Harri Teikka: Kuukausista julmin
Päästäksenne sinne missä olette, lähteäksenne sieltä missä ette ole
teidän on kuljettava tietä jossa ei hurmiota ole.
Päästäksenne siihen mitä ette tunne
teidän on kuljettava tietä joka on tietämättömyyden tie.
Saadaksenne itsellenne sen mitä teillä ei ole
teidän on kuljettava tietä jonka varrella teiltä viedään kaikki.
Päästäksenne siihen mitä ette ole
teidän on kuljettava tietä jonka pääsette loppuun vain
lakatessanne olemasta.
Ja mitä ette tiedä, sen vain tiedätte
ja mitä teillä on, sitä teillä ei ole
ja missä olette, siellä ette ole.- T.S. Eliot
Polku
"Jokainen tallaa oman polkunsa", hänen isoäidillään oli ollut tapana sanoa. Hän pohti elämäänsä. Vain jatkuva liikkeessä pysyminen piti hänet erossa perusahdistuksesta. Jos hän pysähtyi liiaksi pohtimaan itseään, hän ahdistui. Siksi hänen oli keksittävä kaikeksi aikaa jotain tekemistä tai pseudo-tekemistä: jotta ei pysähtyisi. Ja siinäkö kaikki oli: ihminen oli ainoastaan, mitä teki, ja millään muulla ei ollut merkitystä?
Hän oli levoton: yhdessä paikassa ollessaan hänen oli päästävä pois toiseen, muuten oli kuin maa olisi polttanut hänen jalkojensa alla. Hän halusi paeta ihmisjoukkoja, ehkä kaikkia ihmisiä, ja vain löytää oman mielenrauhansa. Eikä se ollut mahdollista kuin vain yksinäisyydessä. Yhtälössä oli silti selvä virhe.
Hän tarvitsi muita ihmisiä.
Kuukausista julmin
Armoton pohjoistuuli puri Karri Toikkaa kasvoihin, kun hän ponnisteli halki Hämeenkadun harmauden, ohi betoni-, keinokuitu- ja nappanahkaihmisten. Kaupunki oli oma ankea itsensä heräävässä keväässä ja juhlisti kukoistuksen vuodenaikaa tunkemalla rajun tuulen mukana hampaissa narskuvia hiekanmurusia kaupunkilaisten suihin. Liikennelaitoksen haitaribussit matelivat pitkin katuja pölyisten henkilöautojen seassa kuin apaattiset madot. Uneliasta tunnelmaa olisi voinut leikata veitsellä, asujaimisto heräili vastentahtoisesti talviunestaan. Karri Toikka katseli Hämeensillalla, kuinka yksinäinen merimetso tarkkaili hievahtamatta kaupunkia maailmansa kuninkaana koskenrannalla värjöttävien puiden latvoista.
Kehä
Harva osasi kuunnella muita. Jokainen oli kiinni omassa kokemuksessaan, keskittynyt omiin tekemisiinsä ja omaan pieneen maailmaansa. Jokainen oli kuuro ja sokea. Ei ollut aikaa pysähtyä ja kuunnella, miettiä. Itsekeskeisyys oli hyve. Kaikki itsensä ja jokainen itsensä puolesta. Kukaan ei todella pystynyt asettumaan toisen asemaan. Eivät nuoret vanhojen, eivät rikkaat köyhien, ja koko sirkus pyöri taukoamatta.
Kykenemättömyys kokea empatiaa johti entropiaan, henkiseen lämpökuolemaan, joka kylmensi ihmisten sydämet, tappoi heidän sielunsa. Sieluttomia ihmisiä oli päivä päivältä yhä enemmän. He kuvittelivat olevansa sitä onnellisempia, mitä enemmän he omistivat esineitä. He uskoivat loputtoman kasvun harhaan. Yhteisöt oli tuhottu, jäljellä oli vain korporaatioita. Ainoastaan voiton tuottamisella oli merkitystä.
Palvelut ulkoistettiin; he huumasivat itsensä merkityksettömien sanojen mantralla, loppumattomana kehäpäätelmänä etenevänä talousjargonina. Kaikki puristettiin ulos tehokkuuden ja tuottavuuden nimissä. Näinä aikoina monen elämä menetti merkityksensä, mutta oravanpyörä, karmanpyörä, jatkoi pyörimistään.
Kolmas maailmansota oli jo käyty, apokalypsi tapahtunut ihmisten mielissä, arkielämä pommitettu hajalle. Jäljellä oli vain aaveita, jotka kuvittelivat edelleenkin elävänsä ja kiersivät loputonta kehää. Kaikki olisi vain vanhan toistoa, loputon puhe edistyksestä silmänlumetta. Enemmän oli vähemmän, kasvu oli menetystä ja edistys takaperoista. Taas kerran oli käveltävä valtavirtaa vastaan. Oli kuunneltava.
Takatalvi
Takatalven räntä vihmoi jo lupaavasti alkanutta kevättä. Se ei ihmetyttänyt häntä. Hän oli kasvanut tässä maassa ja nähnyt monta samanlaista kevättä. Tällainen ilma sai hänet aina ajattelemaan edesmennyttä isoäitiään, joka eli täysin harmaan koruttomassa arkimaailmassaan patojensa ja kattiloidensa keskellä. Isoäidin maailmassa ei ollut mitään abstraktia, esteettistä tai arkipäiväisyyden yläpuolelle kohoavaa. Hänen maailmansa pyöri ruoanlaiton, vaatetuksen ja asumisen ympärillä. Hän oli täydellisen koleerinen, keskittynyt kuin kone kodinhoitotodellisuuteensa. Pelkkää käytäntöä, ei teoriaa. Ei filosofisia pohdiskeluja elämästä ja taiteesta tai muita sfääreissä leijailevia hömpötyksiä. Ne hän jätti perheen miehille. Hänen tehtävänsä oli vain laittaa ruokaa, siivota ja huolehtia jälkeläisten vaatetuksesta. Hän oli, mitä teki: ei muuta. Niin kuin nämä rännässä uinuvat harmaat talotkin.
Kaikki johtui matalapaineesta. Se vaikutti ihmisten mielialoihin. Karri Toikan piti elää välittämättä matalapaineesta, vuodenajoista tai suhdanteista. Hänen piti elää välittämättä itsestään, siitä kuka oli ollut tai mitä nyt oli. Tunneihmiset taipuivat tuulen mukana, elivät mielijohteidensa vallassa, nauroivat ja itkivät; koettivat jatkuvasti täyttää sieluissaan olevaa aukkoa jollakin. Ikävystyneisyys oli heidän pahin vihollisensa; aika piti tappaa jollakin, vaikka päämäärättömällä toiminnalla. Sillä jos heillä oli tarpeeksi aikaa pohtia itseään, heillä oli vaarana romahtaa omaan itseensä.
