Harri Teikka: Keskeneräisiä juttuja, osa 1
Tässäpä muutama kyhäelmä, joita en ole viitsinyt väsätä loppuun asti. Jos haluat itse keksiä tarinoille lopun, voit lähettää postia osoitteeseen harri_teikka@yahoo.com.
Hei hei ja pusi pusi,
HaTe
Harri Teikka: Silmät
Joitakin vuosia sitten, kun työskentelin Luonnontieteellisen Museon assistenttina, koko maata järkytti salaperäisten murhien sarja. Joukko nuoria opiskelijatyttöjä löydettiin raa'asti kuristettuina, joiltakin oli vielä viilletty kurkku auki. Murhien tekotapa vaihteli, mutta kaikkia uhreja yhdisti järkyttävä yksityiskohta. Murhaaja oli viimeistellyt työnsä kaivamalla kuolleilta silmät päästä, niin että ruumiin löytäjiä oli odottanut kammottava näky: tyhjät veriset silmäkuopat, jotka tuijottivat hirvittävästi jonnekin ikuisuuteen. Uhrien silmämunia ei koskaan löydetty rikospaikalta tai sen ympäristöstä, joten oletettiin, että murhaaja keräsi niitä sairaaksi kokoelmaksi, jonkinlaisiksi metsästysmuistoiksi.Iltapäivälehdet repivät viikkokaupalla räikeitä otsikoita murhista. Spekuloitiin mahdollisen murhaajan tai murhaajien henkilöllisyydellä, rikostutkijat yrittivät luoda jonkinlaista profiilia tekijästä, pohdittiin yhteyksiä huumerikollisuuteen; väläyteltiin jopa rituaalimurhien mahdollisuutta, joiden takana olisi jokin sekopäinen kultti.
Ainoastaan yhdestä asiasta oltiin yhtä mieltä: tekijä vaikutti kylmän laskelmoivalta; yhtäkään murhista ei ollut tehty silmittömän (jos tämä on sopiva sana tässä yhteydessä) raivon vallassa, vaan viileästi harkiten. Murhaaja oli lopettanut uhrinsa ammattimiehen kokemuksella, ja silmät oli poistettu päästä aina kirurgisella täsmällisyydellä. Epäiltiin jopa, että tekijä saattaisi olla lääkäri, jolla olisi käytössään sairaalan leikkaussalin välineet. Tekotapa oli joka kerralla äärimmäisen ammattimainen ja viimeistelty.
Seurasin uutisia samalla mielenkiinnolla kuin kaikki toiset, mutta noihin aikoihin minulla oli paljon muutakin ajateltavaa. Tyttöystäväni oli juuri jättänyt minut ja asustelin yksinäni suuressa keskusta-asunnossani. Tein parhaani haudatakseni murheeni työntekoon. Monena iltana olin myöhään töissä laboratoriossani, jossa valmistelin erilaisia preparaatteja, säilöin spriipulloihin moninaisia luontokappaleita kaikissa kehitysvaiheissaan. En voinut kuitenkaan olla pohtimatta asioitani siinä samalla, kun tein töitäni yksinäisessä laboratoriossani, josta kaikki muut olivat tuntikausia sitten lähteneet kotiin; kuka perheidensä, kuka seurustelukumppaneidensa luo.
Tyttöystäväni oli sanonut, että olen kylmä kuin jäävuori, että minulla ei ole minkäänlaisia inhimillisiä tunteita; että muut ihmiset ovat minulle vain viileitä tarkastelukohteita, samanlaisia kuin ne ötökät, joita leikkelen ja säilön spriihin laboratoriossani. Minusta hän taas oli raivostuttavan emotionaalinen ja holtiton, kykenemätön loogiseen ajatteluun ja vailla kontrollia elämästään. Olimme kuin yö ja päivä: oli selvää, ettemme voisi jatkaa yhdessä, mutta silti tilanne vaivasi minua. Eniten minua kiusasi, että tässä oli kysessä jokin minulle aivan tuntematon alue, jota en pystynyt hallitsemaan. Luonnontieteilijänä pyrin rationaalisuuteen ja objektiivisuuteen: se oli ehdoton edellytys sille, että pystyin tekemään työtäni tutkijana. Miksi minun olisi sovellettava yksityiselämääni täysin erilaisia määreitä kuin työhöni?
Koetin selvittää tilannettani perehtymällä psykologiaan ja käyttäytymistieteisiin. Ehkä näistä kirjoista löytyisi vastaus minun ongelmaani. Olivathan niiden kirjoittajat samanlaisia tutkijoita kuin minäkin; erona vain oli, että minun erityisalani oli biologia, heidän ihmismieli. Ja miksei ihmisen henkisiä ominaisuuksia voisi tarkastella samalla objektiivisella ja metodologisella perinpohjaisuudella, jota minun alallani sovellettiin esimerkiksi niveljalkaisten tutkimukseen?
Kärsin niihin aikoihin usein päänsärystä. Kun tällainen kohtaus iski, en pystynynyt kuin makaamaan kipeänä sängyssä. Valo särki silmiäni ja voin pahoin. Ohimoita jyskytti kuin pääni sisällä olisi taottu moukarilla. Oli päiviä, jolloin jouduin kokonaan ilmoittautumaan sairaaksi ja jäämään kotiin. En pitänyt siitä, koska olin aina pyrkinyt hoitamaan työni tunnollisesti ja koin, että olin vastuussa niin monille ihmisille, että asiat sujuivat kuin niiden pitikin. Pahinta kuitenkin oli täydellinen kontrollin puute: en enää pystynyt vastaamaan omasta elämästäni. Kun kohtaus alkoi, menetin täysin ajan ja paikan tajun. Entisten tarkkojen aikataulujen sijaan päiväni täyttyivät mustilla läiskillä, jolloin olin täysin tiedoton siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Häpesin asiaa enkä kehdannut puhua siitä työtovereideni kanssa. Sen sijaan pyrin paiskomaan kahta lujemmin töitä terveinä hetkinäni.
Eräänä iltana, kun olin bussissa matkalla museolta kotiin, viereeni istui muuan keski-ikäinen mies. Ei mitään erityisiä tuntomerkkejä, niin keskiverto keski-ikäinen miessukupuolen edustaja kuin olla voi; ehkä hieman ylipainoinen mutta aivan selvin päin. Yllätyin, kun hän alkoi puhua minulle, aivan ventovieraalle, mutta pikemminkin se oli yksinpuhelu, jota ei ollut suunnattu kenellekään erityiselle: "Vielä ehtii saada pillua tänä iltana. Kesällä nuoret naivat ---saaressa [hän mainitsi nimeltä suositun vapaa-ajan viettoon tarkoitetun saaren, jonne kulki tasatunnein lauttoja kaupungin satamasta]. Kyrpä pamahtaa pystyyn, kun näkee kaupungilla sellaisen hieman huorahtavan isorintaisen naisen minihameessa, jonka alla voi kuvitella, ettei ole yhtään mitään. Lolloa ja lolitaa. En minä mikään pedofiili ole, mutta sellaista kuusitoistakesäistä tiukkapilluista nymfiä kun joskus pääsisi panemaan. Ritsapillu tai oravapillu, jota ylös kyrpä nousee kuin puuhun. Imuttaa spermat kuin hydraulinen pumppu. Ja sitten vielä rintojen väliin." Onneksi pysäkkini tuli kohdalle ja saatoin jäädä pois, ettei minun tarvinnut enää kuunnella tätä. Noustessani ylös sanoin miehelle: "Olette vastenmielinen. Hyvästi."
