Harri Teikka: Markiisi de Dadazen
Aika on lapsi leikkivä, kuninkuus lapsen kädessä.- Herakleitos
Helle
Tämä kirottu ja siunattu helle sulattaa aivoni. En pysty ajattelemaan selkeästi. Pian puhelin soi ja tiedän, että siellä on Karri Toikka. Hän haluaa kertoa minulle tarinansa. Minun mielestäni sen tyypin pitäisi hankkia apua, mutta kuka minä olen kenenkään toisen elämään puuttumaan. Ehkä helle on sekoittanut kaikkien meidän päät. Hiukseni liimautuvat otsaan märkänä, sotkuisena tukkona. Ihoni on hiestä tahmea. Haluaisin päästä pois täältä, mutta en voi paeta. Minun kohdallani tie on noussut pystyyn. Olisipa viileämpää.
Puhelin soi. En vastaa.
Illuusio
Buddhistit uskovat, että ilmiöiden maailma on illuusiota. Tämä kesäpäivä ainakin on, Karri Toikka ajattelee vaeltaessaan kaupungin halki; yhtä hyvin voisi olla talvi tai syksy eikä hän tuntisi oloaan yhtään toisenlaiseksi. Onko sillä merkitystä, hytiseekö kylmästä vai valuuko hikeä, onko puissa lehdet vai ei, liukastuuko jäiseen asfalttiin vai polttaako se jalkapohjia tulikuumassa kesäauringossa lämmittyään? Ei ainakaan hänen elämässään. Hän on tyytyväinen, kun ei ole masentunut, mutta sen sijaan hän ei pysty tuntemaan yhtään mitään.
Hän on kietoutunut omaan panssariinsa: ulkomaailman ilmiöt, tämä katu ja nämä ihmiset valuvat pois hänen yltään kuin vesi hanhen selästä. Hän näkee heidät, osaa väistää, liikkua sujuvasti väkijoukoissa ja kaduilla, mutta hän ei silti ole läsnä siellä. Liike kahden pisteen välillä ei merkitse yhtään mitään, hän rekisteröi asiat mekaanisesti kuin kone. Sitten joku kysyy häneltä yllättäen reittiä jonnekin, hän ei osaa vastata ja tuntee olonsa jälkeenpäin kiusalliseksi. Joku on kajonnut hänen olemattomuutensa rauhaan, ei ole kunnioittanut hänen oikeuttaan olla ei-kukaan ja ei-mikään; merkityksetön kappale lihaa, luuta ja kangasta kuten kaikki muutkin tällä kadulla.
Hän ei ole todella elossa kuin vain hetkittäin. Hyvä, että edes niinkin. Väliajat: ne ovat kävelemistä, istumista, nukkumista. Hän elää säästöliekillä. Hänen olemassaolonsa on uneliasta. Parempi niin, koska tunteminen on kivun tuntemista. Ei, se ei ole totta. Hänellä on vastuu, hän ei ole sittenkään heitetty maailmaan lihakoneeksi muiden joukossa. Vastaus on jossakin, mutta hän ei tiedä sitä vielä. Sen etsiminen on hänen tehtävänsä. Talven kylmyydessä ja kesän kuumuudessa.
Markiisi de Dadazen astuu näyttämölle
"Hyvä herra, heretkää jo munaskuihinne puhaltelusta ja alkakaa elää!" Karri Toikka kuuli äkkiä vierestään äänen ja hätkähti. Hänen vieressään seisoi tunnistamaton hahmo, joka oli sonnustautunut 1700-luvun tyyliseen verenpunaiseen livreepukuun, joka oli tyylikkäästi brodeerattu kultalangoin, ja jonka alla oli hienoa valkoista silkkiä oleva röyhelöpaita. Eriskummallisella olennolla oli silmien sijasta kaksi punaista valoa loistavaa hehkulamppua; muuten tämä vaikutti hyvin paljon ihmiseltä.
"Muukalainen, oletko se sinä?" Karri Toikka kysyi hahmolta ensi-ihmetyksestä päästyään. Olento vastasi hienostuneella mutta jylisevällä äänellä, johon sekoittui sekä tietoisuutta omasta arvostaan että pistävää ivaa: "Hyvä herra, puhummeko tuosta ikivanhasta intergalaktisesta tuhkamunasta, joka on arvoisaa nuortaherraa viime aikoina piinannut muinaisella rikkiviisaudellaan, ellen suorastaan sanoisi viisastelullaan? Ehei, arvon herra; saanen sen sijaan esittäytyä: Markiisi de Dadazen palveluksessanne!" hahmo sanoi ja teki hovikumarruksen Karri Toikan suuntaan samalla tavoin pilkallisen alentuvasti kuin todellisen markiisin olisi voinut kuvitella käyttäytyvän tietämätöntä rahvasta kohtaan. Samalla olennon silmien virkaa tekevät punaiset hehkulamput välähtivät.