Karri Toikka oli ollut tunneihminen, osa häntä oli sitä edelleenkin, mutta jokin muu oli valtaamassa häntä. Jotain tapahtui, kun hän unohti itsensä, vellovat tunteensa, ja keskittyi vain havainnoimaan ympäristöään kuin elävä kamera. Yritti nähdä ja kuulla niin tarkasti kuin vain suinkin pystyi. Mennä itsensä ulkopuolelle; unohtaa itsensä sisäisiin ja ulkoisiin ärsykkeisiin reagoivana organismina, oma sisäinen monologinsa. Olla tarkkaavainen, katsoa, kuunnella ilman tunteidensa ja mielijohteidensa vääristävää suodatinta.
Leipää ja jääkiekkoa
Tuona koleana ja pimenevänä huhtikuun iltana, kun Karri Toikka oli tulossa bussilla kotiin, Tappara oli voittanut jääkiekon Suomen-mestaruuden. Keskustan kaduilla autojen torvet soivat, niiden ikkunoista heiluteltiin valkoisia lippuja, joissa oli sininen ja oranssi Tappara-vaakunalogo. Keskustorin suihkulähteelle Raatihuonetta vastapäätä alkoi perinteiseen tapaan kerääntyä jääkiekkofaneja, vaikka kevät oli hukattu hetkeksi takatalven nietosten alle. Plebeijien huudot kaikuivat autojen ikkunoista: "Tappara! Yes! Yes!" Gladiaattoreita juhlittiin. Karri Toikka hymähti.
Hiljaisuuden maailma
Rakkaus lävisti Karri Toikan kuin enkelin kultakeihäs oli lävistänyt pyhän Theresan sydämen tai nuolet pyhän Sebastianin. Tuska sekoittui hurmokseen, epätoivo ja toivo keskenään. Oliko hänen yksinäisyydellään jokin tarkoitus, jokin salattu päämäärä, jota hänelle ei paljastettu? Vai oliko kaikki tarkoituksetonta: pila, jonka oli luonut julma Jumala, jota ei ollut olemassakaan? Hän tunsi kiertävänsä loputonta kehää. Oli kuin ratkaisu olisi ollut hänen kättensä ulottuvilla, mutta silti karkasi häneltä loputtomasti.
Hän ei voinut näyttää epätoivoaan muille, sillä jotenkin tuntui, että hänen oli esitettävä vahvempaa kuin olikaan. Hänen tehtävänsä oli pelastaa maailma kaaokselta ja näyttää muille suunta; se ei onnistuisi, jos muut näkisivät, että myös hän epäili ja pelkäsi. Niinpä hän eli sisimmässään hiljaisuuden maailmassa, johon muilla ei ollut pääsyä. Hänen edessään seisoi harmaa kallio, jonka läpi hänen oli päästävä.
Hän ei voinut välittää tuntemuksiaan muille. Sanat olivat riittämättömiä ja hänet ymmärrettäisiin aina väärin. Sillä jos ihminen on onnistunut kerran näkemään todellisuuden pinnan alle, hän ei voi kertoa muille, mitä siellä piilee; ei ainakaan sanoilla. Heidän on nähtävä itse tai jatkettava matkaansa onnellisen tietämättöminä.
Hän tiesi, että tuo parrakas mies oli skitsofreenikko. Aina samassa nuhjuisessa mustassa puvussa ja kassi kädessään, kävellen hieman vaikeasti ontuen. Kuka tämä oli ja minne tämä meni? Mikä tarkoitus oli tämän päivittäisillä vaelluksilla kaupungin halki? Kerran Karri Toikka oli nähnyt tämän vain seisovan paikoillaan katatonisena ja tyhjyyteen tuijottaen. Mitä tämä näki siellä, mitä tunsi oman mielensä sokkeloihin eksyneenä? Pelkoa ja painajaisia vai autuutta ja kauneutta likaisten katujen avaamissa loputtomissa syvyyksissä? Näkikö tämä ikuisuuteen banaalien talojen ja harmaiden ihmisten takana vaiko pelkästään pelottavia varjoja kaikkialla?
Voisiko Karri Toikka olla jossain toisessa elämässään tuo äänetön harhailija, ja kuinka lähellä hän tätä oikeastaan oli nykyisessä elämässään? Tuo mies eli samankaltaisessa hiljaisuuden maailmassa kuin hänkin, mutta jokin ratkaiseva seikka erotti heidät keskenään. Karri Toikka saattoi halutessaan tulla aina pois hiljaisuuden maailmasta, mutta tuo mies oli kadonnut sinne, ehkä lopullisesti. Karri Toikka oli monta kertaa horjunut lähellä kuilua, mutta ei ollut milloinkaan pudonnut sinne. Tuo mies oli.
Tai mistä minä tiedän. Ehkä Karri Toikka on hullu kuten olen minäkin ja kaikki muut yhteisellä sanattomalla sopimuksellamme. Me määrittelemme tuon mustapartaisen miehen hulluksi ja itsemme selväjärkisiksi, mutta miten onkaan asian laita? En usko, että mielen järkkymisessä on mitään romanttista tai mystifioitavaa, mutta ehkä mielisairaat ihmiset saavat meidät näkemään itsemme ja yhteiskuntamme paremmin. Yksityisen ja kollektiivisen hulluuden ero on, että jälkimmäistä on vaikeampaa erottaa ja havaita.
Rakkauden tuska helpotti, kun Karri Toikka asetti itsensä tarkkailijan asemaan. Pohdiskellessaan elämää hän saattoi asettautua ulkopuoliseksi, elämän virran ulkopuolelle. Silloin, kun hänen itsensä täytyi elää, sattui. Hän ei halunnut esittää pääosaa elokuvassa, hän halusi olla kamera. Vähitellen hänen oli kuitenkin tultava pois tarkkailijan asemastaan ja astuttava elämän virtaan, rakastaa -- ainakin yrittää.
Viidakkovaisto
Karri Toikka istui bussissa. Hän huomasi, kuinka hänen edessään istuva ruskeahiuksinen tyttö tärisi kuin kuumehorkassa. Oliko tämä sairas? Se ei voinut olla epilepsiakohtaus, koska silloin tämän raaja olisivat sätkytelleet ja kuola valunut suusta. Jonkin huumeen vieroitusoireita? Vaikea sanoa. Tyttö yritti tärinästä huolimatta selvästi pysyä koossa, välillä pyyhkäisi hiuksiaan hermostuneesti. Kukaan muu bussissa ei kiinnittänyt tärisevään tyttöön huomiota, mutta Karri Toikka alkoi tuntea olonsa epämukavaksi. (Älkää sanoko, että miksei Karri Toikka vain kysynyt tytöltä, mikä tätä vaivaa ja että olisiko hän voinut auttaa jotenkin tätä. Karri Toikka ei ole sellainen ihminen.)
