saanut astmakohtauksen, kun juopporemmi piti taas majaa äidin luona, ja että minun pitäisi hakea kissalle ruokaa pyhiksi. Sama juttu viime keväänä, kun äiti unohti avaimensa kotiin ja minun piti bussilla ajaa viemään vara-avain tälle ja tavata tämä jossain baarissa taas yhden oksettavan alkoholistin seurassa. Ja äiti sai tilanteen näyttämään siltä, että minä olin tehnyt jotain väärin, koska en pystynyt kätkemään, kuinka asia minua raivostutti. Anteeksi, että inhoan alkoholisteja, anteeksi etten halua nähdä näitä kotonani.

Sittemmin äiti meni kihloihin astmamiehen kanssa, jonka nimi oli Raimo. He juhlistivat kihlaustaan varastamalla ostoskärryt yöllä marketin pihasta, tullessaan ravintolasta. Ostoskärryt sitten kököttivät olohuoneen nurkassa, kun kävin äidin luona. Äitiä nolotti, mutta minusta tapaus oli äärimmäisen huvittava. Eikä Raimo niin juoppo ollutkaan kuin olin luullut, ja loppujen lopuksi tulimme loistavasti juttuun. Joulu meni leppoisasti äidin ja Raimon kanssa, vaikka minulla olikin vaikeuksia nukkua, kun he keskellä yötä joivat glögiä ja käryyttelivät tupakkaa keittiössä, ja äiti oli tapansa mukaan saada aikaan riidanpoikasen Raimon kanssa. Kävin joulun jälkeen isällä, ja jopa hänen vaimonsakin vaikutti siedettävältä. Siinä me olimme, kolme apinaa, kaikki liian ovelia tehdäkseen toisilleen kepposia. Mitä minulle oli oikein tapahtumassa? Olin alkanut pitää ihmisistä. Me emme ehkä ikinä pysty unohtamaan, mutta voimme tehdä parhaamme koettaaksemme antaa anteeksi.

Kaamos

Pitkä matka kevääseen. Sitä ennen ja sen jälkeen tuhat kriisiä ja kamppailua edessä. Sakea lumipyry peittää kaupungin. Kaikki on samanlaista kuin 70-luvulla: ankeaa ja mustavalkoista, harmaat talot ja synkät ihmishahmot liikkumassa hitaasti pyryn keskellä. Sieluttomat ihmiset, verenimijät, pomottelijat, välistävetäjät ja pyrkyrit, virastoiden pilkunviilaajat, natsitädit, ylimieliset trendipellet, eksistentialistiset nuoret miehet pateettisessa maailmantuskassaan ja kaikki rakkauden puutteeseen nääntyvät; kaikki tuijottamassa omaan napaansa, kaikki omien autioiden saartensa robinsoneita. Minä rämmin eteenpäin märissä kengissäni ja ainoastaan ajatus Sinusta pitää minut liikkeellä.


emmekö koskaan pääse estoistamme, jotta ystävät voisivat kuulla meidät
emmekö koskaan uskalla lähestyä ihmisiä, jotka pelkäävät meitä
eikö koskaan löydy läheltämme ystävää, joka tuntisi meidät




Copyright © 2001 Harri Teikka

[Harri Teikka Resurrection Library]

my time is yours