"Öhöm, minä olen Karri Toikka... herra markiisi", hän sai ulos suustaan. "Olen tietoinen tästä, nuori ystäväni, maineenne kulkee edellänne. Mutta pyydän jättämään herroittelut sikseen: aateliston edustajana en voi hyväksyä tätä rahvaanomaisen porvariston rappiotitteliä 'herra'. Sen sijaan, jos haluatte osoittaa asiaankuuluvaa kunnioitusta jalosyntyisyyttäni kohtaan, voitte esimerkiksi sanoa 'Teidän Korkeutenne' tai englantilaisittain 'sire'. Myös 'Neitseellinen Mikrobi', 'Milon Venuksen Peräruiske' tai 'Ylimmäinen Idiootti' ovat epiteettejä, jotka miellyttävät suuresti nöyrää palvelijaanne", Markiisi sanoi ja kumarsi jälleen.
"Selvä on, sire", Karri Toikka vastasi ja koetti kumartaa jäykästi hänkin. "Ei ollenkaan", Markiisi de Dadazen julisti, "demokratia paljastaa meille häpykarvansa, vapaus on kuin uitettu koira, peräaukkojen surullinen valituslaulu." "Anteeksi kuinka?" Karri Toikka kysyi ihmeissään. "Aivan, aivan", Markiisi vastasi, "edustuksellinen perversio, edistyksellinen fellaatio, äänestyslipun rivo penetraatio; hekumallinen valitsijamies, joka ahmii riettailla silmillään vaalipiirien haaravälejä, kun äänistä on kello 23:n aikaan laskettu noin 33 prosenttia. Onko mitään säädyttömämpää nähty! Kansanedustuslaitoksen keväinen kiima, kun se yrittää tunkea lihansa välikysymykseen. Kosteana tihkuva valiokunta sortuu parlamentaariseen autosodomiaan. Mikä häpeä!"
Karri Toikka ei tiennyt, mitä sanoa, joten hän yritti vain vaivihkaa poistua paikalta. Tällöin Markiisi tarrasi hänen käsivarteensa kiinni: "Ei niin nopeasti, nuori ystäväni! Emmehän ole vielä ehtineet kunnolla tutustuakaan. Meidän on otettava ehdottomasti lähempää yhdyntää, vietelkäämme rattoisasti muutama tuokio rupatellen. Ooh, mikä järkyttynyt ilme; tämä on kerrassaan ennenkuulumatonta! Kuin nöyrä palvelijanne olisi jopa rohjennut ehdottaa yhteistä pippelinukketeatteriesitystä -- se ei kerrassaan sovi, ei sovi!" Karri Toikka kysyi tuskastuneena: "Mitä te oikein haluatte minusta, Teidän Korkeutenne?" ja riuhtaisi itsensä irti Markiisin otteesta, jonka pää oli muuttunut rhododendron-puskaksi tämän sananvaihdon aikana. Tuo kasvitieteellinen ihme vastasi hänelle sovittelevalla äänensävyllä: "Olen pahoillani, jos olen onnistunut järkyttämään nuortaherraa, mutta tuo härskiintynyt pihviliha, jonka arvon nuoriherra tuntee nimellä Muukalainen, on hiljattain jättänyt nuorenherran haltuun erään esineen, josta oli kenties syytä vaihtaa pari sanaa."
Karri Toikka ei ensin ymmärtänyt, mitä Markiisi oikein tarkoitti, mutta sitten hän muisti jalkapallon, jonka Muukalainen oli jättänyt jälkeensä leikkipuistossa. Pallo oli päällystetty viisikulmaisilla kuvioilla, se oli hieman pölyinen ja likainen, ja hän oli poiminut sen kainaloonsa ja vienyt mukanaan. Muukalainen oli ilmeisesti tarkoittanut sen hänelle. Kotona hän oli laittanut pallon kaappiin ja melkein saman tien unohtanut sen. Vasta kohtaaminen Markiisin kanssa oli saanut hänet muistamaan.
