Harri Teikka: Kolmas Bardo
1973
Hän oli viisivuotias. Hän leikki leluillaan. Vihreä liitutaulu, johon hän oli raapustanut lapsekkaita harakanvarpaitaan. Keltainen leikkitiikeri, joka oli hänen lempilelunsa. Tii-ke-ri hyp-pää! Pienellä kädellään hän sai tiikerin tekemään valtavia loikkia ees taas. Tiikeri kieriskeli tyytyväisenä sängyn turkoosinvärisellä päiväpeitteellä. Siinä hän oli viattomana lelujensa ympäröimänä, keskellä lapsuuden unimaailmaa, joka oli pian hajoava palasiksi ja katoava ikuisiksi ajoiksi. Tii-ke-ri loik-kaa!
Isä tuli kotiin töistä. Kun isä näki hänet siinä lattialla hajallaan olevien lelujen keskellä, jotain tapahtui, eikä hän vielä aikuisenakaan pystynyt ymmärtämään, mitä se tarkalleen ottaen oli ollut. Isän päässä jokin napsahti ja hän sai valtavan raivokohtauksen. Isä pirstoi hänen liitutaulunsa pieniksi palasiksi, repi riekaleiksi, murhasi hänen leikkitiikerinsä, teurasti sen. Hän näki loppuelämänsä kuin hidastetussa kuvassa, kuinka kangaspalaset ja sahanpurut lensivät ilmassa. Sen jälkeen hän ei pystynyt enää milloinkaan näkemään tai ajattelemaan mitään kaunista ilman ajatusta siitä, että hän tuhoaisi sen, repisi sen kappaleiksi. Hänen isänsä ei ollut enää hänen isänsä, vaan jokin käsittämätön, järjenvastainen hirviö, joka oli tullut hävittämään ja tuhoamaan.
Vuosia myöhemmin hänen äitinsä sanoi hänelle, että isän tarkoituksena oli ollut vain osoittaa mieltään äidille, koska tämä ei ollut siivonnut hänen lelujaan pois lattialta ennen kuin isä tuli kotiin, mutta hän ei koskaan päässyt eroon tunteesta, että hän itse oli tehnyt siinä jotain väärin, että hän itse oli syyllinen. Äiti sanoi ajatelleensa, että olisi pitänyt mennä väliin, mutta hän oli ollut liian äimistynyt siitä, kuinka hullu tuo mies oikein oli, pystyäkseen tekemään yhtään mitään. Siitä päivästä lähtien hän pohjimmiltaan aina hieman pelkäsi isäänsä, oli varuillaan tämän kanssa, vaikka päällisin puolin he olivat kuin kuka tahansa isä ja poika. Vuodet kuluivat, hän kasvoi aikuiseksi, mutta hän ei pystynyt unohtamaan. Arvet jäivät hänen sieluunsa.
1996
Muutamia vuosia ennen kuolemaansa isoäiti kertoi hänelle jotain, joka sai palaset loksahtamaan yhteen hänen päässään. Hän oli viettämässä taas yhtä joulua isovanhempiensa kanssa pienessä maalaiskaupungissa. Hän loikoili makuuhuoneen sängyllä lukemassa, kun mummi tuli tapansa mukaan juttelemaan hänelle. Puheet kääntyivät jälleen kerran entisiin aikoihin. Mummi kertoi hänelle aina tarinoita koettelemuksistaan isoisän perheessä, johon hän oli naimakaupan kautta tullut toiselta puolen maata sodan aikana, eikä muu perhe oikein tahtonut hyväksyä häntä, vaan kohteli mummia usein vähintäänkin välinpitämättömästi, usein törkeästi. Mummi kertoi isoisän isästä -- eli hänen isänsä isoisästä. Isällä oli lapsena ollut pieni suojelusenkeliä esittävä taulu. Kerran sitten hänen isoisänsä -- ankara ateisti -- oli jostain syystä saanut raivokohtauksen, lyönyt isän enkelitaulun kappaleiksi ja huutanut: "Äitis kertoo sulle valheita, ei sellaista Jumalaa ja enkeleitä ole olemassakaan!" Mummi sanoi, että tällä tavoin hänen oma isoisänsä oli hävittänyt isän suojelusenkelin. Kun hän kuuli tämän, hän ei voinut olla muistamatta omaa tiikeriään. Hänen isänsä oli ainoastaan seurannut aikaisemmalta sukupolvelta oppimaansa mallia. Hän ymmärsi. Hän ei voinut unohtaa, hänen oli vaikea antaa anteeksi, mutta hän tekisi parhaansa, että katkaisisi tämän noidankehän omalla kohdallaan.
Muukalainen
Tässä kaupungissa satoi aina, eikä sade tyytynyt vain kastelemaan katuja ja onnettomia jalankulkijoita, vaan se osui suoraan hänen sieluunsa. Sateenvarjoista huolimatta pisarat kastelivat märäksi hänen housunsa, hänen kenkiinsä meni vettä ja sukat uiskentelivat niiden sisällä. Ikiharmaa taivas ja matalapaine vaikuttivat aina hänen mielialaansa. Hän oli surkea uitettu rakki, ei mitään muuta. Näkymätön tusinakansalainen muiden kaltaistensa keskellä. Ainakin hän tajusi surkean tilansa, päinvastoin kuin monet muut, jotka olivat alistuneita kohtaloonsa, elivät päivän, viikon kerrallaan kortistossa tai surkeissa päivätöissään, jotta vain viikonlopun tullen voisivat nollata päänsä kulmakunnan tupakansavuisessa räkälässä muiden kaltaistensa kanssa. Ja laskuri alkaisi pyöriä uudestaan seuraavana maanantaina. Kunnes lopulta: tässä lepää se-ja-se, viikkoduunari ja viikonloppujuoppo. Jätti jälkeensä kasan kuihtuneita unelmia ja tankkerilaivan verran tyhjiä palautuspulloja. Ei helvetti.
"Ei syytä vaipua epätoivoon. Se on vain mayaa, illuusiota. Kun Tao on saavuttanut huippunsa, se alkaa muuttua vastakohdakseen. Mikään paha ei kestä ikuisesti." Hän hätkähti ja kääntyi katsomaan puhujaa takanaan. Se oli muukalainen, epämääräisen ikäinen mies, joka saattoi olla joko harvinaisen seesteinen keski-ikäinen tai erittäin hyväkuntoinen ja vetreä vanhus. Mies hymyili leveällä hammasrivistöllään ja hänellä oli lyhyeksi leikattu otsatukka, jonka väristä ei pystynyt erottamaan, oliko se hiekanvaalea vai tasaisenharmaa. Hän vastasi hieman ärtyneellä äänellä, koska kaikkein mieluiten hän pysytteli yksin omissa oloissaan, ja toisekseen, oli epäluuloinen kaikkia vieraita ihmisiä kohtaan: "Vai niin. Ja mikä antaa minulle tämän odottamattoman kunnian tästä itämaisen filosofian alkeisoppitunnista?" Mies virnisti edelleen: "Lattealtahan se varmasti kuulostaa, mutta jopa latteuksissakin saattaa piillä totuuden siemen. Näytät -- sopii kai, että sinuttelen -- tyypilliseltä sukupolvesi edustajalta. Kokomustat vaatteet ja kasvoilla ilme, joka yrittää näyttää vihaiselta, mutta on pikemminkin surullinen." Hän koetti hillitä itsensä, koska häntä tällainen tunkeilu alkoi jo todella tympiä, mutta miehessä oli jotain, joka erotti tämän tavallisista rahaa kerjäävistä pultsareista tai sieluja kalastelevista uskovaisista. Jotain oudolla tavalla vakuuttavaa ja rauhoittavaa.