Tällä kaupungilla oli yöpuolensa. Jos kiven käänsi ympäri, sieltä ryömi esiin asioita, joista tavalliset kunnolliset kansalaiset eivät halunneet tietää mitään. Näin keväällä etenkin, talven pimeyden jälkeen tuntui kuin kadut olisivat täyttyneet kiven alla eläneistä kummajaisista. Avohoitopotilaita. Narkomaaneja. Alkoholisteja ja muita laitapuolen kulkijoita. Karri Toikasta tuntui, että hänellä oli herkempi silmä näille hylkiöille kuin ihmisillä yleensä. Ehkä hän oli oppinut tarkkailemaan ympäristöään, pysymään alituisesti valppaampana kuin muut. Hän oli nähnyt ja kuullut traagisia asioita. Jotkut ihmiset olivat tuhoon tuomittuja kilpailun alusta lähtien, ilman mahdollisuuttakaan selvitä. Nämä olivat perhosia, joilla oli vastustamaton tarve lentää liekkiin. He toteuttivat vääjäämätöntä kohtaloaan vyöryen eteenpäin kuin itsensä tuhoamaan ohjelmoidut koneet. Heidän ei tarvinnut etsiä ongelmia, ongelmat etsivät heitä. Ennen muinoin tätä kutsuttiin kohtaloksi tai karmaksi. Pystyikö ihminen muuttamaan kohtaloaan vai oliko tämä ehdottomasti sen armoilla kuin hämähäkinverkkoon tarttunut kärpänen?
Ongelma oli tietoisuudessa, tai pikemminkin sen puutteessa. Ihminen ei tiedostanut omia käyttäytymismallejaan, ei ainakaan voinut niille mitään. Ja tässä voimattomuudessa kääntää suuntaansa piili tuhon siemen. Ihminen ikään kuin liukui tilanteesta toiseen ilman ohjausta, ja usein nämä tilanteet toistivat itseään arkkityyppisinä. Miksi jotkut aina ajautuivat ihmissuhteissaan samanlaisiin umpikujiin kerta toisensa jälkeen? Koska he jatkuvasti päätyivät yhteen samankaltaisten ihmisten kanssa, päätyen aina samankaltaisiin tilanteisiin. Kuin he suorastaan etsisivät vaikeuksia jollakin masokistisella tavalla. Kierre piti siis katkaista. Miten?
Veriuhrit
Ihmisuhrien veri oli tuskin kuivunut, kun heimo jo ryhtyi uuteen rynnistykseen. Vihollisten kylät poltettiin, nämä surmattiin viimeiseen mieheen, näiden karja ja muu omaisuus otettiin sotasaaliiksi. Heimon oli ruokittava verenjanoista sodanjumalaansa, jonka ahneet suupielet hehkuivat punaisiksi värjäytyneinä kuun loisteessa. He eivät tienneet, että mitä kylläisemmäksi heidän jumalansa tuli, sitä heikommiksi heimon jäsenet kävivät sukupolvi sukupolvelta. He humaltuivat tulen, raudan ja veren mausta, mutta eivät tajunneet itse lähestyvänsä omaa sukupuuttoaan. Viisaiden äänet kaikuivat kuuroille korville, kun verestä ja aikaisemmista voitoistaan sokeutuneet heimolaiset syöksyivät kohti uusia taisteluita ja valloituksia. Ne, jotka vielä näkivät, tiesivät lopun olevan tulossa, mutta he eivät voineet tehdä mitään, sillä kukapa yksinään kävisi vastustamaan hurjana rynnivää kiihkoon yllytettyä väkijoukkoa.
Karri Toikka vääntelehti levottomasti sängyssään. Unessa häntä piinasivat näyt groteskeista naamioista tulenliekkien keskellä, mustassa maassa luikertelevista tulipunaisena hehkuvista käärmeistä, seipään nokkiin kiinnitetyistä uhrien irtihakatuista päistä ja ennen kaikkea Räsynukkekeisarista, joka kuiski hänelle outoja sanoja, joita hän ei pystynyt ymmärtämään.
Yö kiersi maapallon aikavyöhykkeeltä toiselle ja kantoi mukana levottomia unia miljardeille ihmisille. Kuin kollektiivinen vavahdus olisi kulkenut halki koko maailman; samat näyt sodasta, tulesta ja ihmisuhreista. He kaikki pelkäsivät, mutta aamulla herätessään heillä oli jäljellä vain jonkinlainen epämääräinen aavistus, joka kaikkosi nopeasti päivänvalon tieltä, kun arkirutiinit hautasivat pian unikuvat alleen.
He eivät tienneet, että heitä tarkkailtiin. Planeetan yllä hiljaiset, näkymättömät silmät seurasivat heidän toimiaan, tätä käynnissä olevaa peliä, mutta eivät puuttuneet siihen millään lailla. Aika ei ollut vielä kypsä -- olisiko se milloinkaan? Mitä mahtoivat heistä miettiä nämä äänettömät tarkkailijat, jotka olivat vanhempia kuin ihmiskunta itse? Olivatko he näille vain mitättömiä muurahaisia keossaan rynnimässä ja törmäilemässä toisissaan, vai olivatko nämä varanneet kenties heille jonkin salaisen tarkoituksen? Vastausta ei tullut.
Salaisuuksien puutarhassa
Karri Toikka oli puutarhassa, joka puiden ja istutusten sijaan oli vuorattu vanhojen aikakauslehtien numeroilla. Siellä hän kaivoi maasta näitä pieniä aarteita: menneiden aikojen muotia, unohdettuja julkkiksia, sensaatiotarinoita aaveista ja ufoista, miestenlehtien nuhjuista erotiikkaa. Kiihkeänä ja jännittyneenä hän selasi nopein sormin lehtiä, koska niitä oli niin paljon, että hän hädin tuskin saattoi käydä kaikkia lävitse. Jokainen sivu oli täynnä salaisuuksia, jotka nousivat vuosikymmenten jälkeen uudestaan päivänvaloon ja ainoastaan häntä varten.
Lehdistä löytyi seikkaperäinen selvitys siitä, kuinka rakentaa valoa nopeammin liikkuva avaruusalus, Tiibetistä löydettyjen tuhansia vuosia vanhojen ohjeiden mukaan. Mukana oli myös Linnunradan asuttujen aurinkokuntien tähtikarttoja ja selontekoja matkaajille ulkoavaruuden vaaroista. Kerrottiin, kuinka planeettaamme oli tarkkailtu avaruudesta satojentuhansien vuosien ajan, mutta muukalaiset eivät halunneet vielä tehdä läsnäoloaan tiettäväksi Maan asukkaille, koska he pelkäsivät kulttuurishokkia, joka järkyttäisi nykyisen maailmankuvan täysin. Kävi ilmi, että hahmo, jonka hän tunsi Muukalaisena oli hänen henkilökohtainen opastajansa, jonka oli määrä valmistaa hänet tulevaa tehtäväänsä varten. Mikä tämä tehtävä oli, sitä, hänen ei ollut vielä määrä tietää, mutta kaikki selviäisi aikanaan.