"Jokainen on oma potkupallonsa!" Markiisi de Dadazen sanoi, "jos sammalta kasvavat esi-isämme voisivat nähdä meidät tänään, he varmasti yhtyisivät tähän kokonaisia kansakuntia elähdyttäneeseen totuuteen, joka saa kevään kosteanraikkaat ruohikot tanssimaan menuettia ja haarukat törkkäämään itseään silmään. Vaan nyt olen varmaan eksynyt sivupolulle vai pitäisikö sanoa: sivupolku on löytänyt oman elämänsä tarkoituksen ja kiemurrellut liukkaasti nirvanaan kuin hektinen spagetti..." "Asiaan, Teidän Korkeutenne!" Karri Toikka tokaisi kärsimättömänä.
"Kas vain, nuori ystäväni, tehän malttamaton olette, mutta tuo luonteenpiirre on ominainen aikakautenne ihmisille. Kaikki kerralla, heti ja saman tien. Kuin kalmantuoksuinen esanssi, joka luikertelee kauniiseen kesäpäivään ja pitää ylistyspuheen metrinmitalle." "Puheissanne ei ole mitään järkeä, Teidän Ylhäisyytenne" Karri Toikka sanoi. "Ah, sattumaoperaatiot eivät paljasta ulkoista logiikkaa, vaan sisäisen. Jos kuuntelette tarpeeksi kauan, alatte lopulta ymmärtää", Markiisi sanoi ja Karri Toikka huomasi, että tämän pään tilalla oli nyt pulppuava suihkulähde. "En tiedä, onko minulla tarpeeksi aikaa ymmärtääkseni", Karri Toikka sanoi, "olin juuri matkalla kotiin. Toisaalta työttömällä ei ole kiire oikeastaan mihinkään, joten on sama, olenko joutilaana sisällä vai ulkona." Samalla hän kiinnitti huomionsa siihen, että ihmiset vaelsivat heidän ohitseen kadulla normaalin välinpitämättömänä, kiinnittämättäkään huomioita häneen ja tähän outoon miekkoseen. Ihmiset olivat kuin unissakävelijöitä.
"Mitä täällä oikein tapahtuu, sire? Nuo ihmiset ovat kuin he eivät huomaisikaan meitä. Ovatko kaikki tulleet hulluiksi vai olenko minä ainoastaan?" Karri Toikka kysyi. "Luulisi, että olette jo tottunut meihin, monsieur; ainakin sen perusteella, mitä tiedän aikaisemmista kohtaamisistanne tuon vanhan kääkän kanssa -- sen jota kutsutte nimellä Muukalainen" Markiisi de Dadazen sanoi. "Te olette siis samaa joukkoa Muukalaisen kanssa? Teitä on useampia?" "Jos tämä vastaus miellyttää teitä -- joskaan se ei miellytä minua -- kyllä", Markiisi sanoi vaikuttaen jo kovin kyllästyneeltä tähän aiheeseen, "mutta palataksemme tuohon hallussanne olevaan esineeseen... olisin valmis neuvottelemaan kanssanne sen ostamisesta, käypään hintaan tietysti."
Supersankareiden kamppailu
Karri Toikka oli hetken aikaa aivan hiljaa. Hän punnitsi mielessään Markiisin tarjousta. Miksi tuo tavallinen pölyinen ja likainen jalkapallo olisi muka niin tärkeä? Markiisi de Dadazen sanoi: "Kissako vei kielenne, arvon nuoriherra? Olen tietoinen, että osaksenne on koitunut ainainen taloudellinen ahdinko, ja suru väräjää jatkuvasti sydämessänne sen vuoksi. Entäpä jos tämä asia ei olisikaan näin? Luovuttakaa minulle tuo pallo, ja takaan, että kylvette mittaamattomissa rikkauksissa koko lopun ikäänne."
Markiisi loihti Karri Toikan eteen upeita kartanoita, loistoautoja, paikan Karri Toikan itsensä omistaman monikansallisen mediaimperiumin johdossa, huvijahteja; kaikki maailman kauneimmat ja halutuimmat naiset kilpailisivat hänen suosiostaan, hänellä olisi valta aloittaa ja lopettaa sotia mielensä mukaan, valtionpäämiehet soittaisivat hänelle ja kyselisivät hänen neuvojaan -- ja Kuningatar vihdoinkin todella kiinnostuisi hänestä.