"Niinpä", hän vastasi, "vaan mitäpä voin asialle tehdä? Musta vaatetus on köyhälle ainoita tapoja koettaa pitää edes jonkinlaista tyyliä yllä, ja omalle naamataululleen ei paljon mitään voi." Muukalainen hymyili edelleen: "Näinhän se on, ja vaikka minusta ei uskoisi, olen minäkin joskus ollut nuori. Siinä iässä kaikki ovat ahdistuneita ja elämän paino tuntuu välillä liian musertavalta. Onneksi nuoruus on sairaus, joka ajan myötä menee itsestään ohi", muukalainen virnisti taas, ja hän ihmeekseen tuntui alkavan pitää tästä kummallisesta ukkelista. Sade näytti laantuneen, ja kuin äänettömästä sopimuksesta kumpikin istahti läheiselle puistonpenkille pyyhittyään ensin enimpiä pisaroita pois.
Muukalainen jatkoi sen kummemmin miettimättä: "Minä yritin ratkaista tätä ahdistuksen ongelmaa. Luin kaiken, mitä pystyin: filosofiaa, psykologiaa. Ei se auttanut; ne olivat lopultakin kaikki vain rikkiviisaita sanoja paperilla, mutta ei paperia voi syödä nälkäänsä ja tulla siitä kylläiseksi. Lopulta päätin, että minun piti lähteä pois tästä maasta ja astuin laivaan. Vuosikausia matkustelin idässä, tutustuin erilaisiin kansoihin ja näiden oppeihin. Yhtenä päivänä sitten kohtasin opettajani. Hän sanoi odottaneensa minua. Miten ihmeessä, minä kysyin, mutta hän vain sanoi tietäneensä, että tulisin. Hän otti minut oppilaakseen, palkkioksi minun piti huolehtia hänen talonsa puhtaana- ja kunnossapidosta. Päivittäiset harjoitukset olivat ankaria eikä hän antanut minulle paljonkaan armoa, ei pienintäkään tilaisuutta laistaa opetuksestani. Niin vuodet kuluivat. Eräänä päivänä hän lopulta sanoi, että hänellä ei ollut minulle enää opetettavaa, ja että minun pitäisi palata kotimaahani pohjoiseen ja puolestaan auttaa muita. Ja tässä minä olen." "Noin vain?", hän kysyi ihmeissään muukalaiselta. "No, ei sentään noin vain, mutta huomaan, että olet kiireinen nuori mies, joten päätin pitää tarinani niin lyhyenä kuin suinkin."
Muukalainen kaivoi povitaskustaan jotain. Se oli pieni lasiampulli täynnä kirkasta nestettä. Muukalainen ojensi sen hänelle: "Aika rientää, tai oikeastaan sinun aikasi, sillä minä itse olen huomannut, että se on pelkkä illuusio. Kun olet yksin kotona rauhallisessa paikassa, juo tämä eliksiiri. Se on sinun sielusi peili. Olen antanut sinulle puhuessamme alitajuntaasi hypnoottisen suggestion. Ohjeet ovat siis jo omassa päässäsi. Mitä tahansa tapahtuukin, älä pelkää. Ja nyt, hyvästi."
Muukalainen oli kadonnut. Loppupäivän hän oli kuin ällikällä lyöty ja ihmetteli, mitä pirua oikein oli tapahtunut, mutta ampulli oli edelleenkin hänellä. Illalla, pitkän harkinnan jälkeen, hän lopulta päätti juoda sen tyhjäksi.
Matkaan lähtö
Hänen oli saatava myrkky ulos elimistöstään. Ahdistus ja pelkotilat pahenivat. Ihmisten kasvot muuttuivat häijyiksi, nimettömiksi naamioiksi, jotka tuijottivat häntä elottomilla mustilla silmillään, virnistäen häijysti kuin pääkallot. Kadut olivat kuolleita, elämä oli haihtunut pois niiltä. Näyteikkunat olivat kaikki mustia ja pimeitä, ne myivät ei-mitään ei-kenellekään. Käveleminen oli hidasta kuin olisi kulkenut tervassa. Koti oli varmaankin tuhansien ja tuhansien kilometrien päässä. Hän tunsi itsensä heikoksi, sätkynukeksi josta sahanpurut olivat valumassa hitaasti mutta varmasti ulos. Tämä kaupunki oli jonkinlainen eloton, autio teatteri. Demonit kuiskailivat viemäriluukuista, ne kutsuivat hänen nimeään ilkkuen. Yhtäkkiä hän oli 12-vuotias koulun pihalla; hänet kampattiin ja kaadettiin lumeen. Sitä työnnettiin hänen takkinsa kauluksesta sisään, se suli villapaidan alle. Hänen naamaansa survottiin lunta, hän oli tukehtua siihen. Demonit olivat muistoja. Ne saivat hänet elämään uudestaan kaiken elämänsä häpeän ja nöyryytyksen. Hän oli heikko ja avuton, ei pystynyt puolustautumaan; hänelle saattoi tehdä mitä tahtoi. Kujanjuoksua, isompien ja vahvempien hakattavana ja potkittavana; hänen koululaukkunsa revittiin auki, kirjat heitettiin ympäriinsä ja paiskattiin lampeen. Opettajien hikisessä ristikuulustelussa, kun hän ei uskaltanut kertoa, mihin hänen koulukirjansa oli kadonnut ja miksi hän ei osannut läksyjään. Huuto oli halkaista hänen korvansa, kun hän yritti vaipua näkymättömäksi pulpettinsa syvyyteen. Tyttöjen pilkattavana ja inhon kohteena. Hän vetäytyi syrjään, omaan mielikuvitusmaailmaansa. Hän saattoi lukea ja puuhailla kaikenlaista yksikseen tuntikausia joka päivä. Siellä hän oli turvassa toisten koululaisten nyrkeiltä ja opettajien huutamiselta. Arasta ja pelokkaasta lapsesta kasvoi ahdistunut ja estynyt aikuinen.