Karri Toikka säpsähti, kun joku kosketti häntä olkapäähän. Se oli Muukalainen. Tämä vaiensi hänet nopeasti, kun hän yritti kysyä. "Vaiti", Muukalainen sanoi, "meitä tarkkaillaan ja kohta meidät tullaan ajamaan tästä puutarhasta pois. Kuuntele tarkkaan. Varo Räsynukkekeisaria. Hän on odottanut jo liian kauan ja on pian valmis toimimaan." Karri Toikka ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä Muukalainen puhui. Hän ei ehtinyt ihmetellä kauankaan, kun huomasi Muukalaisen kadonneen ja toisen tumman hahmon lähestyvän häntä. Se oli paikan vartija, joka tiuskaisi hänelle: "Mitä te oikein teette täällä? Tänne on sivullisilta pääsy ankarasti kielletty. Poistukaa välittömästi!" Karri Toikka heitti käsissään olevan lehden maahan ja juoksi karkuun. Seuraavaksi hän kuuli kolahduksen ja avasi silmänsä. Ympärillä oli hänen tuttu makuuhuoneensa, aamuaurinko kutitteli häntä. Unessa kaikki salaisuudet olivat olleet hänen käsissään, ja nyt kadonneet häneltä, ehkä ikuisiksi ajoiksi.
Vanhus, jolla oli lapsen silmät
Raja Karri Toikan unien ja valvetodellisuuden välillä oli käyvä yhä häilyvämmäksi. Jos ihminen on tulossa hulluksi, tajuaako hän, että hän on tulossa hulluksi? Kuitenkin Karri Toikka luotti edelleenkin omaan realiteettitestaukseensa kuten psykiatrit todellisuudentajua nimittivät. Kysymys oli pikemminkin filosofinen, mutta hän ei tiennyt, kenen kanssa puhua asiasta ilman, että tulisi väärinymmärretyksi. Tunnustan, että minun olisi täytynyt pitää Karri Toikkaan enemmän yhteyttä ja auttaa, miten vain voin, mutta Karri Toikalla oli omat ongelmansa ja minulla omani, ja katsoin parhaaksi olla yhdistämättä niitä keskenään. Huonon omatunnon hankkiminen itselleen ei ole kovin vaikeaa.
Karri Toikka tiesi, ettei hän enää ollut sama ihminen kuin oli ollut kerran. Satunnainen kohtaaminen vanhan tuttavan kanssa kadulla tai missä tahansa todisti tästä. Hänen vanha minänsä antoi itsestään merkkejä aina silloin tällöin, mutta jotakin muuta oli tullut sen tilalle. Hän oli koettanut peittää epävarmuuttaan provosoimalla ihmisiä, käyttäytynyt arvaamattomasti, ja kaikki johtui hänen voimakkaista sisäisistä ristiriidoistaan. Voimakkaat vihan ja itseinhon tunteet vaihtelivat hänessä yhdessä levottomuuden kanssa. Hän oli ollut eksyksissä monta vuotta. Entä nyt? Liikaa siltoja oli poltettu takana päin. Hän häpesi monia tekemiään asioita, miten hän olikaan saattanut joskus käyttäytyä niin typerästi? Miten hän voisi olla tekemättä samoja virheitä uudestaan?
Hän oli edelleenkin yksinäinen. Kuilu hänen itsensä ja muun maailman välillä oli kapeutunut mutta ei umpeutunut. Se, että pystyi näkemään kirkkaasti, edellytti ulkopuolelle asettumista. Vaan halusiko hän nähdä kirkkaasti; eikö hän olisi mieluummin vaihtanut sitä yhteyteen muiden ihmisten kanssa, vaikka se olisikin edellyttänyt sopeutumista valtavirran banaaliin arkipäiväisyyteen? Tyttöystävä, josta tulee vaimo, jonka kanssa perustetaan perhe. Säännöllinen työ, varma toimeentulo. Ennustettava, turvallinen elämä. Ja eikö toisaalta näiden vastustaminen, ikuinen kapinoiminen ollut myös omalla tavallaan kaavamaista, ennalta-arvattavaa käyttäytymistä? Parempi oli kai vain mennä sinne, minne tie vie; antaa ajan näyttää, mutta oliko hänellä aikaa?
Roikut jo ristillä, Harri Teikka
Minä taas -- no, mitäpä minusta. Elelin työttömänä ja polttelin jäitä. Päivät kuluivat verkkaiseen tahtiin, hiljaiseloa kliseessä. Paistattelin epämääräisessä kulttimaineessani: levottomat sielut lähettelivät minulle tekstejään, jotka olivat kuin omasta kynästäni viisi vuotta sitten. Dildoa pyllyyn, kemikaaleja naamaan, yhteiskunta on paska, ja sitä rataa. Olin tahtomattani luonut uuden koulukunnan, päästänyt hirviön maailmaan. Ihailijani spekuloivat "oikeasta" henkilöllisyydestäni; minut yhdistettiin milloin mihinkin julkisuuden henkilöön tai kirjailijaan. Tekstejäni oli kuulemma nähty miestenlehdissä. Rahakkaat työtarjoukset silti loistivat poissaolollaan. Olin eräänlainen anti-Oblomov: puuhastelin koko ajan kaikkea, kukaan ei voinut väittää minua laiskaksi, mutta touhujani pidettiin outoina eikä mistään oikeastaan tullut lopulta lasta tai paskaa. Tai rahaa.
Kirjoitin kirjoittamasta päästyäni ja mietin vasta jälkeenpäin -- sellainen minä olen -- ja koin jatkuvasti työni epätyydyttäväksi. Halusin nimittäin kirjoittaa "vakavasti", oppia "oikeasti" kirjoittamaan, mutta tuntui, että ihmiset lähinnä odottivat minulta edelleenkin provosoivaa, pornahtavaa, "rankkaa" sekoilua. Että he voisivat oikein hekumoida, että onpas tuo kaveri hullu ja sekaisin; kiskookohan se kaikki päivät viinaa ja pillereitä? Sitten he voisivat lukea jonain päivänä Hymystä kohuotsikot: "Roikut jo ristillä, Harri Teikka", vähän myöhemmin sanomalehdestä löytyisi kuolinilmoitukseni, ja taas uusi edesmennyt legenda olisi syntynyt. Vaan sellainen ei kiinnostanut minua.