Karri Toikka oli avaamassa suunsa vastatakseen, kun taivaalta kuului ääni: "Ei! Karri Toikka, älä tee sitä! Hän huijaa sinua! Hän haluaa vain ostaa sielusi ja syöstä koko maailman kaaokseen ja turmioon!" Se oli Muukalainen, joka oli laskeutumassa taivaalta heidän luokseen. Hän oli sonnustautunut viittaan ja ihonmyötäisiin trikoisiin, jotka paljastivat tämän vanhaksi mieheksi yllättävän massiivisen lihaksiston. Markiisi de Dadazen huusi nähdessään Muukalaisen: "Senkin narri! Maailma on saava tuntea Markiisi de Dadazenin loistavan nerokkuuden, ja kukaan ei voi minua siinä estää! Nyt -- kuole, Muukalainen!"
Samassa Markiisi syöksyi ilmaan ja suuntasi käsistään tappavan ultraäänikimpun kohti Muukalaista. Muukalainen teki nopean väistöliikkeen ja ultraäänet osuivat läheisen rakennuksen ylimpiin kerroksiin, joista putoili betonilohkareita ja lasia kadulla kauhuissaan kirkuvien ihmisten ylle. Muukalainen syöksi silmistään salamannopeasti polttosäteen, joka valtavalla kuumuudellaan hajotti lohkareet savuavaksi tuhkaksi, joka hajosi taivaan tuuliin ennen kuin se ehtisi vahingoittaa maassa olevia ihmisiä.
Markiisi huusi: "Oletpa sinä taitava, mutta kukaan ei pääse karkuun Markiisi de Dadazenin hirvittävää kostoa! Toistan: ei kukaan!" Markiisi muutti kaupungin tornitalot spermaa ruiskuaviksi jättiläispeniksiksi. Ilman täytti sukuelimille ominainen kalanhaju, joka löyhkäsi hirvittävälle. Koko kaupunki olisi hukkunut siemennesteeseen, ellei Muukalainen olisi käyttänyt omaa magiikkaansa, jolloin taivaalta laskeutui kokonainen laivue jättiläisvaginoita. Nämä peittivät penikset sisäänsä ja imivät turvallisesti kaiken sperman pois.
Nyt oli Markiisin vuoro puolestaan vastata tähän. Yhtäkkiä ilmasta syöksyi Pornolehtihirviöiden armeija. Nämä olivat luonnollisen kokoisia pornolehdistä leikattuja kuvia, yhtä litteitä kuin paperi, mutta kammottavia katsella ja suurta pelkoa herättäviä. Niiden kiima haisi tuoreelle painomusteelle ja nämä sukkanauhaliiveihin ja korkokenkiin varustautuneet räikeästi meikatut, alastomat paperiharpyijat laskeutuivat taivaalta miespuolisten kansalaisten kimppuun ja ottivat nämä tappavaan syleilyynsä.
Paperikädet repivät kirkkaanpunaisiksi lakatuilla terävillä kynsillään miesten housuja pois, ja olisivat varmasti hirvittävästi raiskanneet nämä, ellei taivaasta olisi kuulunut pasuunan ääni ja Muukalaisen ja Karri Toikan avuksi olisi saapunut Siveyden Armeija taivaallista sotaväkeä. Enkelikuoro lauloi yhteen äänen virttä "Totuuden henki, johda sinä meitä" ja poltti tulessa tämän epäsiveellisen naisdemonilauman tuhkaksi, joka kirkui kammottavasti kuolintuskissaan: "Aargh, rakennekyntemme katkesivat!"
Enkelten sotajoukko palasi takaisin taivaaseen, mutta jätti jäähyväisiksi tuhansia taivaalta satavia Raamattuja, joita kiitolliset kaupunkilaiset poimivat käsiinsä. Markiisi de Dadazen huusi raivoissaan Muukalaiselle: "Hyvä on, Muukalainen, sinä olet voittanut tämän erän, mutta me tapaamme vielä!" ja syöksyi taivaalle päänsä muuttuneena nyt siemennestettä roiskuavaksi penikseksi, joka katosi sitten näkyvistä.
Helpotuksesta huokaisten Muukalainen laskeutui Karri Toikan luokse ja sanoi: "Sepä oli täpärällä, mutta oletko kunnossa?" Karri Toikka sanoi: "Jo vain; tulitpa kreivin aikaan, vai pitäisikö sanoa -- Markiisin? Hän melkein jo sai minut luovuttamaan pallon hänelle. Mitä ihmeellistä siinä likaisessa vanhassa jalkapallossa oikein on?" Muukalainen sanoi: "Se on liian pitkä tarina selitettäväksi tässä, ja meillä on kiire, sillä Markiisi de Dadazen voi millä hetkellä tahansa tulla takaisin. Tartu nyt viittani liepeeseen, niin minä lennätän sinut kotiin. Ja sitten voimme yhdessä hieman tarkastella, mikä siinä pallossa on niin erikoista."