Hän huusi, kun demonien koukut iskeytyivät hänen lihaansa, repien, silpoen. Julmasti, mielipuolisesti nauraa kirskuen ne kaivoivat jostain esiin moottorisahansa ja alkoivat paloitella häntä kappaleiksi. Veri roiskui ilmassa, hän kuuli kuinka liha antoi avuttomana periksi vinhaa vauhtia pyörivien terien tieltä, kuinka luut katkeilivat. Raaja raajalta ne sahasivat häntä palasiksi kunnes hänestä oli jäljellä vain kammottavasti nytkivä torso. Sitten ne kävivät hänen rintalastansa kimppuun kylkiluiden pirstoutuessa yksi kerrallaan. Lopuksi ne sahasivat hänen päänsä irti, nauraen samalla hirvittävää nauruaan. Pää putosi maahan, vieri vähän matkaa kunnes yksi demoneista murskasi sen saappaansa alle aivojen roiskahtaessa musertuvasta kallosta ulos. Lopuksi hänen jäännöksensä heitettiin haaskalintujen ruoaksi. Tuoreen veren ja lihan haju houkutteli niitä kaukaa. Ne tappelivat lihapaloista, lensivät karkuun nokissaan palasia hänestä.
Pimeyttä ikuisuus. Tällaista siis oli olla kuollut, ei-kukaan ja ei-mitään. Ehkä maailmankaikkeus oli tällainen ennen alkuräjähdystä, autio ja tyhjä. Mutta miten saattoi olla pelkkä tyhjyys, ellei sen vastakohtana ollut jotain, joka määritteli tyhjyyden? Sillä tyhjyyttä ei voinut olla ilman, että oli jotain, jonka voisi määritellä... joksikin? Ja miten hän saattoi olla keskellä tyhjyyttä, olla itse tyhjää, ja silti olla tietoinen tilanteesta, ellei hän itse olisi... jotakin? Vaikkakin pelkkä ajatus, aavistus tietoisuudesta. Tämän tajuaminen rikkoi koko illuusion, kaatoi korttitalon. Hän oli tajuinen, hän ajatteli tai oli pelkkä ajatus, mutta jo se merkitsi, että hän oli edelleen olemassa. Hän ei voinut olla kuollut ja olla samalla tietoinen asiasta.
Kuvat tulivat. Hän oli keskellä kuvien, värien, muotojen, aistimusten, valojen valtamerta, joka muuttui jatkuvasti joksikin toiseksi. Vaistomaisesti hän tiesi, että hänen ei pitäisi pyristellä vastaan, että silloin hän vain vajoaisi syvyyksiin; että hänen piti ainoastaan antaa virran viedä häntä ilman hänen omia ponnistuksiaan. Se oli samaan aikaan kaunista ja pelottavaa, tuttua ja outoa, luottamusta herättävää ja ahdistavaa. Joka tapauksessa hän tiesi, että mikään siinä ei olisi pysyvää; kaikki oli vain väliaikaista eikä mikään ollut todellista. Hänen ei pitänyt yrittää kontrolloida tai hallita sitä.
Hän laskeutui alas arkkityyppien maailmaan. Siellä olivat Väinämöinen, Thor, Shiva, Kali, Buddha, Zeus, Odysseus, kuningas Arthur, Merlin, Eris, Rasputin, Orfeus, Damballa, Aleksanteri Suuri, Caesar, Pallas Athene, Jean d'Arc, Musta Madonna, Paracelsus, John Dee ja Edward Kelley, Simon Magus, Hassan-i-Sabbah, Thoth, Horus, Quatlcoatzl, Jeesus; kuin hahmoja shakkilaudalla. Koko historian näyttämö oli hänen silmiensä edessä. Häntä huimasi kuin hän olisi ollut jossain hyvin korkealla. Hän kuuli koneiden äänet, valtavien automaattisten tehtaiden pauhun. Hän näki Mustan Rautavankilan, Panoptikonin, jonka vangit elivät päivästä päivään jatkuvan tarkkailun alla kennomaisissa selleissä, joissa ei ollut suojaavia seiniä, vaan he olivat jatkuvasti Valvojien silmien alla. Ei pienintäkään yksityisyyttä; heidän peseytyessään ja tehdessään tarpeitaankin oli aina joku silmäpari, joka näki heidät.
Koneet keräsivät dataa heistä, vertailivat sitä keskenään. Suunnattoman kokoisissa tietopankeissa oli koottu yksityiskohtineen kaikki heistä; kaikki tämä Valvojien yksinomaisessa käytössä. Heidän ajatuksensa läpivalaistiin jatkuvasti; kielletyt ajatukset karsittiin jatkuvan uudelleenkoulutuksen avulla. Tottele ja elä ilman tuskaa. Niskuroi ja kärsi rangaistus. Automaattiset neulat pumppasivat heihin kemikaaleja, elektrodit ja ultraääni skannasivat aivoja. Jos potilas yhä vastusteli, annosta lisättiin kunnes tämä oli käytännössä katsoen vihannes, elävä kuollut. Tieteellinen massakontrolli piti rivit ojennuksessa, ja lopun hallinnasta hoiti pelko. Hän sulki silmänsä ja kieltäytyi uskomasta.
Hän oli saavuttanut Kolmannen Bardon. Hän näki, kuinka karman pyörä pyöri pyörimistään. Hän kulki halki toiveidensa, pelkojensa, vihansa, väkivaltansa, himonsa. Mitä hän koki hallusinaatioidensa aikana, siitä kuullaan seuraavissa luvuissa.
Rotat
He asuivat hylätyissä metrotunneleissa, eläen päivästä päivään kuin rotat. Hallitus ja vaino olivat pakottaneet heidät sananmukaisesti maan alle. Siellä he olivat turvassa, joskin näkemättä päivänvaloa. Generaattori antoi heille keinovalon ja piti yllä heidän elektronisia yhteyksiään yläpuoliseen maailmaan. Välillä heidän oli käytävä maanpinnalla täydentämässä muonavarastojaan, mutta se he tekivät vaivihkaa yöaikaan, keräsivät ruokakauppojen ja ravintoloiden roskapöntöistä poisheitettyä mutta yhä syömäkelpoista ruokaa. Raikas yöilma tuntui hyvälle, mutta heidän oli palattava takaisin kostean betonin hajuun melkein saman tien. Eniten he huolehtivat valvontakameroista, jotka näkivät kaikkialle; yö oli täynnä silmiä, elektronisia vakoojia, ja he tiesivät, että viranomaisilla oli arkistoissaan kuvat jokaisesta heistä. Pienikin virhe, ja he olisivat tuomittuja, päätyisivät jonnekin kidutuskammioihin tai kuolemanleireille. Viimeisenä keinonaan he hyökkäisivät, kuin seinää vasten ahdistetut rotat.
Inspiraatio!
Hän tuijotti tyhjää paperia ja yritti saada inspiraatiota. Mikään ei ollut pahempaa kuin koettaa kirjoittaa, kun mieli oli absoluuttisen tyhjä. Oli heinäkuun puoliväli. Hän tiesi, että oli silti pakko kirjoittaa, jotta hänen tekstintuottajanlihaksensa pysyisi kunnossa. Paljon tyhjää ja joutavaa hän olikin jo ehtinyt saada aikaiseksi. Vittuilua, provosointia ja alapään juttuja. Tekstiä, jota hän ei viitsinyt edes paljon suunnitella tai miettiä. Niin huonoa ja mautonta kuin mahdollista. Perversioita, saastaa ja inhoa. Pornoa teineille ja peräsuolijuttujen ystäville. Vaan hän tiesi, ettei hän ollut yhtä kiinnostava, jos hän muka yritti kuvitella kirjoittavansa tosissaan vakavaa proosaa. Paradoksaalisesti hän oli parhaimmillaan silloin, kun hän oli huonoimmillaan.