Kotiin tullessani minusta tuntui, että jokin on vialla. Inhoan epäjärjestystä yli kaiken, sotku saa minut liki raivon partaalle. Siksi pidän asuntoni aina säntillisessä järjestyksessä ja imuroin päivittäin. Tieteelliset teokset ja julkaisut ovat kirjahyllyissäni aakkostettuina siisteissä riveissä. Ainoa koriste on jostain kansakoulusta peräisin oleva vanha alkuaineiden jaksollinen taulukko, joka on ollut aikoinaan luokan seinällä.
En ollut varma, mistä oli kyse, mutta oli kuin huonekalujen järjestys olisi muuttunut sillä aikaa, kun olin töissä. Ei paljon, korkeintaan ehkä pari senttiä, mutta kuitenkin niin paljon, että muutoksen pystyi aavistamaan. Olin ymmälläni, mutta koetin siirtää kaiken tarkasti vanhoille paikoilleen, myös raskaan työpöytäni tietokoneineen ja printtereineen. Alkoi olla myöhä, joten koetin toimia niin hiljaa kuin mahdollista, etten häiritsisi naapureita. Pian kaikki oli taas entisessä järjestyksessä, mutta olin edelleen kummissani. Oliko asunnossani käyty poissa ollessani? Mitä täällä oikein tapahtui? Keitin teetä, silmäilin jotain solubiologian kausijulkaisua ja näin unta suurista silmistä, jotka tuijottivat tuijottamistaan minua.
Minä, joka olin koko ikäni saarnannut rationaalisen maailmankuvan puolesta, en enää pystynyt luottamaan aistieni todistusvoimaan. Kohtaukseni tulivat pahemmiksi. Huone pyöri silmissäni. Elottomat esineet vaikuttivat vihamielisiltä, huonekalujen terävät kulmat olivat valmiina lävistämään minut; olin laivassa keskellä väkivaltaista myrskyä, joka yritti hajottaa minut kappaleiksi. Ehdin juuri ja juuri vessaan oksentamaan. Kohtausten jälkeen minut valtasi kummallinen rauha ja tyytyväisyys; miltei harras, jos olisin ollut uskovainen. Talvipäivän valo täytti huoneen rauhoittavalla sinisellä hohteella. Olin kuin uudestisyntynyt.
Se talvi ei tuntunut päättyvän milloinkaan. Olin aiemmin pitänyt vuodenaikoja vain välttämättömänä pahana, luonnon päättymättömänä, alati vaihtelevana biologisena kiertokulkuna. Minulla oli yhdentekevää, oliko syksy, talvi, kevät tai kesä. Tein työtäni ja kaikki muu ympärillä oli epäoleellista. En ymmärtänyt ihmisten kaamosmasennuksia, kevätväsymyksiä tai sitä naiivia iloa, jonka he saivat kesän auringonpaisteesta tai siitä, että saivat lojua mitään tekemättä koko päivän puolialastomana uimarannalla. Mitä ajanhukkaa! Kevät ei herättänyt minussa minkäänlaisia "romanttisia" tunteita, ei myöskään syksyn väriloisto, joka oli minulle vain merkki organismin vääjäämättömästä hiipumisesta ja kuolemisesta talven edellä. Tämä talvi oli erilainen; kuin pimeys olisi kietonut meidät läpinäkymättömään viittaansa, joka ei päästänyt otteestaan. Maailma muistutti kylmää kuun maisemaa, johon kerrostalojen valot loivat kelmeää hohdettaan. Mikään ei elänyt, kaikki oli pysähtynyt. Maiseman keskellä ihmiset liikkumassa hitaasti tummina hiljaisina hahmoina, kasvot jossain hupun hämärässä. Olivatko he enää ihmisiä ollenkaan?
Tiesin, että minun piti tehdä jotain. Asiat eivät voineet jatkua näin. Varasin ajan lääkärille, joka ei löytänyt minusta mitään elimellistä vikaa. Hän suositteli ottamaan yhteyttä psykiatriin. Epäröinnin ja häpeän tunteiden vallassa teinkin sitten näin lopulta. Hän oli keski-ikäinen, joviaali mies, jolla oli luottamusta herättävä hahmo. Hän kyseli minulta työstäni, perhetaustastani ja sen sellaisista asioista. Hän päätteli, että kärsin henkisestä ylirasituksesta, jota vaativa ja vastuullinen työ oli aiheuttanut. Tyttöystäväni lähteminen oli ehkä ollut minulle traumaattinen kokemus, enkä ollut pystynyt tekemään "surutyötäni" kunnolla. Oireiluni saattaisi olla psykosomaattista, mitä ajatusta minun oli kyllä itseni hieman vaikea hyväksyä. Hän määräsi minulle mielialalääkettä, jonka vaikutuksista olin jonkin verran lukenut, niin että sen käyttö vaikutti suhteellisen turvalliselta. Psykiatri kehotti minua ottamaan rennommin, käymään ulkona ja tapaamaan tyttöjä. "Elämää tämä vain on", hän sanoi, kun olin lähtemässä.
Pillerit saivat minut tuntemaan oloni oudoksi. Välillä tunsin itseni niin kevyeksi ja euforiseksi, että olisin voinut leijua katossa. Millään ei ollut yhtikäs mitään väliä. Välillä taas olin kiihkeän raivon vallassa, kun ajattelin kaikki kokemiani epäoikeudenmukaisuuksia ja ihmisiä, jotka olivat tehneet niitä minulle. Eivät pillerit lopulta minua auttaneet; niiden ansiosta olin vain kuin jonkinlaisessa pumpulissa, joka minun, tunteideni ja muun maailman välissä oli. Oikeastaan kohtaukseni tulivat vain pahemmiksi, koska olin tullut entistä tietoisemmaksi siitä, että olin kokeva ja tunteva olento; en mikään maailmaa hallituissa laboratorio-olosuhteissa tutkiskeleva viileä tarkkailija. Ensimmäistä kertaa elämässäni ihmiset olivat minulle lihaa ja verta, eivätkä vain jonkinlainen välttämätön paha, jota tässä maailmassa oli pakko sietää. Olin jakanut elämäni turvallisiin, siisteihin pieniin lokeroihin, joita oli helppo hallita ja pitää järjestyksessä. Nyt näiden laatikoiden seinät murtuivat, niiden perustukset järkkyivät ja esiin tuli sellaisia asioita, joita en koskaan aikaisemmin ollut pystynyt itsessäni hyväksymään.