Boheemius merkitsi minulle lähinnä sitä, että en viitsinyt siivota kovin usein; sanomalehtiä, kirjoja ja erinäisiä papereita lainehti sekavissa läjissä pitkin asuntoani pölykoirien seassa, mutta se ei johtunut siitä, että olisin erityisesti rakastanut epäjärjestystä. Minulla vain oli parempaakin tekemistä kuin imurin hurinan kuuntelu ja rätin heiluttelu. Vaatteeni olivat mitä olivat, mutten tavoitellut erikoisuutta; minulla vain ei ollut kovin usein varaa ostaa uusia, parsin ja pesin vanhoja. Mitä myyttiseen kirjailija- ja taiteilijaelämään tuli, olihan se joillekin hyvä syy oikeuttaa epäsäännölliset elämäntapansa ja päihdeongelmansa. Olinko siis pohjimmiltani poroporvari, joka kaikkein mieluiten olisi palkannut palvelijan ja siivojan pitämään paikat kunnossa (epätasa-arvoisempina aikoina miehet kai olisivat hankkineet vaimon näitä tehtäviä varten) ja itse vain viettänyt mukavaa mutta pohjimmiltaan konservatiivista elämää, mieluiten muiden rahoilla? Vai olisiko taas joku kokoomuspoliitikko, joka oli koko ikänsä repinyt elantonsa muiden ihmisten selkänahasta, määritellyt minut peräti uusavuttomaksi? Ihmisiä kai vitutti eniten se, etteivät he voineet työntää minua johonkin itselleen sopivimpaan ahtaaseen karsinaan; kieltäydyin leimautumasta siksi tai täksi.
Elämän heppikerjäläinen
Jusalla oli ongelma. Hän oli laajentanut kireää anusreikäänsä työntelemällä sinne säännöllisesti erikokoisia dildoja. Seksi Mixein vessassa oli sujunut siitä lähtien loistavasti, mutta nyt Jusa huomasi, että hänellä oli uusi ongelma. Suklaasilmä oli laajentunut liikaakin, ja kakka lorahteli housuihin vähän väliä. Onneksi Jusa oli tajunnut laittaa pyllyynsä kylpyammeen tulpan, ja nyt kakka ei karannut suklaaosastosta ilman lupaa.
Jusa oli sinä iltana eksynyt hetskujen klubille ja oli jo ikävystyä kuoliaaksi tylsien normiheteroiden keskuudessa, kiimainen lunttu kun luonteeltaan oli. Hän näki eräässä pöydässä nuorenmiehen istuvan yksinään (nuorimies sattui olemaan tuttavamme Karri Toikka, mutta tätä Jusa ei tiennyt) ja tuijottavan melankolisena oluttaan.
Vakaassa toiveajattelussaan, että kaikki heterot ovat piilohomoja, jotka täytyy vain saada houkuteltua kaapista ulos, Jusa meni nuorenmiehen luokse ja kysyi: "Onks tässä tilaa?" Tyyppi vilkaisi hajamielisesti Jusaa ja sitten keskittyi taas tuoppiinsa: "Joo, kyllä siinä on". Jusa olisi voinut olla hänelle ilmaa. Jusa ei antanut tämän lannistaa itseään, vaan istuutui pöytään. "Hirveen kuuma täällä", hän aloitti keskustelun luontevasti. "Joo", Karri Toikka vastasi, tuskin edes ymmärtäen, mitä toinen sanoi.
"Mun tekis ainakin mieli heittää kaikki vaatteet pois ja olla niin kuin millaiseksi Luoja meidät loi." Tähän Karri Toikka ei sanonut mitään. Näin vauhtiin päästyään Jusa etsi luontevaa aasinsiltaa päästäkseen varsinaiseen asiaan: "Jos huvittaa, niin mehän voitais mennä meille ja mä voisin imeä sua, ja sä voisit naida mua niin paljon kuin sua huvittaa." Varma nakki, tyyppi oli ilmiselvästi siskoja.
Jusa jo asetti kättään Karri Toikan reidelle, joka katsoi häntä epäuskoisena. Jusa jatkoi varmana asiastaan: "Haluaisit sä poppersia? Mulla on kaikki Jeff Strykerin videot; me voitais katsoa niitä samalla, kun naidaan. Ja sit mä voisin soittaa parille kaverille, ja voitais pitää kimppakivaa. Mä oon tosi hyvä nuolemaan kiveksiä." Karri Toikka tuijotti Jusaa suu auki. Sitten hän puhkesi hysteeriseen, liki mielipuoliseen nauruun, jolle ei ollut tulla loppua. Jusa nousi nolona pöydästä ulos ja käveli ulos ravintolasta.
Tähdet tuikkivat kirkkaana mustalla taivaalla, kun Karri Toikka käveli yksinään kotiin paljon myöhemmin samana yönä, hengityksensä höyryten kireässä pakkasessa. Hän ei osannut itkeä, ei ollut osannut enää moneen vuoteen, mutta se ei olisi ollut tänä yönä kaukana, jos hän olisi vain tiennyt, kuinka. Hän ajatteli Kuningatarta ja sitä, kuinka epäreilu tämä maailma oikein oli.
Masturbaatio pallotuolissa
Vaaleaverikkö masturboi voihkien Eero Aarnion suunnittelemassa pallotuolissa, käpertyneenä kiihkoissaan selälleen pallon sisässä, sääret ylös nostettuina, nilkat tuolin muoviseen yläreunaan nojaten. Nainen ja muovi sulautuvat yhteen sarjassa orgasmeja. Notkea vartalo taipuu, selkä jännittyy. Reidet levittyvät tuolin nojaten, jotta saavat häpyhuulet paremmin aukeamaan. Kiihkeät sormet kosteassa vaginassa, eksyvät välillä vahingossa anusreiän puolelle. Orgasmit ovat kuin räjähdyksiä, jotka vavisuttavat koko rakennusta, kun hän laukeaa yhä uudestaan ja uudestaan. Hän on autoeroottinen mekanismi, joka on keskittynyt vain omaan nautintoonsa. Koko maailma katoaa himon alle.
Kokkishow
Tv:n suosittuun kokkiohjelmaan vieraaksi tuotu tangokuningas päätyy pääruokalajiksi. Rajusti pyristelevä iskelmäprinssi riisutaan kameroiden käydessä alasti ja sidotaan käsistään ja jaloistaan kiinni. Ennen teurastusta kannibaalikokit sodomisoivat vuorollaan tangokuninkaan, sitten he vetäisevät moottorisahat käyntiin. Heillä on kuulosuojaimet korvillaan, etteivät tangokuninkaan hirvittävät tuskanhuudot ja moottorisahojen rätinä häiritsi heitä. Tangokuningas sahataan palasiksi raaja kerrallaan, punaisia veriroiskeita osuu myös kameran linssiin.
Kun tämä sottainen toimitus on ohi, alkaa tangokuninkaan valmistus suussa sulavaksi herkkuateriaksi. Leivitettynä ja maustettuna hyvin kypsennetty tangokuningas on kastikkeen kera maukas ateria, josta riittää syötävää perheen ja sukulaisten ohella laajemmallekin ystäväpiirille.