Niinpä hänen irstas muusansa tarttui hänen penikseensä ja alkoi runkata sitä; työnsi vielä vikkelän sormensa hänen peräreikäänsä. Inspiraatio!
Hän oli pornon kuningas, rivouksien ruhtinas, riettauksien Richelieu. Hän uneksi tuhansista orgioista, lukemattomista eri asennoista, loputtomasta spermanorosta kosteissa hävyissä. Hallusinaatioissaan ja visioissaan hän näki tulevaisuuden tuon julmankauniin uljaan uuden maailman. Hän oli ikuinen, vailla alkua tai loppua. Hän näki ihmiskoneet ja koneihmiset, koeputkissa kasvatetut kokonaiset sukupolvet; pelkkää tiedemiesten vapaan tahdon muokattavissa olevaa lihaa. Pienenpienet nanorobotit, jotka rakensivat hirviöitä. Mutantin kauneuden ja kauheuden. Hänen perverssissä mielikuvituksessaan kaikki suli yhdeksi, biologiseksi yhdyntäkoneeksi. Hän kirjoitti kiihkon vallassa kammottavasti mädäntynyttä, vääristynyttä tekstiään; murhasi kielioppia, viljeli tautologioita ja loogisia epäjohdonmukaisuuksia, silpoi tyylin, murskasi kaiken hyvän maun, sopivan ja hyväksyttävän. Hän halusi luoda alkemistisessa prosessissaan paskasta kultaa.
Harri Teikan erotomaanis-depressiivinen kesäpäiväkirja
Halogeenivaloista irroittautuu astraalihahmoisia valoplasmahirviöitä. Ne tanssivat verkkokalvoillani aavemaisena jälkikuvien balettina. Olen varma, että sänkyni alla jokin elää ja liikkuu. Värillinen valoplasma muodostaa liikkuvia kaleidoskooppimaisia kuvioita. Näin edessäni eteerisen, värisevän valohahmo. Se on kirjailija Hans Selo (Han Solo, get it?) Hän on tullut näyttämään minulle Tien. Hän on pukeutunut keikarimaisesti, taluttaa jalorotuista vinttikoiraansa ja sanoo minulle: "Harri Teikka, olen tullut nimittämään sinut manttelinperijäkseni! Piri Reisin kartta! Nostradamuksella oli Hister ja Napoloro! Sam ryysti pieruu!" Samassa eetterihahmo katoaa. Totisesti, tunnen itseni siunatuksi ja valituksi.
Mutaatioita I
Liukuvoiteeseen kastettu dildo liikkui perseessäni. Kyrpäni seisoi kivikovana, helmeilevä spermapisara kiilsi terskannupin päässä. Myös pilluni oli litimärkä; olinhan kaksineuvoinen, sekä miehen että naisen sukupuolielimillä varustettu. Suurten rintojeni nännit törröttivät jäykkinä. Nimeni oli Olga Orgasmikone. Samanlainen ystävättäreni Clara Climax työnsi tököttävän kullinsa vittuuni, samoin minä oman kovan heppini hänen litisevään pimpsaansa. Hyväilimme toistemme rintoja ja herkkiä nänninnipukoita. Sanomattakin on selvää, että saimme lopulta tuplaorgasmit.
Kiihkeät huonekalut
Puhelinluetteloiden rivous, sohvatyynyjen rietas asento, kiihottavasti vihjailevat pöydänjalat, ilmanalan sopimaton kosteus. Pornografisesti huokailevat liikennevalot. Kupruilevat seinäpaperit saavat orgasmeja. Elottomien esineiden orgiat. Vaatteet heittävät ihmiset pois sisältään. Talvipakkasen huokaileva eroottisuus. Erilaiset nesteet sekoittuvat keskenään osana solubiologista konferessiaan. Seinät valittavat kliimaksissa. Jalkakäytävän herkeämätön kiima.
Mutaatioita II
Meidät on soluvatkaimissa muokattu uuteen uskoon. Kolme silmää entisten kahden sijasta, kuudet sormet kädessä antavat paremman otteen kuin viisi. Meiltä ei pidä amputoida elimiä, vaan sen sijaan kasvattaa niitä lisää! Uusia tarttumaulokkeita ja aistielimiä, joilla voimme saavuttaa sen, mikä on aiemmin ollut meille saavuttamattomissa. Mutta nykyisiä aivojamme meidän on opittava käyttämään vielä tehokkaammin, vasta sitten meillä on oikeus kasvattaa niiden tilavuutta ja fyysistä kokoa.
Ja katso, he loivat mutantin, avaruusajan yli-ihmisen. Laboratoriossa synnytetyn, tieteellä kasvatetun. Mutta tiede ei yksin riittänyt vielä: hänen piti omaksua myös Buddha, zen, Konfutse, Gitat, Tao, Raamatun ne kohdat, joissa ei puhunut enää Vanhan testamentin sotainen Israelin Jumala vaan Rauhan ruhtinas. Ehkä sitten hän voisi vasta seurustella jumalten kanssa tasa-arvoisena.
Ammattitappajan vapaapäivä
Istuin bussissa. Se seisoi pysäkillä odottamassa matkustajia. Sisään lappoi tavanomaista joutoväkeä matkalla kotilähiöönsä. Odottelin, että päästäisiin lähtemään, kun bussin keskiovien taakse ilmaantui nuori silmälasipäinen tyttö; vammaisavustaja kuten kävi ilmi. Lastina hänellä oli kaksi pyörätuolipotilasta. Ulkona toinen liikennelaitoksen univormuun sonnustautunut kuski huikkasi bussinkuljettajaa kallistamaan autoa, jotta pyörätuolit saataisiin kärrättyä sisään. Ensimmäisenä tuli bussiin tummahiuksinen tukevahko poika urheilupusakassa ja liikkui hiljaa humisevalla pyörätuolillaan. Toisena tuli varsinainen hurmuri, siilitukkainen hyllyvä lihahyytelökasa, joka ei näyttänyt omistavan ollenkaan jalkoja. Näiden perässä tyttö sekä mainittu vapaavuorolla oleva kuski, jotka aloittivat monimutkaisen operaation pyörätuolien asettamiseksi oikeaan asentoon linja-auton keskilattialla penkkien välikköön. Tähän meni ikuisuuksia ja vääntelehdin jo rauhattomana penkilläni. Tuhlata nyt muiden ihmisten aikaa ja yhteiskunnan varoja kahteen hyödyttömään lihapalaan, jotka eivät yksinään päässeet minnekään ja joiden olemassaolon tarkoitus oli lähinnä syödä ja paskantaa, eikä tämäkään onnistunut omin avuin. Minusta nämä olisi yhtä hyvin voinut kärrätä pyörätuoleinensa jyrkänteen reunalle ja työntää muitta mutkitta alas.