Eräänä päivänä etsiskelin työhuoneestani muutamaa preparaattia, kun huomasin, etten löytänyt avaimia yhteen teräksisistä laboratoriokaapeista, jotka oli maalattu kelmeänvihreällä maalilla. Pengoin joka paikan, mutta oven lukkoon sopivia avaimia ei vain löytynyt. En tiennyt, miksi, mutta minusta asia oli jollakin epämääräisellä tavalla kiusallinen. Niin kuin kaapissa olisi jotain, mitä minun ei kuulunut nähdä. Kyselin työtovereiltani asiasta, hieman närkästyneenä, koska en pidä ajatuksesta, että joku penkoo tavaroita työhuoneessani, kun en ole itse paikalla. Kaikki vannoivat silti kivenkovaan, etteivät olleet astuneet jalallakaan huoneeseeni. Kun intin ja intin asiaa, joku alkoi heittää mautonta "hajamielinen professori" -irvailua, joten päätin antaa jutun olla sikseen ainakin toistaiseksi. Silti katseeni kääntyi aina vähän väliä kyseiseen lukittuun kaappiin, kun koetin tehdä töitä huoneessani.
Harri Teikka: Kadonnutta taikaa etsimässä
Niitä oli kaikkialla. Nuo robotit neonkeltaisissa liiveissään ja radiopuhelimineen. Heillä ei ollut nimiä, ainoastaan järjestysnumerot. Jos yritti siirtyä täyden tuopin kanssa pois anniskelualueelta, robotti tukki tien kovakouraisesti. Jos yritti mennä kielletylle alueelle, robotit estivät sen.Paranoiani oli alkanut kehittyä jo festivaalialueen portilla, jossa olimme seisseet kaksi tuntia jonottamassa sisäänpääsyä paahtavassa auringonpaisteessa. Meille oli tehty perusteellinen ruumiintarkastus: reput, lompakot, kännykät oli tutkittu kaikilta sisäänpyrkijöiltä. "Onnekkaimmat" oli viety huumekoirien saattelemana hämärään kellariin, samanlaiseen kuin sotilasjuntan uhrit vuonna 1973 Santiagossa. Ja onnekkaita he todella olivat: heille ei syötetty sähkövirtaa kiveksiin tai hakattu metalliputkella aivoja pellolle, ainoastaan hansikaskätiset robotit suorittivat peräsuolitähystyksen kynälampun kanssa.
Olin vihdoinkin sisällä. "Festivaalialue" oli itse asiassa käytöstä poistetun tehtaan karun betoninen sisäpiha. Sen portilla olisi voinut lukea "Raving macht frei". Sinne oli tuotu erilaisia myyntikojuja: kaikentyyppistä roskaruokaa ympäri maailman, metrilakua, virvokkeita, t-paitoja, seksiapuvälineitä ja kiipeilytelineitä humalaisille apinoille.
Joka paikassa "festivaalihinnat": saadakseen kupunsa täyteen grillattua kuolleen eläimen lihaa, tyydyttämättömiä rasvahappoja, suolaa ja karsinogeenejä, festivaalikävijät tulivat innolla ryöstetyiksi ja erotetuiksi rahoistaan. Vielä palanpainikkeeksi muovituopeista riistohintaista olutta. Olihan elektronisen musiikin festivaali vain kerran vuodessa, joten miksei pistää rahaa kunnolla palamaan saman tien. Kaupustelijat, nakki- ja rihkamakauppiaat tiesivät tämän. Näin pidettiin kansantalous pyörimässä.
Festivaalikansa lainehti ja velloi päämäärättömästi eteen- ja taaksepäin pitkin mainittua tehtaan sisäpihaa robottien vahtiessa silmä kovana joka liikettä. Tavanomaista reivaajakansaa: rastahiuksia ja nenärenkaita, laihoja nörttejä levy-yhtiöiden logoilla varustetuissa t-paidoissaan, neonvärisiä peppipitkätossuja sekä tietysti ne pakolliset lateksiin, nahkaan ja mustaan hiusväriin sonnustautuneet gootit.
Minun oli pakko istua alas. Aloin olla liian vanha tähän touhuun. Katselin noita kirkassilmäisiä rakkauslapsia, ties monennettako reivaajasukupolvea sitten Rakkauden kesän. Biologisesti ottaen oli mahdollista, että nuorimmat heistä olisivat saattaneet olla minun lapsiani. Ajatus kammotti minua, mutta tuntui toisaalta järkeenkäyvältä.Tehdashallibileiden aikaan he olivat vasta aloittaneet koulunkäynnin, leikkineet Teinimutanttikilpikonniensa ja He-Man and the Masters of Universe -ukkojensa kanssa; samaan aikaan kun minä istuin pimeässä nurkassa tehtaan pölyisellä lattialla katselemassa kaasunaamareilla ja vihellyspilleillä varustautuneita tanssijoita. Nämä kiemurtelivat spastisesti jylisevän rytmin hakatessa, kuin tehtaan koneet eivät olisi koskaan sammuneetkaan; jossain keskellä saippuantuoksuisen savun ja strobovalojen epileptistä sykettä.
He syöksyivät savuun ja valoon kuin uskonnollisessa hurmoksessa, katosivat keskelle ääntä ja vimmaa. Ulkopuoliselle kokemus oli ahdistava ja päällekäyvyydessään kaikki aistit alleen hautaava. Pelon saattoi unohtaa vain ryntäämällä mukaan ja tanssimalla. Hukkua savun ja valon alle, kadota omaan päähänsä. Unohtaa tämä kylmä ja kova betonilattia, ulkona oleva hyinen pakkanen ja pimeys, yhteiskunnan hyönteisihmiset elottomine silmineen, laman runtelemat toppatakkilaumat kaduilla.
Yksin keskellä muita ihmisiä, jokainen omaan päähänsä eksyneenä. Sosiaalinen rituaali, jossa jokainen oli yksin. Ei flirttiä, ei kiimaa, ei parinmuodostusta. Rakastaa tanssilattialla kaikkia eikä kuitenkaan rakastaa ketään. Vain liikettä ilman päämäärää.
Rakastaminen oli helppoa, kun pää oli täynnä erilaisia kemikaaleja ja psykedeelisiä sateenkaarihöyryjä. Kemiallinen pyyhekumi poisti ympäriltä yhteiskunnallisen väkivallan, kilpajuoksun oravanpyörässä rahan perässä, perisuomalaisen kateuden ja epäluulon, subarktisen perusahdistuksen, sukupuoliset turhautumat, heikon itsetunnon, köyhyyden ja itseään ylläpitävän sotilaallis-taloudellisen koneiston, joka pyöritti koko maailmaa.