Repent Walpurgis
Karri Toikka soitti ovikelloa. Hänellä oli tuomisina valkoviinipullo, joka oli hänellä ryppyisessä Sokoksen muovikassissa. Oli vappuaatto ja hänet oli kutsuttu Pian bileisiin jugendtalossa, jossa tämä jakoi valtavankokoisen huoneiston neljän muun tytön kanssa. Koleinen ja sateinen sää latisti vapputunnelman sinä vuonna; vielä maanantaina oli sadellut räntää. Juhlittava oli kuitenkin.
Nuoria naamoja, Karri Toikka tunsi vain muutaman paikallaolijan. Luukas ja Markus, hänen tuttavansa Pop-Klubilta, keijukais-Heidi tyttöystävineen ja tietysti Pia, tuo siro suppusuinen tyttö-Machiavelli. Karri Toikka piti silti Piasta, vaikka tällä oli taipumusta olla humalainen munahaukka, joka yritti pokata kaikkia miehiä muutaman drinkin jälkeen, painoi päänsä hänenkin olkapäälleen ja oli kuin kiimainen tiskirätti. Pia oli uskoutunut Karri Toikalle ja kertonut, että oli ollut viime viikolla yhteensä kolmen pojan kanssa, kahden jälkimmäisen kanssa samalla kertaa. Karri Toikka ei udellut yksityiskohtia.
Karri Toikka tajusi nopeasti olevansa vanhin paikalla olevista ihmisistä. Hän yritti päästä kipsistä ja imi boolia muovimukista, istui orpona nojatuolissa ja seurasi menoa. Heidi ja hänen ystävättärensä vaihtoivat humalaisia lesbosuudelmia. Pian stereot soittivat 80-luvun hittejä, Duran Durania, Whamia, Culture Clubia. Onneksi Pia kysyi, mitä musiikkia seuraavaksi laitettaisiin. Luukas ja Karri Toikka huusivat kummatkin Stoogesia. Raw Power kajahti soimaan ja Iggy Popin moottorisahaääni täytti huoneen. Luukas sauhusi taas David Bowiesta, mutta ainakin se oli aihe, josta Karri Toikka itsekin tiesi jotain eikä hänen tarvinnut kerätä kielteistä huomiota istumalla yksin nurkassaan, kuunteli vain Luukaksen messua.
Markus, vanha seurapiirileijona istui lattialla Heidin ja tyttöjen kanssa: Karri Toikka ihaili aina Markuksen ilmiömäisiä small talk -taitoja ja kykyä vääntää sujuvasti tarinaa niin mannermaisesta filosofiasta kuin saippuaoopperoistakin. Karri Toikka oli itse tyytyväinen, kun sai vain kuunnella ja tarkkailla; kadota turvaan Markuksen taskuun, kun tämä heitti loputonta tarinaansa.
Olen kuullut merenneitojen laulavan
Karri Toikka haki lisää boolia keittiöstä. Onneksi hän alkoi olla hieman humalassa, joten pipopäiset skeittaajat ja rokkitukat eivät tuntuneet niin painostavalta seuralta. Heidi selitti ja valitteli hänelle, kuinka tämä oli aina kännissä, kun he sattuivat tapaamaan, mutta Karri Toikka ei sanonut ääneen, että hänelle asia oli varsin yhdentekevä. Ei silti, etteikö Heidi ollut Karri Toikan mielestä mukava tyttö, söpökin, mutta hän tunsi itsensä Heidin rinnalla muinaisjäännökseksi, varsinkin kun tällä oli edelleenkin viisivuotiaan tapa aloittaa lauseensa sanoilla "arvaa mitä".
Heidin lesbotrippi kyllästytti Karri Toikkaa: Heidin pitkäaikainen poikaystävä Santtu oli jättänyt tämän pari vuotta sitten erään vallanhaluisen munahaukan vuoksi, ja nyt Heidi osoitti mieltään maailmalle harrastamalla suhteita myös tyttöjen kanssa, pitäen huolta että sappfolaisella näytöksellä olisi aina runsaasti todistajia.
Karri Toikalla alkoi olla kiire pois bileistä ja Pop-Klubille, tuohon toivonsa menettäneiden wannabe-hipstereiden Mekkaan runsaine teiniesiintymineen: pipoa, lökäpöksyä, Adidas-raitoja, rastatukkaa, kireitä design-t-paitoja, eskimojäätelöitä imeksiviä pikkupimuja. Eteisessä Luukas höpisi jotakin tytön kanssa, jolla oli vaaleanpunaisiksi värjätyt hiukset, lävistyksiä kasvoissa ja napapaita. Halpaan teryleenipukuun pukeutunut silmälasipäinen kalju pikkumies saapui vessasta; Karri Toikka pani merkille, että tyylikeisarilla oli edelleen sepalus auki, mutta ei sanonut sanaakaan. Heidi ja tytöt harrastivat humalaista eroottista painia lattialla, ja Luukas kuolasi vieressä tuolissaan, maanitteli Heidiä istumaan syliin.
Karri Toikka odotteli, että Markus tulisi jo, jotta päästäisiin lähtemään, mutta Markus näytti tavalliseen tapaansa juuttuneen suustaan kiinni tyttöjen kanssa. Karri Toikka ihmetteli, kuinka Markuksella, josta tytöt pitivät ja jolla oli aina sujuva supliikki näiden kanssa, ei kuitenkaan ollut tyttöystävää, vaikka hänellä ei olisi ollut ongelmia hankkia sellaista. Päinvastoin kuin estojensa kanssa alituiseen kamppailevalla Karri Toikalla.
Käveltiin tihkusateessa Pop-Klubille. Öinen kaupunki oli täynnä humalaisia seurueita, vappua piti juhlia vaikka väkisin. Pop-Klubille oli korttelin pituinen jono. Siispä jonotettiin kärsivällisesti Talvisodan hengessä. Pullot ja taskumatit kiersivät, humalaista yhteislaulua; välillä portsarit työnsivät väkijoukkoa taaksepäin rynnimästä ovelle.
Pullonkerääjät kiersivät, polkupyörän tangoissa roikkumassa täysillään olevia muovikasseja yön lasista satoa. Juhlijat toivat lisätienestejä nälkärajalla roikkuville työttömille ja eläkeläisille, luokkayhteiskunnan kelkasta pudonneille käypäläisille, ellei suorastaan syöpäläisille kuten kokoomuspoliitikko olisi asian ilmaissut. Välillinen tulonsiirto opintotuista ja it-bisneksen koodajien kuukausipalkoista köyhille; Alko höylinä välikätenä toimien. Citykulttuurin ei niin glamoröösi mutta tuottava lieveilmiö, josta ei kirjoitettu trendilehdissä.