Aeonien jälkeen päästiin lähtemään, kun pyörätuoleja kärräillyt kuski vaihtoi vielä vuoroa nykyisen kuljettajan kanssa ja asettui tämän koppiin. Hikoilin hermostuneena. Kaiken lisäksi autoon lappoi yhä vain lisää ja lisää väkeä kunnes oltiin taas tavanomaisessa sardiinipurkissa. Miksi helvetissä niiden piti ängetä juuri samaan bussiin minun kanssani?
Kaiken kukkuraksi kyydissä oli vielä kaksi alle kymmenvuotiasta poikaa, keskittymishäiriöisiä ja ylilevottomia pikku apinoita, joita tämä rappioyhteiskunta tuotti. Syötetty täyteen lisäaineilla kyllästettyjä, sokeriin upotettuja aamiaismuroja, roskaruokaa ja karamellia, kasvatettu tv:n piirrosfilmeillä, väkivaltaelokuvilla ja tietokonepeleillä, joissa sotilaat ampuvat toisiaan tunneleissa veriseksi mössöksi; todennäköisesti koululuokkansa ongelmaoppilaita, koulukiusaajia ja häiriköitä, joiden vanhemmat eivät välittäneet paskaakaan omalta ryyppäämiseltään ja huoraamiseltaan. Tuossa kaksikymppiä, painu ulos jaloista pyörimästä ja tee, mitä lystäät. Edessä lupaava tulevaisuus: tarkkailuluokka, koulukoti, kasvatuslaitos, liimanhaistelua, automurtoja. Nuorisovankilaan ja siitä kunnon putki päälle: lisää rosisjuttuja, kunnes pikkunilkit tulevat täysi-ikään ja pääsevät oikeaan vankilakierteeseen vanhojen tekijöiden opettamaksi, kunnon ammatti- ja taparikollisen kunniakkaan uran loisteliaaseen alkuun. Huumeita, epäsosiaalista elämää, murtokeikkoja, ehkä pankkiryöstö, tappokin. Olin nähnyt ja kuullut tuon kaiken. Mutta nyt vain nuo hyperaktiiviset pikku paviaanit, pirunsikiöt, heiluivat vielä viattomina levottomasti ympäri bussin kaiteita, vetivät leukaa sivuttaistangoissa, ammuskelivat puhallusputkella herneitä. Päätin, että jotain oli tehtävä.
Näin, kun pojat jäivät pois ja vielä ampuivat puhallusputkillaan sarjan herneitä bussin kylkeen ennen kuin auto ehti lähteä pysäkiltä. Liityin autosta samalla pysäkillä poisjäävien joukon jatkoksi ja astuin alas kadulle. Pojat eivät vielä olleet ehtineet kauas. He kulkivat kaupungin vuokratalojen pihojen halki kohti -- yllätys, yllätys -- kriminaalihuollon taloa, jossa arvatenkin tuollaiset pikku loiset sikisivät kaltaistensa tavoin. Talojen varjoissa oli sopivan hämärää, joten saatoin kaivaa huomaamatta automaattiaseeni esille ja ruuvata siihen äänenvaimentajan.
Seurasin poikia varjoihin, kunnes löysin paikan, jossa oli tarpeeksi hiljaista, pitäen asetta edelleenkin piilossa iltapäivälehden alla, jota pidin mukanani tällaisten tapausten varalta. Pojat huomasivat minut, alkoivat ilkkua minua ja pommittaa minua hernepyssyillään. Vastasin tuleen lähietäisyydeltä, tähtäsin suoraan toisen pojan päähän ja laukaisin. Kuului vain suhahdus, kun pojan pää hajosi veren, aivojen ja luunsirujen räjähdykseksi. En muistanutkaan, että tappaminen saattaisi olla näin sottaista touhua. Verta oli siis kaikkialla. Yäk.
Toinen pojista yritti pelästyneenä juosta karkuun, mutta ammuin tätä selkään kolmella laukauksella, jotka rei'ittivät huppariin kolme yllättävän siistiä punaista reikää. Ainakin tämä osasi kuolla sotkematta paikkoja. Ruuvasin äänenvaimentajan irti ja työnsin aseen takaisin takin uumeniin. Poistuin vaivihkaa paikalta niin nopeasti kuin suinkin.
Mitä sitten tein vapaapäivänäni, ei kuulu teille, mutta olin sangen tyytyväinen palatessani bussilla takaisin keskustaan. Kotimatkalla näin taas yhden pyörätuolin, jälleen moottorilla kulkevan sellaisen. Sen kuljettaja, vanhahko mies, oli jostain syystä tuupertunut niin, että tämän pää painoi rintaa vasten, ja pyörätuoli jatkoi ilman ohjausta matkaansa pitkin katua, kunnes törmäsi tiiliseinään, kaatui nurin heittäen matkustajansa alas kadulle, ja pyörät jäivät yksinään pyörimään tyhjää kohti taivasta.
Mutaatioita III
Geeniteknologian avulla naiselle on kasvatettu rintojen sijaan pari peniksiä, jotka nousevat kiihoittuessaan kaksoiserektioon. Näillä hän sitten imettää sekä naisia että miehiä proteiinipitoisella nesteellä, jota penisten alla olevat kivekset valmistavat. Mutaation kautta on luotu myös eräänlainen lihahämähäkki, jolla on normaalin kahdeksan raajansa sijaan vastaava määrä nivelikkäitä peniksiä, joiden avulla otus liikkuu. Saamme ihailla niin ikään karvaista seinää, joita peittää rivi eläviä, supistuvia, aidosti kostuvia ja lisäksi virtsaavia vaginoita. Olemme kaiken kukkuraksi kehittäneet kaksineuvoisen olennon, joka muistuttaa hieman pythonkäärmettä. Toisessa päässään sillä on luonnollisen kokoiset penis ja kivekset, toisessa taas luonnonmukainen toimintakykyinen vagina. Kiima-aikana otus hedelmöittää itse itsensä ja synnyttää sitten raskausajan jälkeen vaginastaan poikasia. Ravintonsa se poikkeuksellisesti nauttii vaginan kautta, jossa on ruoan pureskeluun tarkoitetut hampaat. Vaginan alla olennolla on peräaukko, jonka kautta se suorittaa ulostamistarpeensa. Joskus se harrastaa anaaliseksiä itsensä kanssa.
Olentojen penikset erittävät aminohappopohjaista hallusinogeeniä, joka aiheuttaa aistiharhoja, ajan ja paikan vääristymiä sekä ruumiskokemuksen hämärtymistä. Paikalliset intiaaniheimojen jäsenet keräävät tätä nestettä pyhiä rituaalejaan varten masturboimalla käsin olentoja. Houkuttimena käytetään sama lajin naarailta kiima-aikana kerättyä vaginanestettä, jonka haju kerää paikalle uroksia usein satojen kilometrienkin päästä.