Vain loputonta euforiaa, vuoristoratamaisia visioita korteksin Disneylandissa; rauhaa, rakkautta ja yhteenkuuluvuutta kaiken, kaikkien ja koko universumin kanssa. Kunnes seuraava aamu koitti, huurut haihtuivat päästä ja harmaan betonikadun todellisuus iski takaisin kovempana ja ankarampana kuin milloinkaan.
Jokaisen sukupolven on käytävä läpi oma hulluutensa, joka on juuri sille ominainen ja ainutlaatuinen. Menneisyydestä ei pidä oppia mitään, se on unohdettava ja sille tuhahdeltava halveksivasti. Ja silti tehtävä samat virheet kuin edelliset sukupolvetkin. Tämä on otollista työsarkaa käärmeöljykauppiaille, väärille profeetoille ja aina viimeisimmistä kimaltavista hilavitkuttimista innostuville sukupolvensa edelläkävijöille ja tiennäyttäjille. Vanhat sisällöt kierrätetään yhä uudelleen pakkaamalla ne upouusilta näyttäviin kuoriin.Vaelsin päämäärättömästi yhdestä tehdassalista toiseen. Spektaakkeli kaikkialla, heimojen kokoontuminen. Savua leikkaavia värivaloja, ultraviolettivalossa hehkuvia sotamaalauksia, kaikkialla päälle iskevä tungos, kuumuus ja hikoilevat teräsbetonirakenteet. Vihaiset äänimiehet, jotka tyrkkivät liian lähelle miksauspöytää tuoppiensa kanssa eksyneitä; lisää keltaliivisiä robotteja, jotka rakastivat omaa näennäistä valtaansa lauman yli. Sama tyyppi, jota tapaamme aina armeijan aliupseereissa, ravintolan portsareissa, poliiseissa, teollisuusvartijoissa: yrmeitä siilitukkaisia bodaajia, jotka saivat orgasmeja mitättömään elämäänsä tönimällä pelokkaita teinejä ja humalaisia.
Tämä oli valtaisa leikkikehä, yhteiskunta pienoiskoossa. Eliittiä edustivat kaulassaan laminoituja muovikortteja kantavat VIP-vieraat: he joilla oli pääsy rahvaalta suljetuille alueille, takahuoneisiin; kiehnäämään festivaalin kuninkaallisten, ulkomaisten tähti-DJ:den, bändien sekä pienemmän mittaluokan ja maakuntasarjan starojen kyljessä.
Elektroninen tanssimusiikki oli uusi rock'n'roll bändäreineen, roudareineen ja hännystelijöineen: "Mä annoin pimppaa Paul Oakenfoldille!" "Ooh, mä otin suihin Carl Coxilta!" Puhumattakaan teknoelviksiä digikameroineen orjallisesti seuraavista mediasopuleista, kusipäisistä managereista ja muista siipeilevistä trendiolmeista ympäri Telluksen värjättyine electroclash-hiuslaitteineen, ja joille levitettiin Suomi-kuvaa ja juotettiin votkaa ja syötettiin poronlihapalleroita.
Rahvasta edustivat nuo kirkassilmät silkohapset, teinit jotka olivat saapuneet sankkoina joukkoina Joensuusta, Kuopiosta, Oulusta ja Lauttasaaresta todistamaan ulkomaan ihmeiden autuaaksi tekevää läsnäoloa. Hierarkiassa alimpana oli festivaalin afrikkalaisperäinen puhtaanapitohenkilökunta, joka kokosi kepeillään roskia maasta muovisäkkeihinsä sitä mukaa, kun valkoinen mies sottasi.
Pidätte varmaan minua nyt kyynisenä, väsyneenä vanhana paskana, joka vihaa kaikkea ja virtsaa alas elitistisestä norsunluutornistaan. Väärin. Minä rakastan musiikkia ja olen aina rakastava. Sen sijaan minulta ei juuri heru sympatiaa musiikkibisnestä kohtaan: sen pieniä ahtaita kuvioita ja nokkimisjärjestyksiä, piiri-pieni-pyörii -ympyröitä, kusettajia, välistävetäjiä, narsistisia egomaanikoita, sosiaalisia kiipijöitä ja mielistelijöitä, ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Vaan mitäpä iloinen klubbaaja ja reivaaja tällaisista piittaisi. Pääasia, että on vain hyvä meno.Olin tullut merenrantaan. Itse asiassa se oli tehdaskompleksin yhteydessä oleva laaja ulkoterassi, josta oli merinäköala. Autenttisen Riviera-tunnelman saavuttamiseksi sinne oli tuotu muovipalmuja ja laitettu tekonurmikko. Oluttarjoilua ja eksoottista roskaruokaa oli saatavilla tietenkin; yhdessä teltassa soitettiin jymiseväbassoista reggaeta ja toisella puolella oli esiintymislava, jossa oli paraikaa näytteillä huippusuosittu kotimainen rap-akti, jota seurasi sankka joukko lökäpöksy-, huppari- ja lippiskansaa.
Päätin hakea oluen ja tuulettaa samalla keuhkojani puhtaaksi tehdashalleista. Samalla huomasin vanhan kaverini, uusmediagurun Solmun sekä tämä tv-tuottajaystävä Ebeneezerin. Olimme kymmenen vuotta sitten tilanneet Solmun ja Eben kanssa silloin muodikkaita smart drugseja Hollannista. Solmulla ja Ebellä oli ollut vankkumaton usko näiden ihmeaineiden autuaaksi tekevään voimaan. Ebe oli leveään tyyliinsä julistanut: "Psykedeelit ovat paskaa! Smartiesit ovat bueno!" En kuitenkaan havainnut Piracetamin ja hydergiinin nostavan mainittavasti älykkyysosamäärääni; lisäksi olin oksentanut rajusti seuraavana päivänä nautittuani ensi kertaa näitä pillereitä ja illalla seitsemän lonkeroa baarissa. Vaan mitäs siitä: ihmiset syövät vaikka elintarvikevärillä värjättyjä ulosteita, jos joku trendsetter vain väittää, että se on nyt muodikasta.
Solmu oli aina ollut edelläkävijä, siellä missä tapahtui. Yhteen aikaan hän oli ollut DJ, sitten hän oli perehtynyt uusmediaan ja tehnyt miljoonan ennen kuin IT-kupla oli puhjennut. Hän oli tyyppiä, joka ei koskaan ollut säikähtänyt ajatusta kuolla aikansa mukana. Ebe oli ollut senttari bulevardilehdessä ja siirtynyt sieltä tv-alalle. Nyt hän pyöritti menestyvää tuotantobisnestä. Hän haistoi, missä raha liikkui ja seurasi sen mukana.