Kaupunkilaiset
He elivät unessa ja uni oli heidän elämäänsä. Iltakävely puiston nuokkuvien vaahteroiden alla, kuka tietäisi vastauksen? Kuka ravistaisi heidät hereille horroksestaan, kuka avaisi heidän silmänsä? He näkivät kaikki samaa unta, kaupunkilaiset ja Karri Toikka. Vain Karri Toikka tiesi uneksivansa; uneksivansa että näki unta. Historiankirjoihin kirjoitettu rivi, mustetahra pulpetissa. Kaikki vain unta.
Jos historia oli painajainen, josta hän halusi herätä, mikä sitten olisikaan miellyttävää unta? Tämä kaupunki oli niin kaunis myöhäisinä kesäiltoina miellyttävässä hiljaisessa tuulenvireessä. Se oli yölento yli kaikkien nukkuvien kaupunkien; liikennevalo, joka iski hänelle keltaista silmäänsä; satunnainen yksinäinen vastaantulija hiljaisella kadulla. Se oli menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus yhdessä ohikiitävässä hetkessä. Se oli ikuisuus, joka oli tässä ja nyt, ja mitään muuta ei tarvittu.
Kadut, puut, rakennukset omassa majesteettisessa hiljaisuudessaan; ne saivat hänen yksinäisyytensäkin tuntumaan tarkoitukselliselta ja ylevältä. Se oli hetki, joka kuului vain hänelle; hetki jolloin hän omisti koko tämän kaupungin. Se, ettei kukaan jakanut tätä hetkeä hänen kanssaan, ei sittenkään ollut traagista, vaikka olisi voinut olla. Heillä kaikilla oli omat hetkensä, omat unensa, jotka vain harvoin koskettivat toisiaan.
Maksakaa meille palkkaa uneksimisesta
Karri Toikka ja Muukalainen eivät juuri puhelleet ilmalennon aikana. Ensin Karri Toikka oli pelännyt kuollakseen, sitten hän tajusi, ettei hänen edes tarvinnut pitää Muukalaisen viitasta kiinni. Jonkinlainen Muukalaisen ympärillä oleva levitaatiokenttä piti hänetkin ilmassa. Toisissa olosuhteissa hän olisi voinut ihailla näköaloja, mutta hän pystyi vain pohtimaan Markiisi de Dadazeniä ja tämän tarjousta. Hän oli heti tajunnut olevansa Faust Markiisin Mefistofeleelle, Faust joka oli myynyt sielunsa paholaiselle tiedemiehenä havittelemaansa tietoa vastaan.
Hän ajatteli Hitleriä, joka oli ehkä ollut nuoruudessaan kovin samanlainen kuin Karri Toikka. Epäonnistunut taiteilija, keskinkertaisuus, joka näytti olevan tuomittu ikuiseen köyhyyteen, kunnes Ensimmäisen maailmansodan sekavissa jälkimainingeissa oli kenties löytänyt oman Mefistofeleensä, demonin joka oli asettunut tähän asumaan... ja seuraukset olivat rumaa, veristä maailmanhistoriaa. Hitlerin Mefistofeles oli lopulta vaatinut omansa takaisin Berliinin bunkkerissa.
Usein Karri Toikka oli tuntenut itsensä kuin köyhyyslupauksen antaneeksi munkiksi. Hän melkein elikin kuin munkki; tutkien yksinäisyydessä kaikki päivät kirjojaan ja kirjoittaen; yrittäen selvittää erakonkammiossaan maailmankaikkeuden salaisuuksia -- eikä hänellä ollut suhteita tyttöihin, ei kehenkään. Hän oli ulkopuolinen ja näki ulkopuolisen selkein silmin, millaisessa turhuudessa monet ihmiset elivät elämänsä: juoksivat rahan, elintason ja maineen perässä.
Heidän niin sanotut ihmissuhteensa johtivat umpikujaan, kun nämä etsivät itselleen mahdotonta kumppania ja pettyivät kerran toisensa jälkeen odotuksissaan; pettyivät, koska nämä odotukset olivat epärealistisia alun pitäenkin.