Sosiaalistuminen
Hän oli eläin, jota sivilisaatio piti vankinaan. Usein hän olisi halunnut toimia ihmisten kanssa kuin Jeesus ja vain potkaista rahanvaihtajien pöydät kumoon. Juosta karkuun muodollisuuksien, sosiaalisten velvoitteiden, pinnallisten kohteliaisuuksien, keskinäisen kähminnän ja väistämättä seuraavan selkäänpuukotuksen maailmasta. Mutta se ei olisi kovin viisasta. Hän oli oppinut iän myötä hiomaan särmiään, pitämään avoimen vihamielisyytensä paremmin piilossa. Oliko hänen uhmaikänsä menossa ohi? Mieluummin hän ajatteli, että hän oli oppinut suuntaamaan lyöntinsä tarkemmin eikä ainoastaan sohimaan vähän joka suuntaan.
Hän katsoi, tarkkaili edelleenkin. Joulupukilta hän toivoi lahjaksi tyttöystävän ja säännölliset tulot.
Lapsipornotähti muistelee
Mäjäytimme Annin kanssa pyöreän O'Boy-kaakaopurkin sisällykset kattoon. Sitten heitimme vaatteet pois ja menimme alasti ikkunaan tanssimaan pihan lapsille. Asuimme ensimmäisessä kerroksessa. Toiset lapset hurrasivat, kun heilutimme pippeliä ja pimppiä.
Satunnaisia kohtaamisia
Hän oli tullut takaisin. Tuttu kaupunki, tuttu kävelykatu tutun tavaratalon vieressä. Hän oli helpottunut. Kaikki oli taas normaalia. Ei vääristyneitä horisontteja, ei aaltoilevia ja ryöpsähteleviä jalkakäytäviä, jotka olivat elossa ja tarttuivat hänen jalkoihinsa kuin musta purukumi; ei ikkunoista tuijottavia katkenneiden verisuonten peitossa olevia jättimäisiä silmämunia, ei lentäviä pyramideja, ei laulavia värejä eikä ilmassa vinhasti pyöriviä geometrisiä kuvioita. Eikä Mao Tse-Tungia ja John Lennonia hakkaamassa toisiaan maanrakoon metrisillä kumivasaroilla. Ainoastaan puhdasta, raikasta, suloisen banaalia ja turvallisen tylsää arkitodellisuutta. Sitten hän kuuli vierestään äänen.
"Hei kaveri! Oisko sulla jeesata paria euroa? Pitäis saada pari bissee jostain, mutta muutama hilu puuttuu vielä." Hän kääntyi katsomaan. Siinä penkillä istui hän itse, viisitoista vuotta vanhempana, alkoholisoituneena, rasvaisissa hiuksissa, likaisissa vaatteissa, rehottavassa parransängessä, kasvot punakoina ja ahavoituneina. Hän kysyi kuitenkin, koska hänen oli vaikea uskoa silmiään: "Tunnenko minä sinut jostain?" Hanu vastasi: "Joo, kato, mun nimi on Jurri Huikka; mä oon sun alter ego. No, oisko sitä hilua?", mies kysyi likainen koura ojossa. Hän ei kestänyt enää. Hän lähti juoksemaan. Hanu jäi harmistuneena mutisemaan itsekseen: "Perkeleen porvarit, ei heru edes lanttia köyhälle. Hei rouva, voisittekste...?"
Hän ei päässyt kauas, kun hän jo törmäsi pitkään naiseen. Tai ei niin pitkään, suunnilleen hänen itsensä pituiseen, mutta tällä oli korkeat piikkikorot kengissään. Hän haistoi sieraimissaan naisen hajuveden ja tunsi tämän pehmeän vartalon itseään vasten. Nainen huudahti: "Harri! Vai oliko se Karri? Ihana nähdä sinua! Mitä kuuluu?" Hän vetäytyi irti naisesta ja katsoi tätä tarkempaan. Pieni kullanhohtoinen jakku, jonka alla avokaulaisesta topista pursusi antelias rintojen vako, Louis Vuittonin käsilaukku, musta nahkainen minihame, verkkosukat sekä mainitut korkeat korot. Korkeaksi keoksi tupeeratut pitkät ruskeat hiukset, joissa oli vaaleita raitoja, punatut suppuhuulet, poskessa pakollinen kauneuspilkku. Otsatukan alta pilkistivät suuret vihreät silmät, luomiväriä, rajausta. Hän änkytti naiselle: "Öh, ihan hyvää kai. Sori, mutta minä en nyt muista sinun nimeäsi...?" Nainen nauroi: "Oi, minähän olen Terri Tiukka, sinun naispuolinen alter egosi ja sinun miehisen, seksistisen naiskuvasi ruumiillistuma. Voi kun kiva nähdä sinua tosi pitkästä aikaa!" Hän katsoi naista järkyttyneenä. Tosiaankin, tämän kasvoissa oli jotain tuttua, nainen olisi voinut olla vaikka hänen kaksoissisarensa. Hän yritti perääntyä, mutta samalla uusi siro käsi kosketti häntä olkapäästä.
Siinä oli tummahiuksinen nainen mustassa tyylikkäässä housupuvussa, ja puhui epätavallisen käheällä ja matalalla äänellä naiseksi: "Karri! Vai oliko se Harri? Ja Terri! Tosi mahtavaa nähdä teitä kumpaakin! Mitä kuuluu?" Hän tarkasteli uutta naista, tuskin toipuneena aikaisemmista järkytyksistä. Tällä oli naiseksi varsin leveä leuka, jossa oli hädin tuskin erottuva harmaa varjo. Tulokas elehti liioitellun sirosti ja naisellisesti. Terri huudahti ja kiirehti halaamaan naista: "Perri Piukka! Vai saako sanoa 'Pertti'?", Terri sanoi naiselle kiusoitellen. Tämä nauraa kähisi: "Voi kultaseni, kutsu minua miksi ikinä haluat! Kyllähän Karri, anteeksi, Harri, tietää että minulla on herkkua helmoissa", ja painoi riettaasti hänen kätensä housupukunsa etumusta vasten. Hän tunsi nivusissa jotain pullottavaa ja veti kätensä salamannopeasti pois.
Perri ei ollut huomaavinaan hänen nöyryytettyä hämmennystään, kun huudahti käheällä äänellään: "Hei, sieltähän tulee jo lisää alter egoja! Narri Liukka, mitä sinun rauhaasi kuuluu?" Hän näki keskiaikaisen hovinarrin tai korttipakan jokerin kirjavaan asuun pukeutuneen hahmon, joka heilautti heille iloisesti kättään. Narrilla oli hänen kasvonsa ja tämä pomppi paikoillaan kuin riivattu: "Heipä hei, heipä hei, Terri ja Perri!" Narri väänsi häntä kipeästi nenästä: "Ja heipä hei, herra Myrtsi tässä myös! Hei sun heiluvilles! Ja sun myös", Narri osoitti sauvallaan Perriä, joka nauraa tihisi käsi teatraalisesti suunsa edessä. Hän piti kädellään kiinni jomottavasta nenästään. Narri jatkoi ilvehtimistään hänestä välittämättä: "Vaan kukapa sieltä tulee, kukapa sieltä tulee? Itse Nirri Niukka, sielujen niittäjä, noutomies extraordinaire! Terve Nirri, kuis kaataa?"