Muistin 90-luvulla, kun Solmu oli soittanut levyjä nuhruisella klubilla, joka oli entinen elokuvateatteri. Pääesiintyjä oli maineikas suomalais-DJ, joka tunnettiin valtavien massatapahtumien järjestäjänä ja egomaanisena kusipäänä. Ilokaasu oli tullut juuri muotiin. Jengi imi jääkylmää typpidioksidia sifoneista, ja tyhjiä täyttöampulleja lojui pitkin lattioita. Ainoan kerran, kun olin nauttinut ilokaasua ja sen ohella hieman ganjaa, olin ollut erottavinani pääkalloja valkokankaan ameebamaisesti liikkuvista nestediaprojektioista.Myös gamma oli nyt huudossa. Teinit ryystivät tätä lääkehiilen seassa säilytettävää ihmeainetta ja ryntäsivät sitten naimaan toisiaan vessoihin, joiden lavuaarit lainehtivat oksennuksesta. Jonkin verran liikkeellä oli niin ikään poppersia, jota vielä silloin sai laillisesti pornokaupoista. Amyylinitraatti oli suosittua homoseksuaalisen bilekansan keskuudessa. Se löysäsi mukavasti sulkijalihasta, ja oli tunnelman kohottamisen lisäksi siis omiaan anaaliseksiin. Itse kuitenkin vain tyydyin vain kerran nuuhkaisemaan poppersia: oli kuin nopea humahdus olisi kulkenut aivojeni halki. Vaikutus ei kestänyt kauan.
Samalla klubilla oli paikalla nyttemmin edesmennyt ystäväni Daffy. Daffy veti kaikkea, mitä sai käsiinsä: pampula poskeen ja baanalle. Syksyisin Daffyn jengi etsi silokkeja laitumilta lehmänpaskan seasta; Tenox ja Dormicum olivat tuttuja, samoin tietysti myös piri, jota Daffy kumppaneineen veti "ränniin" elikkä "hihoihin". Raikas nuori poika alkoi parissa vuodessa muistuttaa ulkonäöltään muumiota. Kuulin, että bileiden jälkeen Daffyn jengi oli vaeltanut hautausmaalle happopäissään ja tähtitaivaan pyöriessä silmissä yrittänyt varastaa hautakiven ja kantaa sen kotiin mukanaan. Myöhemmin Daffyn oli puukottanut kuoliaaksi tämän oma isä ryyppyillan yhteydessä.
Harri Teikka: Spedelvis
Spedelvis
Ja tapahtui niinä päivinä, että syvällä Savonmaan sydämessä syntyi köyhille vanhemmille poikalapsi, joka sai kasteessa nimen Spedelvis. Elettiin synkintä pula-aikaa ja kaikesta oli puutetta. Lapsen syntymää sävyttivät monenlaiset oudot ennusmerkit. Potralla pojalla oli jo syntyessään leukaparta, josta tämän tuntisivat miljardit ihmiset ympäri maailman. Spedelvis myös osasi puhua jo tähän maailmaan tullessaan, ja kiljaisi ensi sanoikseen, kun karvakaulus vielä kiertyi tämän niskan ympäri: "Eh -- voi rähmä!"
Tämä eriskummallinen poikalapsi oppi soittamaan kitaraa jo yksivuotiaana, ja monesti viihdytti vanhempiaan heinäpellolla reippailla ralleilla ja kupleteilla, seisten heinävankkureiden lavalla pieniä lanteitaan heilutellen. "Tää nuori rytmi on!" Pikku Spedelvis myös järjesti muille lapsille leikkejä ja visailuja, joissa pienokaiset saivat mitellä taitojaan nopeudessa ja tarkkuudessa, kuten erilaisissa sanapeleissä, naruhypyssä ja pellehyppykisoissa ladon parvelta heinäkasaan. Kummallisinta näissä kilpailuissa oli, että Spedelviksen oli aina itse pakko saada voittaa; muuten hän parkui täyttä kurkkua naama punaisena ja murjotti päiväkausia sanomatta sanaakaan.
"Jaa-a, suapi nähtä, mitä tuosta meitän Petelviksestä tulloo", Verneri-isä monta kertaa päivitteli pojan edesottamuksia. "Selevä piällysmieshän tuo näättäesj olevan", Spedelviksen äiti tokaisi ylpeänä hymyillen.
Tällaisissa riennoissa Spedelviksen varhainen elämä sujui kunnes oli lintujen aika lentää pesästään ja läksiä maailmalle onnea etsimään. "Eh, äetikkä ja taatto-Verneri; nythän on niin, että minä lähten tästä suureem mualimaan, eli Helsinkiin, mutta pitäkee kalakukko ja muikkupotut hellalla lämpimänä, kun tulen takasiv viihtemaailman kuninkaana, herrana ja hitalkona!" Spedelvis huikkasi vielä ovenraosta vanhemmilleen ennen kuin nuorukaisemme viiletti parhaassa pyhäpuvussaan ja matka-aski kourassaan tarunomaiseen pääkaupunkiin suuntaavaan onnikkaan.
Pitkän ja hikisen bussimatkan jälkeen Spedelvis laskeutui linja-autosta Helsingissä, ja monenmoista kummaa näkyä maalaispoikaa tässä suurkaupungin Baabelissa kohtasikin! Lättähatut ahdistelivat kadunkulmissa viattomia kunnon kansalaisia, ja syrjäisillä kujilla ilotytöt kireissä leningeissään houkuttelivat miesasiakkaita pauloihinsa, korjaillen nylonsukkiensa saumoja vähän väliä. Elokuvateatterit mainostivat kansan suosimia mutta kriitikkojen inhoamia rillumarei-filmejä, ja lehtikioskien kansikuvissa komeilivat vastakruunattu Miss Universum Armi Joulukuusela ja filmikankaan sydäntenmurskaaja Tauno Vapaapalokunta.
Spedelvis harmitteli, että Armi oli jo ehtinyt ottaa aviomiehekseen tumman pojan jostakin kaukaa "Vilippiineiltä", sillä sankarimme oli kovasti viehtynyt misseihin, mutta päätti ottaa vahingon takaisin myöhempien kauneuskuningattarien kanssa (ja näin kävikin). Ensi töikseen hän kuitenkin marssi suuren levy-yhtiön toimistoon ja vaati saada tavata kuuluisan viihdesäveltäjän ja levymogulin, Toivo Palokärjen, miehen monien mainekkaiden iskusävelten takaa. Toivo Palokärki silmäili tovin outoa tulokasta, savoa "huastavaa" riuskaa nuortamiestä rasvaletissään, leukaparrassaan, pari numeroa liian pieneksi käyneessä pyhäpuvussaan ja kourassaan matkalaukku, josta pursusi mamman kutomia villasukkia.