Kaiken tämän aineellisen ja henkisen materialismin seurauksena maailma oli täynnä sieluttomia ihmisiä; kuin eräänlaisia koneita, jotka oli ohjelmoitu niin, että ne näkivät kaiken ainoastaan rahana ja numeroina. Ja tahti kiihtyi koko ajan. Järjestelmä tuotti yhä enemmän ja enemmän ihmisraunioita; niitä, jotka olivat tyystin pudonneet kaiken niin sanotun kehityksen ja kasvun kelkasta, ja joita saattoi tavata kaikkialta yhteiskunnan ja niin sanotun sivistyksen laitamilta.
Karri Toikka tiesi, että ellei Muukalainen olisi tullut väliin, hän olisi hyvinkin saattanut sanoa "kyllä" Markiisin tarjoukselle. Hän ei tuntenut itseään järin hyväksi ihmiseksi. Loppujen lopuksi, mieluusti ylläpidetty myytti väitti, että ankaralla työllä ja sitkeydellä kuka tahansa voisi rikastua tässä maailmassa; ei saanut olla laiska ja joutilas, vaan piti uurastaa loputtomiin, ja niin tien päässä eräänä päivänä häämöttäisi kultainen palkinto tuloksena kaikista uhrauksista ja raadannasta.
Vaan mitenkähän oikeastaan oli? Näytti pikemminkin siltä, että niille annettiin, joilla oli jo ennestään, ja niiltä joilla oli vähän, vietiin tämäkin ainoa pois. Maailma oli täynnä ihmisiä, jotka raatoivat koko ikänsä niska limassa ja siltikin tulivat hädin tuskin toimeen, kun taas varakkaiden perheiden lapset, hyväosaisiksi syntyneet, osakekeinottelijat sekä koroilla ja osingoilla elävät vain kartuttivat omaisuuttaan, tuskin tikkua ristiin laittaen. Tulonjako perustui pikemminkin kosmisissa arpajaisissa onnistamiseen kuin ihmisen omiin ansioihin.
Ei, ei, ei; tämä oli loppujen lopuksi alkeellista logiikkaa, puutteellisia syllogismeja. Hän oli taas syyllistynyt yleistämisen syntiin, mutta hän ei ollutkaan mikään loogikko, luotti enemmän intuitioonsa. Ja näissä asioissa hänen intuitionsa näytti pikemminkin toimivan logiikan ja terveen järjen vastaisesti.
Ehkä hän oli varhaisessa elämässään saanut kaiken liian helposti eikä ollut milloinkaan oppinut kunnolla ponnistelemaan. Hän oli elänyt kuin unessa, paennut mieluummin päiväuniinsa, koska järjestelmä oli tehnyt kaiken todellisen käytännön työn hänen puolestaan. Nyt hänen oli tultava pois unestaan ja kohdattava maailma niin kutsuttuine realiteetteineen. Jos hän olisi hyväksynyt Markiisi de Dadazenin tarjouksen, hän olisi huoletta voinut jatkaa uniaan.
Mutta hänen voimansa oli juuri hänen kyvyssään uneksia! Hän ei tarvinnut rikkauksia tähän, sillä unet olivat hänen rikkautensa. Hänen käsivartensa eivät olleet vahvat, niillä ei ollut tehty päivääkään "oikeata työtä". Hänen todellinen voimansa oli hänen mielikuvituksessaan; hän oli ajattelija, uneksija, näkyjen näkijä. Jos tämä oli se sovittamaton ristiriita hänen ja maailman välillä, hänen olisi kamppailtava oman erityislaatuisuutensa, erilaisuutensa puolesta; oikeudesta uneksia.
Lopultakin hänen yksinäisyydellään olisi merkitys. Hänen mielensä kykeni luomaan kokonaisia maailmankaikkeuksia, joissa hän pystyi vaeltamaan loputtomasti, ja ehkä eräänä päivänä hän ymmärtäisi, ja voisi jakaa kokemuksensa muun ihmiskunnan kanssa. Siihen asti hänen olisi vain tarkasti seurattava uniaan.