Ontot miehet
Maailmantuska vaihtuu vähitellen mutta varmasti elämänväsymykseen, kun eksistentialistiselle nuorellemiehelle tulee ikää, elimistö kestää alkoholin täyttämiä öisiä seikkailuja yhä heikommin, ja mukava nojatuoli ja tohvelit alkavat houkutella vuosi vuodelta enemmän kuin rockfestivaalien oksennuksenkatkuiset pusikot ja kylmät porttikäytävät aamunsarastuksessa.
Seisoin tuoppi kourassa pylvään vieressä Pop-Klubilla katsellen nuoren massan vellomista, kikatusta ja kohellusta, ja koetin olla tikahtumatta tupakansavuun, joka sekaantui hien ja eltaantuneen parfyymin ja partaveden pistävään löyhkään. Karri Toikka ja Markus rantautuivat sisään ulko-oven jonohelvetistä mattoa helpotuksesta suudellen kuin paavi lentokentällä. Yritin hymyillä sankareille, kättelimme. He kertoivat olleensa bileissä (minuahan ei ollut tavalliseen tapaan kutsuttu); etsimme vapaata pöytää, jollainen oli sinä iltana suunnilleen samassa korrelaatiosuhteessa legendaarisen heinäkasan ja neulan kanssa. Jäimme seisomaan seinän viereen yhdestä harvoista sardiinipurkkiin jääneistä ilmataskuista, ja Markus lähti jonottamaan olutta.
Tunsin oloni hieman tukalaksi, kun jouduin jäämään kahden Karri Toikan kanssa, odottaen että mikä kauhutarina henkimaailmasta ja astraalitasolta tulee tänä iltana. Yllätyin, kuinka maanpinnalle keskustelu loppujen lopuksi jäi: Karri Toikka lähinnä kuvaili bileitä ja siellä olleita ihmisiä, ja olin kuulemani perusteella tyytyväinen siitä, että minua ei ollut kutsuttu. Sitten Markus tuli takaisin tuopin kanssa, hän ei ollut joutunut jonottamaan kuin vain puoli tuntia. Karri Toikka meni juttelemaan yhden Merin, Sashan siskon kanssa, ja minä jäin kuuntelemaan Markuksen selostusta Heideggerista ja Böhmestä.
Mennyt aika ja tuleva aika
mikä olisi voinut olla ja mikä on ollut
viittaavat samaan loppuun, aina läsnäolevaanKarri Toikka ei voinut mitään kiusalliselle tunteelle, joka hänelle aina tuli Merin kanssa. Tämän ulkonäkö, jopa puhetapakin toivat hänelle mieleen Senjan kymmenen vuotta sitten. Meri ei ollut yhtä rikki kuin Senja oli ollut, ei kukaan voinut olla. Silti jokin sai hänet olemaan aina hieman varuillaan tytön kanssa; hän ei enää ikinä halunnut polkea samanlaista emotionaalista miinakenttää ihmisen kanssa, joka oli valmis räjähtämään milloin tahansa. Ehkä Meri oli vain nuorempi ja parannettu painos Senjasta, mutta se ei helpottanut Karri Toikan paranoiaa ja toisaalta sairaalloista halua työntää kätensä uudelleen tuleen kohtaloa härnäten. Hän halusi säilyttää turvavälin, mutta toisaalta kissan uteliaisuus kolkutteli häntä hieman.
Pia, Heidi ja muut tytöt sekä Luukas olivat saapuneet. Kaikki Pop-Klubin vakionaamat, rituaali oli vauhdissa.
Ei paukahtaen, vaan kitisten
Ihmisvihani kasvoi samassa tahdissa paikan väkimäärän kanssa. Kaikki se päämäärätön hyörinä, humalainen koheltaminen, ihmisiä jotka puhuivat liian lujaa tai sopersivat. Kaikki halusivat vain päästä panemaan illan päätteeksi. Juokaa, naikaa. Minä ylimmäisenä markiisina hakkaamassa ruoskaa alastomana kiemurtelevan massan yllä. Räpistelkää oravanpyörässä, orjat, ja viikonloppuna teidät palkitaan oluella ja irtopillulla. Somistautukaa naamiaisvaatteisiinne, oksentakaa vappuhattuihinne. Kaikki päättyy kyyneliin ja kaaokseen. Teloittajanne työntävät teidät seinää vasten. Kestäisikö tämä sukupolvi pommisuojia, keskitysleirejä, kaasukammioita? Kun Playstationit, hihattomat topit, tolppakengät, yöchatit, lattekahvit, rakennekynnet, Timberland-kengät, Sir Benni Miles -hupparit, tekstiviestit ja trendikahvilat revittäisiin pois, ja tilalle iskettäisiin konekiväärien, hiekkasäkkien ja piikkilangan todellisuus. Vain hiuksenhieno raja erotti meidät hulluudesta; juhliva väkijoukko saattaisi hetkessä muuttua raivoavaksi laumaksi, joka halusi repiä toisensa palasiksi.
Kourallinen tomua
Kaikki oli tarkoituksetonta, hyödytöntä; kaikki tämä juhliminen ja elämöinti. Seuraavana aamuna odottaisivat morkkis, häpeä, krapula ja kyyneleet. Yksinäisyys kasautuisi päälle pahempana kuin koskaan. Elämän toivottomuus ja tyhjyys näyttäytyisivät alastomampina, kalpeampina ja lohduttomampina; ne pilkkaisivat kaikkia unelmia, pilvilinnoja, kaikkea turhuutta. Ja vuosi vuodelta se tulisi pahemmaksi. Voisi tehdä parhaansa hukuttaakseen itsensä päiväuniin, materiaan, hohtavaan kuupölyyn, mutta unohdusta kestäisi vain hetken ja pahoinvointi palaisi, herkeämättömänä, hellittämättömänä.
Laskeudu alemmas, laskeudu vain
ainaisen yksinäisyyden maailmaanMinulle riitti. Tein päätöksen. Suljin ihmislaumat silmistäni. Jalkani kantoivat minua eteenpäin; liike; ei pysähtymistä, ei jäämistä paikoilleen, ei tänne irvokkaaseen sirkukseen ilvehtijöiden seuraan. Poimin takkini narikasta, työnsin oven auki, marssin ulos. Minua tervehtivät pimeä, kylmä, kova katu ja hyinen tihkusade, mutta ainakin ne olivat todellisia. Viiltävä yöilma kirkasti aivoni hetkessä. Olin yksin, mutta ainakin näin selvästi; heidän pelinsä, sirkuksensa, seuraleikkinsä eivät enää kahlinneet minua. Olin matkalla kotiin, kukaan muu ei määrännyt minua, ei ajatellut puolestani, sanonut minulle mitä minun piti haluta ja mitä ei. Kukaan ei ollut seurassani, mutta olin vapaa, vapaa, vapaa.