"Eh, nythän on niin, herra äänilevytuottaja, että minä poejankellukka oon Spedelvis Savonmuan sytämestä; ool lupsakka kaverj ja osaan monta hupaisaa kaskua, kirjoittaa haepakkaa sketsiviihtettä, olen haaskoev vempaemiin keksijä, ja, eh, minä laalaa lurittelenniin myös. Nyt minä esitänniim herra maisterille oman, eh, sävellyksenj nimeltä 'Pronomini-rock'." Ennen kuin maisteri Palokärki ehti virkkoa sanaakaan, Spedelvis oli tarttunut seinällä olevaan kitaraan, rämpytteli siitä muutaman soinnun ja loihe laulamaan: "Minä, sinä, hän, me, te, he..."
Toivo Palokärki, itsekin jo viihdemaailman legenda, oli aivan ällikällä lyöty. Nuorukainen, paitsi että osasi laulaa kuin ilmielävä neekeri, myös esiintyi aivan ennennäkemättömällä tavalla, villisti lanteitaan keinutellen. Vanhana showbisneksen kettuna maisteri tiesi, että tämä olisi kovin juttu viihteessä sitten Tapio Rautalapion ja Repe Helistinmaan rallien, ja saisi varmasti teinityttöjen nilkkasukat pyörimään jalassa ja pöksyt kostumaan kellohameiden alla. Ennen kuin päivä oli pulkassa, Spedelvis asteli ulos levy-yhtiön toimistosta allekirjoitettu levytyssopimus kourassaan.
'Pronomini-rockista' tuli valtaisa menestys. Sitä seurasivat iskusävelmät 'Särkyneen sytämen majatalo', 'Vankilakuntin rokkiralli' ja Spedelviksen rakkaalle äidille omistettu 'Selevä pyy, äetikkä'. Myös 'Savonmuan sininen kuu', 'Lentävä Mysteeri-kalakukko' ja 'Sinä oot vaen rakkikoera' löysivät yleisönsä.
Spedelviksen konsertit olivat liki uskonnollisen hurmoshenkisiä tapahtumia, joissa hysteeriset teinitytöt kirkuivat ja pyörtyilivät. Spedelviksen villin seksuaalinen lavashow herätti pahennusta vanhemman väen keskuudessa, kun uskollisen taustayhtyeensä Vesku The Guitarin ja Simo-Scottyn säestämänä Spedelvis heilutti rajusti lanteitaan ja lauloi makeanraa'alla äänellään: "Eh, eh, voi rähmä / viilaan ja höylään ja ruuvaan ja meisselöin ja rakastan vaen / Ja rähmä lentää vaen". Tästä kappaleesta sai myös innoituksen Spedelviksen myöhemmin kuuluisaksi tuleva klassikkokappale "Rautakauppasketsi", mutta kaikille ei mennyt läpi artistin itsensä selitys, että kyseessä oli vain kirvesmiehen tavallisesta työpäivästä kertova viaton ralli.
Keikan jälkeen Spedelvistä odotti takahuoneessa pitkä kaljupäinen herra, jolla oli sarvisankaiset silmälasit. Muukalainen ojensi Spedelvikselle kätensä ja sanoi vakaalla äänellä, joka kuulosti aavistuksen verran nuhaiselta: "Kansalaiset, medborgare. Näinä vaikeina aikoina maamme tarvitsee kipeämmin kuin koskaan luottamusta tulevaisuuteen. Minä olen Prinssieversti Urho Kaleva Parkkonen. Kuulin, että teillä ei ole vielä manageria, nuoriherra Spedelvis. Älkää valitko manageriksenne ketä tahansa saatanan tunaria -- valitkaa minut, UKP! Yhdessä teemme Spedelvis-brändistä maailman suosituimman eikä markkinapenetraatiollamme ole oleva vertaa."
Prinssieversti Parkkonen avasi kädessään olevan attaseasalkun ja esitteli Spedelvikselle sen sisältöä. Salkussa oli siisteihin lokeroihin aseteltuna näytekappaleita erilaisista Spedelvis-tuotteista: muuan muassa kultalameepukuun sonnustautunut 20-senttinen Spedelvis-nukke, ja paljon muuta. Prinssieversti Parkkonen otti salkusta irtoparran ja kiinnitti sen kuminauhalla päähänsä, ja katso, hän oli ilmetty Spedelvis leukapartoineen: "Tämä Spedelvis-parta on taattu hitti, jonka avulla jokainen voi muuttua silmänräpyksessä idolinsa näköiseksi. Varma myyntimenestys teinityttöjen keskuudessa."
Seuraavaksi manageri otti salkusta spraypullon, jonka kylkeen oli painettu Spedelviksen kuva, ja suihkaisi siitä ilmaan: "Pettikö dödö liian ankaran lantionheilutuksen seurauksena? Antakaa Spedelvis-deodorantin pelastaa hikinen kovan päivän iltanne. Soveltuu mainiosti myös ilmanraikastajaksi. Ja koska elämme vasta 50-lukua eikä ympäristöhömpötystä ole vielä keksitty, tuhoaa taatusti otsonikerrosta! Sitten minulla on täällä Spedelvis-jojoja, Spedelvis-purukumia, Spedelvis-tarroja... nuoret naiset ihastuvat varmasti myös näihin Spedelvis-terveyssiteisiin ja -tamponeihin, sillä joka tyttöhän haluaa Spedelviksen omaan jalkoväliinsä! Eikä siinä vielä kaikki."
Nyt Prinssieversti Urho Kaleva Parkkonen kaivoi esiin WC-paperirullan, jonka jokaiseen kaksoiskrepin palaan oli painettu Spedelviksen kuva: "Älkäämme myöskään unohtako Spedelviksen vihaajia, sillä jokaisella suositulla artistilla on taatusti myös inhoajansa. Heitä varten meillä on tämä kaunis Spedelvis-toilettirulla!"
Näin Prinssieversti Urho Kaleva Parkkosesta tuli Spedelviksen manageri, ja kuten tämä oli ennustanut, Spedelvis-oheistuotteet myivät vielä paremmin kuin artistin levytykset ja esiintymiset yhteensä. Seuraavaksi Prinssieversti alkoi muokata artistin imagoa.
Ohjaaja Edvin Lainelaudalla oli tekeillä historiallinen suurelokuva Anonyymi Jermu, joka pohjautui Väinö Impilinnan romaaniin. Pääosissa olisivat sellaiset näyttelijäsuuruudet kuin Tauno Vapaapalokunta, Åke Lindströminpihvi ja Veikko Sinipiika. Prinssieversti päätti, että Spedelviksen tulevaisuus olisi elokuvissa, ja suunnitteli, että käyttäisi suhteitaan filmimaailmassa saadakseen Spedelviksen mukaan Jermuun. Spedelviksen osana oli esittää koomista sotamiestä, joka väänteli naamaansa, törmäili oviin ja pukeutui himokkaaksi lotaksi orgiakohtauksessa, joka tapahtui petroskoilaisessa bordellissa, missä Pervitin-humalassa olevat upseerit sodomisoivat toisiaan venäläisiksi prostituoiduiksi pukeutuneina ja meikattuina, ja laulaen samalla 'Horst Wesseliä' marsalkka Mannerheimin muotokuvan alla. Kohtaus kuitenkin päätyi sensuurin saksiin eikä jälkimaailma olisi tunteva ohjaaja Edvin Lainelautaa Suomen Pier Paolo Pasolinina.