Multiversumi
"Tämä jalkapallo on portti erilaisten aika-avaruusulottuvuuksien välillä. Tätä kokonaisuutta kutsutaan multiversumiksi. Se pitää sisällään kaikki mahdolliset menneisyydet, nykyhetket ja tulevaisuudet", Muukalainen selitti Karri Toikalle tämän ahtaassa ja sotkuisessa yksiössä pitäen kädessään likaista ja pölyistä palloa, joka oli maannut Karri Toikan kaapin pohjalla muun romun joukossa. "Nyt ymmärrän hieman paremmin, miksi Markiisi de Dadazen havittelee sitä, mutta mitä hän sillä oikein haluaisi tehdä?" Karri Toikka kysyi. Muukalainen vastasi: "Markiisilla on omat viekkaat ja perverssit suunnitelmansa. Hän rakastaa sotkea asioita; hän on viehtynyt erityisesti kaikenlaisiin rivouksiin, alapään juttuihin ja hillittömyyksiin." "Kuulostaa eräältä tuntemaltani nettikirjailijalta", Karri Toikka sanoi. "Mitä?" Muukalainen kysyi. "Ei mitään", Karri Toikka sanoi, "jatka vain."
"Näetkö nämä mustat ja valkoiset viisikulmiot?" Muukalainen osoitti nahkapallossa olevia kuvioita, "ne ovat pentagrammeja, maagisia kuvioita. Ne pitävät sisällään kaikki vastakohdat: valon ja pimeyden, hyvän ja pahan, menneisyyden ja tulevaisuuden, järjestyksen ja kaaoksen, elämän ja kuoleman. Jokaisen kulman kautta kulkien voi piirtää yhdellä ainoalla viivalla viisisakaraisen tähden. Jos tähti osoittaa ylöspäin, se merkitsee valkoista magiaa, eli itseä osana maailmaa. Alaspäin osoittava tähti tarkoittaa mustaa magiaa, eli itseä maailman vastakohtana. Numero viisi edustaa syntiä ja erheitä mutta myös edistystä ja tietoa. Näiden vastakohtien leikistä syntyy koko tuntemamme maailmankaikkeus. Ja tämä universumi on vain yksi kaikista mahdollisista osana multiversumia, äärettömien vaihtoehtojen, historioiden ja tulevaisuuksien kokonaisuutta. Lyhyesti sanottuna tämä on kuin kristallipallo, joka ei näytä vain yhtä tulevaisuutta, vaan kaikki mahdolliset."
"En voi siis nähdä siitä ensi viikon oikeaa lottoriviä, vaan kaikki mahdolliset lottorivit, joten tulevaisuuden varsinaiseen ennustamiseen se on jokseenkin hyödytön", Karri Toikka sanoi. "Aivan", Muukalainen sanoi, "koska se ottaa huomioon kaikki mahdolliset todennäköisyydet ja sattumat, jotka määräävät, millaiseksi tulevaisuus muodostuu. Tapahtumien varsinainen kulku on toki jossain siellä seassa, mutta tämä on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta, tai pikemminkin yhtä ainoaa oikeaa neulaa muiden neulojen seasta." "Mitä Markiisi de Dadazen sitten sillä tekisi, jos siitä ei ole sen kummempaa hyötyä?" Karri Toikka kysyi. "En tiedä, mutta voin vain aavistella. Ehkä hän haluaa hajottaa pallon palasiksi, sekoittaa kaikki menneisyydet ja tulevaisuudet keskenään ja johtaa koko multiversumin anarkiaan oman kieroutuneen taiteellisen näkemyksensä mukaisesti. Sitä en voi sallia, sillä jos kaikki on totta, mikään ei ole totta", Muukalainen sanoi.
Muukalaisen puhuessa pallo oli alkanut hehkua himmeää valoa. Karri Toikasta tuntui, että hän näki pallon viisikulmioissa erilaisia vinhasti kieppuvia valospiraaleja sekä niiden negatiivikuvia. Häntä alkoi pyörryttää, joten hänen oli käännettävä silmänsä pois pallosta. Hän tajusi näkevänsä miljardeja vuosia silmänräpäyksessä; spiraalit olivat alkuräjähdyksen keskuksesta kauemmaksi syöksyviä galakseja, tai pikemminkin useiden eri maailmankaikkeuksien alkuräjähdysten.
Valo muuttui himmeästä suorastaan häikäiseväksi niin että Karri Toikan oli pakko peittää silmänsä. "Mitä nyt tapahtuu?" hän kysyi Muukalaiselta. "Olemme ilmeisesti jotenkin aktivoineet pallon ja se alkaa nyt toimia. Olen nähnyt tämän tapahtuvan ennenkin. Pysy rauhallisena äläkä ole peloissasi. Me olemme vain katselijoita siinä näytelmässä, joka nyt seuraa: me emme osallistu siihen, vaikka se saattaisi vaikuttaa hyvinkin todelliselta. Todellista se onkin, mutta kyse ei välttämättä ole meidän todellisuudestamme."