Karri Toikka ja kumppanit olivat yhä sisällä sirkuksessa."Oottekste nähny Hatea?", joku kysyi. Kukaan ei ollut nähnyt enää vähään aikaan eikä kukaan oikeastaan välittänyt.
Kuin valtaistuin, naisen tuoli säihkyi
Illan ehdoton kuningatar oli Pia (ainakin omasta mielestään). Jutteli Karri Toikka kenen tahansa tytön kanssa, Pia pukkasi väliin kuin satelliittipaikannusjärjestelmällä varustettu vieteriukko. Tuli valomerkin aika ja Pia houkutteli kaikkia takaisin jatkoille luokseen. Koska Karri Toikka ei halunnut jäädä kahden Pian kanssa, hän ehdotti eräälle Pipsalle, että tämä tulisi jatkoille mukaan, mutta Pipsa kieltäytyi sanoen, ettei hän pitänyt Piasta. Karri Toikka, hyvin humalainen Luukas ja Pia suunnistivat tihkusateessa takaisin Pian asunnolle. Pia-rukka oli jotenkin onnistunut kadottamaan takkinsa Pop-Klubilla ja värjötteli nyt kylmällä kadulla pelkässä ohuessa topissa. Herrasmiehenä Karri Toikka tarjosi anorakkinsa Pialle. Pikkuruinen tyttö näytti hieman huvittavalta Karri Toikan arktisiin oloihin tehtyyn anorakkiin hautautuneena, ja nyt oli Karri Toikan vuoro värjötellä kylmässä kevätyössä. He taittoivat hitaasti matkaan Luukaksen tehdessä humalaisia piruettejaan.
Rotan takki, variksen nahka, seipäiden ristit
Pian luona he törmäsivät uuteen draamaan. Pieni skeittaajatyttö, jonka pipon alta tummat hiukset paistoivat, itkeskeli lohduttomana. Luukas otti parhaan empaattisen sosiaalityöntekijäroolinsa ja kysyi tytöltä, mikä oli hätänä. Tyttö oli kuulemma hukannut laukkunsa, jossa olivat olleet tämän lääkkeet. Sekavasta tarinasta ei käynyt ilmi, oliko laukku hukkunut jossakin baarissa vai Pian ja tyttöjen soluasunnossa, mutta siitä huolimatta laukkua käytiin etsimään, lähinnä hysteerisen tytön lohduttamiseksi. Kohta eräs skeittaajatyyppi, ilmeisesti tytön poikaystävä, tuli paikalle ja vaikutti olevan aivan yhtä pihalla kuvioista kuin tyttökin, mutta ainakin tämä antoi Luukakselle tervetulleen syyn jättää tytön tapaus sikseen. Pia oli rojahtanut jo sänkyynsä lähennellen sammumistilaa, mutta ei onneksi Karri Toikkaa, ja Luukaskin lojui lattialla. Karri Toikka oli tällä välin lysähtänyt nojatuoliin tässä aaveiden tyyssijaksi vaihtuneessa juhlahuoneistossa. Varsinaisen hilpeät jatkot.
Hyvää yötä, naiset
He juttelivat Luukaksen kanssa vielä niitä näitä kunnes aamun jo valjetessa päättivät, että olisi viisasta suunnata kotiin. He erosivat kalpealla kadulla. Karri Toikka käveli taloaan kohti.
Mitä hänelle oli jäänyt tästä illasta käteen? Sekavia tunnelmia, ihmisten ongelmakäyttäytymistä. Mihin nämä ihmiset olivat oikein matkalla, mitä halusivat elämältään? Miksi elämä oli tällaista jatkuvaa antikliimaksia? Hän yritti voittaa ulkopuolisuutensa ja tulla muiden ihmisten pariin, mutta tulokset olivat aina tällaisia. Ei hän oikeastaan ollut mitään odottanutkaan, joten ei hän voinut väittää pettyneensä. Ehkä hän vain ajatteli liikaa. Ehkä vika olikin juuri hänen omassa passiivisessa asenteessaan. Hän antoi asioiden tapahtua itselleen sen sijaan, että hän olisi itse tehnyt asioita. Toisaalta liika yrittäminen juuri oli johtanut hänet useasti umpikujaan; etenkin naisten kanssa. Se oli peli, jossa ei voinut milloinkaan voittaa.
Nukkumaan lopulta päästyään hän näki unta, jossa kolme noita, Pia, Heidi ja Pipsa tekivät taikojaan Valpurinyönä. Oli noitasapatti ja he kaikki olivat riisuutuneet alasti. Heidän loitsujensa kohde oli hän, Karri Toikka, ja niiden tarkoituksena oli muuttaa hänet noitien tahdottomaksi orjaksi, voodoonukeksi jota noidat saattoivat käsitellä ja manipuloida tahtonsa ja oikkujensa mukaan. Hän oli muovailuvahaa ja hänet saattoi pilkkoa palasiksi, talloa lyttyyn tai puristaa palloksi. Mikä pahinta, hän nautti siitä.
Ennen pitkää noitasapatti muuttui orgioiksi, ja Karri Toikan jäykkä kalu kävi vuorotellen Pian, Heidin ja Pipsan vulvissa, mutta jokainen yhdyntä jäi hänen osaltaan epätyydyttäväksi, hän ei pystynyt laukeamaan. Pimeydessä hän näki pienen kiiluvasilmäisen hahmon tarkkailevan häntä: se oli Räsynukkekeisari. Hän näki Muukalaisenkin ja huusi tälle epätoivoisena: "Isä, isä, miksi minut hylkäsit?" Muukalainen pysyi hiljaa. Myös Kuningatar oli kääntänyt kasvonsa Karri Toikasta pois. Karri Toikka kulki alaspäin hississä, joka oli kuin egyptiläinen sarkofagi, jonka seinät oli peitetty hieroglyfeillä. Nyt hän huomasi, että hän ei ollut yksin hississä, vaan siellä hänen seuranaan olivat Pia, Heidi ja Pipsa, mutta heidän kasvonsa olivat vääristyneet irvokkaiksi naamioiksi. Suurella rituaaliveitsellä he leikkasivat hänen rintakehänsä auki ja kaivoivat hänen sydämensä ulos, kohottivat sen kasvojensa yläpuolelle ja antoivat veren valua siitä päälleen valtoimenaan. Outoa kyllä, Karri Toikka ei tuntenut yhtään mitään; ajatteli vain, että eipä voi olla sydänsuruja, kun ei ole sydäntäkään.
Sekä nykyhetken aika että mennyt aika
ovat kenties läsnä tulevassa ajassa,
ja tuleva aika on menneessä ajassa.
Jos kaikki aika on ikuisesti läsnä,
kaikki aika on vapahdusta vailla.T.S.E.
Copyright © 2003 Harri Teikka