Sen sijaan Spedelviksen ensimmäinen virallinen elokuvarooli oli lännenelokuvassa Hurjan Lapin majavapartio, jonka ohjauksesta vastasi Aarne Karkas. Spedelviksen roolina oli alun perin esittää koomista cowboyta, joka joutui saluunassa intiaanien kermakakkuhyökkäyksen kohteeksi, mutta Spedelvis ehdotti tähän osaan yhtyeensä taustajäsentä Simo-Scottya. Spedelvikselle itselleen koitui lopulta elokuvan pääosa romanttisena puoliverisenä kostajana, joka rakastuu lappalaiseen transseksuaaliin intiaanityttöön (jota näytteli verevästi uhkea Anneli Kaulin). Elokuvaa varteen Spedelvikselle räätälöitiin mukaan vesihiihtokohtaus; jakso jossa hän pullistelee hauiksiaan uima-altaalla kahdenkymmenen kauneuskuningattaren ympäröimänä, sekä elokuvan kliimaksi jossa esitellään "Spedelvis-linko", tämän viimeisin keksintö, jolla sankari pakenee hurjistunutta porolaumaa. Myös Spedelviksen kitaristilla Vesku The Guitarilla on lyhyt sivurooli hanhenmaksapalleroita mutustelevana ja kaatuilevana Yksinäisenä Ratsastajana.
Elokuvakriitikko Petteri von Pah! on kirjoittanut tästä filmistä:
"Yllätätte minut nyt hieman haaveellisesta tilasta. Olen juuri katsellut uudestaan elämää suuremman elokuvaklassikon Hurjan Lapin majavapartio, ja olen jokseenkin ekstaattisessa mielentilassa, että melkein tihrustan itkua Cahiers du cinéma-vuosikertojeni päälle hunajaa urinoiden. Kuka voisi unohtaa kohtauksen, jossa nuori Spedelvis lyö otsaansa kämmenellään ja huutaa epätoivoissaan: 'Voi rähmä, että pitikin sattua -- squaw-neidolla olikin, eh, kilkuttimet!": tähän elokuvallisesti huikeaan jaksoon tuntuu tiivistyvän kaikki se väkevä tunteen palo, kiihko ja intohimo, mitä valkokankaalla on harvoin nähty (lukuun ottamatta Teuvo Tulitikkulaatikon Kööpenhaminassa vuonna 1985 suoraan videolle kuvattua ja sittemmin kadonnutta mestariteosta Sensuela IV: Valkoiset koulutyttöseksiorjat kiiman kahleissa)."Kaikki ei ollut kuitenkaan pelkkää auvoa ja päivänpaistetta nuoren Spedelviksen elämässä. Hieman Hurjan Lapin majavapartion ensi-illan jälkeen sankarimme tavoitti suruviesti: Spedelviksen äiti oli kuollut äkillisesti. Murheen murtama Spedelvis palasi takaisin kotipitäjäänsä Savon sydämessä, missä isä-Verneri odotteli häntä pihaportilla. "Taatto, mitä äetikälle oekeen tapahtui?" Spedelvis kysyi isältään kyyneleitä pidätellen. Isä-Verneri, joka näytti vanhentuneen hetkessä vuosia, oli tuskin saada sanaa suustaan: "Hän... hän... hän tukehtui muikkuun", vanhus sopersi. "Mitä?!?" Spedelvis takertui raivoissaan isäänsä rinnuksista: "Mulk...? Sinä senkin sika!" "Muikkuum, minä sannoen, MUIKKUUN! Ei mulkkuun!" heiveröinen vanha mies sai tuskin suustaan ulos.
Hautajaisten jälkeen Spedelvis palasi Helsinkiin mieli maassa eikä oloa helpottanut ollenkaan Hintriikka-tädin evääksi mukaan laittama muikkukukko: päinvastoin kuin savolaisille yleensä, Spedelvikselle eivät enää muikut maistuneet. Prinssieversti Parkkonen päätti, että ehkä Spedelviksen olisi parempi päästä irti vanhoista kuvioistaan joksikin aikaa. Rock'n'roll-musiikki oli ehtinyt saada jo huonoa mainetta lättähattujen ja sakilaisten villitsijänä, ja Prinssieversti päätti, että uusi, "siistimpi" imago olisi Spedelvikselle paikallaan, eikä ripaus isänmaallisuutta pahentaisi asiaa ollenkaan. Niinpä Spedelvis lähetettiin suorittamaan asepalvelusta itärajalle, jossa paukkui paraikaa 40 asteen pakkanen. Aluksi Spedelvis yritti lähteä puntikselle, mutta palautettiin takaisin ruotuun sotapoliisien suosiollisella avustuksella, jotka toivat viestinsä karkurille kumipuun oksan säestämänä. Parhaaseen SA-Int -henkeen isän kädellä ojennettu sankarimme pääsikin pian puhdistamaan varuskunnan miestenhuonetta hammasharjalla sen jälkeen, kun komppanian vääpeli oli karjunut hänelle tunnin kurkku suorana.
Mikä riemu ja ilo onkaan nuorelle miehelle, kun hän pääsee palvelemaan isänmaataan ryhdikkäänä ja suoraselkäisenä seisten rivissä kasarmin pihalla muiden ikäluokkansa edustajien kanssa, oppien tuntemaan sotilaallisen kurin ja kunnian käsitteen: niin, kunnian, ennen kaikkea kunnian!
"Osasto -- seis! Katse oikeaan -- pnnn! Kuka siellä hieroo? Hymy perseeseen! Ettekö te kuppaiset ja visvaa tihkuvat hinttarimulkut osaa edes seistä rivissä? Alokas te, miksi katsoitte edessänne seisovan korvaa? Olisitteko kenties halunnut nuolla sitä? Taakse -- pssstu! Armeijan herrasmiesvaras Alfred de Nussét, eli kotoisemmin Alfred Nussi, on taas vieraillut tuvissa. Pinkat ja punkat, niissä ei ole ainoastaan siviilikierrettä, ne ovat kuin norsun nussimia! Asento! Lepo! Asento! Lipas! Taakse -- pssstu!"
Sulkeisten aikana alikersantit käyvät tuvissa räjäyttämässä pinkat ja punkat. Vääpeli karjuu otsasuonet pullistellen. Tuvat haisevat jatkuvasti paskalle varusmiesten öisistä pieruista, jotka ovat ahmineet iltaisin sokerimunkkeja sotilaskodissa. Spedelvis konttaa vessan lattialla pesemässä sitä hammasharjalla keskellä yötä Sika-Kyösti eli kaasunaamari päässään. Hän on onnekas: jos vääpelillä olisi ollut huono päivä, hän olisi joutunut nuolemaan lattiaa (Suomen Puolustusvoimissa ei ole simputusta.)