Uusi hahmo oli vakuuttava ilmestys. Suurta viikatetta selässään kantava mustaan kaapuun pukeutunut keskiaikainen hahmo, jonka pääkallo irvisti jostain hupun alta. Viikatemies oli suunnilleen kaikkien muiden neljän pituinen ja sen pääkallon luuston muodot vaikuttivat jokseenkin tutuilta: "Hyvää päivää, Narri, Terri ja Perri. Ja Harri. Vai oliko se Karri? Täällä te kaikki vain tapatte aikaa, vai kuinka?", hahmo puhui synkällä, luisella äänellään. Narri pomppi edelleen paikallaan ja taputti käsiään: "Sanavalintasi ovat aina yhtä osuvia, senkin vanha luuläjä. Vaan mitäs täällä viikatettasi viuhdot; eikös sinun pitäisi olla jossain vanhainkodissa tai sairaalassa työn touhussa eikä täällä meitä nuoria ja terveitä väijymässä, senkin osteoporoottinen kalmakalle?" Viikatemies laittoi tupakaksi ja asetti viikatteensa nojaamaan penkkiä vasten: "Ruokatunti on lakisääteinen kuolemallekin. Tulikin mieleen...", Viikatemies sanoi luisella sormellaan Perriä osoittaen: "... oletkos vähään aikaan muistanut käydä aids-testissä? Ei silti, kyllä täältä tullaan kotoakin noutamaan, palvelu pelaa viikonloppuna ja iltaisinkin." Perrin meikatut kasvot kalpenivat ja tämän aataminomena pompahti hermostuneesti tämän nielaistessa. Hän ei sanonut sanaakaan. Viikatemies imaisi savukkeestaan ja yskähti: "Köh köh, ei ihmekään, että näitä kutsutaan ruumisarkun nauloiksi. Vaan ei maar, kyllä tästä täytyy nyt lähteä; tiedättehän mitä ne sanovat kuolemasta ja veroista, kjäh kjäh", tumppasi savukkeensa ja nosti viikatteensa olalleen.
Viikatemies heilautti luista kättään hyvästiksi ja oli jo menossa, kun muisti jotain ja kääntyi takaisin osoittaen luisella sormellaan -- suoraan häneen: "Ai niin, sinä! Tuli vielä mieleen, että..." Hän juoksi jo kauhuissaan karkuun eikä jäänyt kuuntelemaan, mitä Kuolemalla oli sanottavaa hänelle. He katselivat kummissaan hänen nopeasti pois kaikkoavaa hahmoaan kunnes Viikatemies tokaisi: "Olipa siinä hermostunut kaveri. Minun piti vain kertoa, että Karminen Komissio on myöntänyt hänelle sitten sen uudelleensyntymän."
Yliäänishamaani
Hangelle laskeutui anuksellinen kuumaa, höyryävää tavaraa. Annukka pyyhki perseensä kylmällä lumella, sitten hautasi kasan nietokseen ja palasi sisään. Siellä jo Perttu odotti heppi pystyssä. Annukka tuskin ehti haudata pojan mulkkua pilluunsa ja aloittaa ratsastusta, kun ulkona rysähti. Siinä he ryntäsivät pallit ja pimpsa paljaina ikkunaan katsomaan, mitä oli tapahtunut. Ulkona seisoi kymmenmetrinen Väinämöinen suihkumoottorit vielä savuten ja loihe lausumaan: "Tulin Kalevalan kyntömailta, kotipoluilta kivisiltä, katsomahan onko miestä Suomen nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa". Perttu melkein lensi perseelleen. Annukka kiljaisi: "Mee joulupukki kotiin! Täällä yritetään nussia!" Väinämöinen lausui: "Eivät ole emännät entisenlaiset, neidot norjat nurjanlaiset. Vittu päähän vetäise, karvakaulus kalsa kumauta", käynnisti suihkumoottorinsa, nousi ilmaan ja käräytti Pertun ja Annukan kahdeksi savuavaksi tuhkapatsaaksi, jotka löyhkäsivät palaneelta lihalta, kuin pohjaan palaneet grillikyljet. Tarinan opetus on, lapseni, että vanhoille ihmisille kannattaa aina olla kohteliaita ja ystävällisiä, muuten nämä jäkälät voivat käydä varsin vittumaisiksi. Ja se ei ole sitten kiva juttu se.
Pillunkarvat kärähtivät
Onneksi oli vaahtosammutin. Tämä tuo mieleeni tapauksen, kun palokuntaa kerran pyydettiin sammuttamaan kaksikymmenmetristä vaginaa, joka oli syttynyt kipinästä liian ankaran nuohouksen jälkeen.
Suolet juoksivat karkuun vatsasta. Olin onnistunut työntämään anukseeni kokonaisen puutarhakaluston, moottorisahan, vatupassin, kasan Ässä-arpoja sekä valtion vuoden tulo- ja menoarvion. Minä olen lihava perssika. Hautasin pääni vessanpönttöön ja vedin nupista. Aivoni olivat silti edelleen tallella. Harkitsin, pitäisikö minun räjäyttää tajuntani LSD:llä vai revolverilla. Olin kyllästynyt ja levoton. Pitäisikö minun tappaa aikaa vai itseni? Halusin vetää kaikki mahdolliset huumeet, mitä maailmassa oli, halusin syödä itseni tönköksi, halusin juoda nuppini turvoksiin. Halusin olla täysin pihalla ja olla välittämättä mistään yhtään mitään. Saavuttaa suloisen tiedottomuuden tilan. Lakata olemasta.
Uneni koettavat sanoa minulle jotain. Viime yönä näin unta kirjastosta (kirjastot, miksi ne toistuvat aina unissani?), josta yritin saada itselleni kirjastokorttia, mitä ennen minun piti käydä läpi sarja outoja ja järjettömiä rituaaleja. Yhdessä kohdassa makasin sängyssä pyjama päällä ja minuun pumpattiin erilaisia kemikaaleja, kuin Kellopeli appelsiinissa. Minusta tuntui, että he halusivat hajottaa tajuntani repimällä sitä kaikenlaisilla absurdeilla signaaleilla, merkeillä ja viesteillä. Minulle tehtiin erilaisia outoja testejä; oli kuin he olisivat halunneet tehdä minut hulluksi tai ainakin disorientoida täydellisesti (aivopesun ehdoton edellytys). En tiedä, miksi tämä outo eroottinen lataus myös aina hiipii uniini: yhdessä vaiheessa kaluni lepäsi erään keski-ikäisen kirjastonhoitajan vaginan päällä.