Olis TJ 0, ja lähtis kävelemään. Sen sijaan jäljellä on TJ ikuisuus. Ryydy, aamukasa. Vanha lähtee, paska jää -- paskasta nousee mopon pää. Tykkijullit ja marjanpoimijat. Yksi tyyppi yritti nirhata ranteet auki vartiovuorossa ampumaleirillä -- se toimitettiin Tilkkaan Antennille. Siellä se hirttäytyi lakanoihin.
Suomi, demokratian ja sananvapauden mallimaa, joka pysyy pystyssä lähettämällä 20-vuotiaat miehet 9-11 kuukaudeksi valtion ylläpitämille vankileireille, joissa kaikki ihmisoikeudet ja mainittu sananvapaus loppuvat. Aivopesukoneiston päämääränä tehdä heistä hyvin öljyttyjä tappajia: joskus vain jokin menee pieleen, ja piippalakkien ampumisen sijasta tämä hullu koira alkaa heilua 7,62-kaliiperisen rynnäkkökiväärinsä kanssa kasarmilla ja napsia toisia varusmiehiä, kaikkein mieluiten kuitenkin kusipääkokelaita ja kapiaisia. Tiedotusvälineissä tapauksesta vaietaan tietysti.
Suosta nousee kuolleita suomalaissotilaita. Joiltakin puuttuu raajoja, toisilta on ammuttu takaraivo pois, toisilta taas puolet kasvoista. Luiden päät törröttävät katkenneista raajoista, jotka ovat mustuneet, kuivuneesta verestä ja mädänneestä lihasta. Ne tuijottavat yöhön mustilla silmillään, suut kivettyneenä auki äänettömään kauhuun, jatkavat matkaansa. Ne, joilla on molemmat jalat jäljellä, tukevat heitä, joiden toinen jalka on ammuttu tai räjähtänyt pois. Kokonaan jalattomia kannetaan. Spedelvis karjaisee kauhusta ja säpsähtää ylös punkastaan kasarmin tuvassa. Toiset käskevät häntä tukkimaan turpansa ja painumaan takaisin unten maille. Tuvassa leijuu paskan haju raavaiden varusmiesten yöpieruista.
Paskan haju. Varusmiehet istuvat ovettomissa vessoissa rivissä kuin kanat orrella. Paskan haju. "Koti, uskonto ja isänmaa -- niistä ihminen perusturvan saa", lukee kyltissä, joka on varuskuntaan johtavan autotien varrella. Miesten koulussa heidät tuhritaan paskaan, pannaan rypemään siinä. Itsenäisyyspäivän paraati räntäsateessa, Linnan juhlat, daameja tanssittavat uljaat kadetit: komeita kulisseja pitävät pystyssä valtavat paskakasat, joista törröttävät veriset suolenpätkät.
Spedelvis syötti kolikoita sotilaskodin yleisöpuhelimeen ja väänsi Prinssieversti Urho Kaleva Parkkosen numeron. Prinssieversti vastasi toimistossaan. "Spedelvis tiällä. Hommaa minut poekkeen tästä paekasta äkkijä. En kestä tässä hornanlookussa ennää hetkee." "Olen pahoillani, mutta se ei nyt käy. Olen pyrkimässä Suomen presidentiksi eikä olisi kovin hyvää mainosta vaalikampanjalleni, jos lopettaisit nyt kesken kaiken. Vaan äläpä huoli; minulla on suhteita sotilaslääkintäviranomaisiin Helsingissä, joten tehdään näin..."
Pian Spedelvis istui harmaassa palvelusunivormussaan ja littera taskussaan matkalla häkäpöntöllä varustetussa linja-autossa kohti Helsinkiä. Hänen oli määrä ilmoittautua keskussotilasairaala Tilkassa lääkintäeversti Jarmo Harmiolle joitakin kokeita varten. Prinssieversti oli ollut salamyhkäinen asiasta, mutta mikään ei voisi olla Spedelvikselle enää pahempaa kuin aika varuskunnassa oli ollut. Spedelvis astui sisään pääovesta tähän Mannerheimintien varrella sijaitsevaan vuonna 1936 valmistuneeseen funkistyyliseen rakennukseen, jonka oli suunnitellut arkkitehti Olavi Sortta. Potilastoimistosta hänet ohjattiin lääkintäeverstin huoneeseen jossakin kerrosten sokkeloissa.
"Jätetään herroittelut ja tittelit sikseen, sotamies P. Olin hyvälle ystävälleni Prinssieversti Parkkosen palveluksen velkaa, joten maksan sen nyt näin hänelle takaisin mielihyvin. Istuutukaahan, Spedelvis. Olen seurannut uraanne suurella mielenkiinnolla; tätä on ehkä vaikea uskoa ammattiupseerista, mutta suuri intohimoni ovat taiteet; kirjallisuus ja moderni rytmimusiikki mukaan lukien. Nimet Kerouac, Ginsberg ja Stockhausen lienevät teille tuttuja, hyvä ystävä? Charlie Parker? Ai, että Little Richard ja Bob Hope ovat enemmän teidän makuunne? No hyvä, mutta emme ole täällä varsinaisesti puhumassa kulttuuririennoista."
"Painottaisin, että se, mitä teille nyt aion kertoa, on äärimmäisen luottamuksellista, eikä saa poistua näiden seinien ulkopuolelle. Siksi teidän on allekirjoitettava vaitiolovelvollisuus kaikesta, mitä täällä näette, kuulette ja koette. Nähkääpäs, minä olen varsinaiselta koulutukseltani psykiatri, joskin Puolustusvoimien palveluksessa."
"Meillä on tiedossamme, että amerikkalaiset ovat tehneet jonkin aikaa kokeita erinäisillä kemiallisilla yhdisteillä, tarkoituksenaan tutkia niiden soveltuvuutta psykologiseen sodankäyntiin. Neuvostoliittolaisten ystäviemme kautta olemme saaneet tietoa näistä kokeista ja niissä käytetyistä kemikaaleista, ja iloksemme olemme saaneet joitakin näistä yhdisteistä käyttöömme Sandozin laboratorion kautta Sveitsistä."
"Nyt tarvitsemme, sanoisinko, joitakin vapaaehtoisia avuksemme, jotta voisimme omakohtaisesti testata näiden yhdisteiden vaikutusta ja niiden soveltuvuutta Suomen Puolustusvoimien käyttöön. Mikäli saamme suostumuksemme, vietätte lopun palvelusaikaanne täällä Tilkassa näiden tutkimusten kohteena, valtion täysihoidossa tietenkin, ja nättien hoitajattariemme hellässä hoivassa. Mitäpä sanotte?"
Copyright © 2002-2005 Harri Teikka