Pakko päästä liikkeelle. Jonnekin. En voi enää jämähtää tähän samaan vanhaan paikkaan. Muutoksen on pakko tulla. Minussa on jatkuvasti jonkinlainen tyhjä tila, joka pitäisi täyttää jollakin. Mutta millä?
Nuhtelu
Muukalainen sanoi: "Kuinka herkullista. Infantiileja himofantasioita. Alatyyliä. Totisesti, mielesi on pirstoutuneiden aistimusten kaleidoskooppi. En silti tuomitse sinua kuten en tuomitse peiliä, joka vain heijastaa kuvan. Mutta onko tämä sitä, mitä elämältäsi haluat? Jatka matkaasi, oi sinä ilvehtijä, jumalten narri, nuori provokaattori. Ehkä löydät tarkoituksesi takanasi poltettujen siltojen päistä, vieraantuneiden nuorukaisten tuskasta, tirkistelijöiden voimattomasta himosta, kaltaistesi ulkopuolisten päämäärättömästä pelosta." Hän hihitteli hermostuneesti muukalaisen sanoille. Kaikki oli koomista. Vielä.
Aurinko ja musta aukko
Hän syöksyi halki kaaoksen. Armageddonin sotien, loputtoman verenvuodatuksen, rauniokasoiksi muuttuneiden kaupunkien, itkevien leskien. Senja oli siellä, itkien ja huutaen. Hän oli musta aukko, nainen joka imi kaiken valon sisäänsä eikä pystynyt antamaan mitään ulos. Hän näki itsensä kuristamassa isäänsä, hakkaamassa tämän päätä seinään, potkimassa tämän aivoja pellolle. Hän repi isänsä kappaleiksi aivan kuten isä oli repinyt hänet palasiksi lapsena, kunnes hänen isänsä veri peitti hänet. Sitten hän näki omat kasvonsa isässään; hän oli murhannut itsensä. Hän itki tukahduttavin nyyhkytyksin. Hän oli taas avuton pikkulapsi. Nyt vuorostaan äiti tukisti häntä, hän nyyhkytti eikä ollut saada ilmaa. Äiti sanoi, ettei hän lopettaisi ennen kuin hän lakkaisi itkemästä. Tukehduttava tunne pysyi. Nyt hän näki oman syntymänsä, kun hän oli kuristua omaan napanuoraansa. Hän halusi palata takaisin kohtuun, jonnekin lämpimän punan keskelle, aikaan ennen syntymäänsä, kun hän oli ei-mitään.
Turvapaikka oli vain väliaikainen, sillä nyt hän näki edelliset elämänsä: taiteilija, kirjailija, jugoslavialainen nainen joskus keskiajalla. Loppumaton ketju aikaisempia elämiä, karmaa, uudelleensyntymiä. Joka kerralla hän etääntyi yhä kauemmaksi lopullisesta päämäärästään, nirvanasta. Hän tajusi olevansa sukupuoleton: mies-nainen, nais-mies, vain jonkinlainen valo-olento asuttamassa väliaikaisia tomumajoja jonkin aikaa kerrallaan. Joukko erilaisia persoonallisuuksia, mutta jokin pysyi muuttumattomana aikakaudesta toiseen. Edellisten elämien muistaminen oli pelottavaa, mutta samalla tuntui kuin hän olisi palannut kotiin: tuttuja ihmisiä, kasvoja, paikkoja, jotka hän oli jo kokonaan unohtanut.
Hän kysyi muukalaiselta, kauanko matka vielä kestäisi. Muukalainen oli tarkkaillut häntä koko ajan, oli ollut hänen näkymättömänä oppaanaan; hän oli tuntenut muukalaisen läsnäolon, vaikka oli saanut tehdä matkaansa pohjimmiltaan yksin. Eikö hän voisi jo palata takaisin? Muukalainen vastasi: "Ei vielä. Olet nähnyt himo-karman, halu-karman, pelko-karman, viha-karman, edellisten elämiesi karman, mutta et vielä rakkaus-karmaa. Ja se, pelkäänpä, on jotain, jota saat vielä kauan etsiä. Olet kuvitellut rakastavasi, mutta se on ollut lapsenomaista takertumista, hylätyksi tulemisen pelkoa, halua löytää itsesi jostakusta toisesta. Itsekästä haluamista, karma-illuusiota. Sinun on itsesi muututtava rakkaudeksi; auringoksi, joka säteilee loputtomasti ympärilleen, vaikka ei saisi itselleen takaisin yhtään mitään. Se on rakkauden paradoksi. Sinun on annettava itsesi pois. Vain siten voit saavuttaa rakkauden." Näin sanottuaan muukalainen oli poissa.
Paluu
Hän oli palaamassa takaisin todellisuuteen, tai ainakin yhteen sen mahdollisista permutaatioista, Eigenstateista. Hän oli nähnyt oman egonsa demonit: kontrollinhalun, vallanhalun, vääristyneet seksuaaliset painajaisensa, kaikki pelit joita hän ja muut ihmiset pelasivat. Halu omistaa, kateus ja mustasukkaisuus. Epäluuloisuus, vainoharhaisuus. Itsekkyys. Tallata muita ihmisiä jalkoihinsa tai tulla itse tallatuksi. Sanalla sanoen: karmista taakkaa, josta hänen oli vapauduttava, mutta samalla hänen oli elettävä keskellä muita ihmisiä jä näiden omaa karmaa. Hän ei voisi vetäytyä yksin vuorelleen mietiskelemään, vaan hänen oli kohdattava muut omine heikkouksineen, jota heijastivat hänen heikkouksiaan. Se pelotti häntä. Hänen kyltymätön kunnianhimonsa oli vähintään kaksiteräinen miekka. Hän tunsi (hybrismäisesti?), että hänet oli luotu tekemään suuria tekoja, että hänen velvollisuutensa oli kiivetä korkeimmalle vuorelle toteuttaakseen tarkoituksensa tässä maailmassa, mutta se oli hänen faustinen taakkansa. Joskus hän halusi olla vain harmaa Kuka-Tahansa, mutta elämä ei jättänyt häntä rauhaan. Hänen äitinsä ja isoäitinsä vaativat äänet kaikuivat hänen korvissaan, ja koskaan hän ei olisi tarpeeksi hyvä; hänen olisi jatkuvasti lunastettava tarkoituksensa ja paikkansa. Samalla, kun hän tätä tekisi, samalla hänen piti vapautua tästä taakasta, velvollisuudesta. Siitä, mitä häneltä odotettiin. Onni, mitä se on? Tuulen tavoittelua, mahdottomien unelmien, jotka pikemminkin tekivät onnettomaksi kuin onnelliseksi? Hän ei tiennyt vastausta. Ehkä viisainta oli vain yhä etsiä sitä, koettaa löytää oma tiensä, hakea todellisuuden rippeitä jostain illuusioiden keskeltä. Ehkä matkustaminen oli lopultakin tärkeämpää kuin päästä perille.
Copyright © 2002 Harri Teikka