Syöksy multiversumin loputtomaan verkkoon; he näkivät lukemattomien historioiden kehittyvän ja etenevän silmiensä edessä. Kiina hyökkäsi Taiwaniin, Pohjois-Korea tulitti Etelä-Koreaa ydinohjuksilla. Jostakin salaisesta laboratoriosta karkuun päässyt virus surmasi miljoonia. Yhdysvaltain imperiumi mureni palasiksi kuin Rooman valtakunta aikoinaan. Maailmanlaajuisia kuivuuskausia tai uusia jääkausia, kun mannerjää peitti koko Euroopan. Ydintalvia tai nousseen merenpinnan alle hukkuvia kokonaisia mantereita. Nousukausia ja pörssiromahduksia. Terrori-iskut tekivät kokonaisia kaupunkeja asumiskelvottomiksi. Kommunismi palasi takaisin Venäjälle, toisessa versiossa se oli taas tsaarinvalta. Komeetat ja meteoriitit pommittivat Maapalloa. Uskonsotia, sisällissotia, kapinoita. Kiihkokristitty terroristijärjestö Jeesuksen Kristuksen Pitkäperjantain Marttyyrit räjäytti Kaaban mustan kiven Mekassa. Valtioita hajosi ja uusia syntyi. Venäjän vahvistama Euroopan Unioni ryhtyi sotaan Yhdysvaltoja vastaan; eräässä toisessa versiossa Yhdysvallat ja Venäjä liittoutuivat Eurooppaa ja muslimaita vastaan. Valtiollisten ja uskonnollisten johtajien salamurhia ja poliittisia skandaaleja. Paparazzit saivat paavin kiinni roomalaisesta homobordellista. Bill Gates julistautui maailmankaikkeuden keisariksi ja siirsi aivotoimintansa kokonaan Windows-käyttöjärjestelmällä pyörivälle kvanttitietokoneelle, joka kaatui välittömästi toimenpiteen jälkeen, koska järjestelmän viimeisin päivitys oli täynnä bugeja. Dalai Lama valittiin Suomen presidentiksi ja julisti buddhalaisuuden maan pääuskonnoksi. Pienet evankelisluterilaiset vastarintapesäkkeet pakenivat karkuun Kainuun metsiin, jossa elivät pettuleivällä ja Herran sanalla.
Kaikki tulevaisuudet eivät kuitenkaan olleet synkkiä: oli myös pitkiä rauhan kausia, edistystä ja vaurautta kaikille maailman ihmisille. Saastumiseen ja väestöräjähdykseen liittyvät ongelmat selvitettiin, tiede kehittyi, tutkittiin avaruutta ja opittiin paremmin ymmärtämään ihmisen kehoa ja mieltä; ennen parantumattomiksi uskottuja sairauksia voitettiin.
Kaikki mahdollisuudet sekoittuivat toisiinsa: maailmanloput ja maanpäälliset paratiisit; utopiat ja dystopiat, unelmat ja painajaiset, toiveet ja pelot. Karri Toikka näki sekä kukoistavia maailmoja että tuhoutuneita, onnea ja onnettomuutta, ja lopulta kaikki sekoittui keskenään niin ettei enää tiennyt, mikä oli mitäkin. Yhden sivilisaation hävitys oli toisen alku, häviöt osoittautuivat pitkällä aikavälillä voitoiksi ja päinvastoin. Optimismiin ja pessimismiin oli kumpaankin yhtä paljon ja yhtä vähän aihetta.
Kaikissa aika-avaruusjatkumoissa oli sekä ahneita ja itsekkäitä oman edun tavoittelijoita että toisten puolesta itsensä pyyteettömästi uhraavia yksilöitä. Edelliset hallitsivat maailmoja; jälkimmäisistä tuli pyhimyksiä, marttyyreja, profeettoja ja messiaita -- tai unohdettuja. Nousukaudet toivat mukanaan keinottelijat, jotka johtivat uusiin taloudellisiin romahduksiin ja lamaan, ja kierre oli loputon, koska seuraava sukupolvi unohti aina edellisen opetukset. Oli myös sellaisia maailmoja, joissa opittiin menneisyyden virheistä, mutta ne olivat harvinaisia.
Ihmiset olivat enimmäkseen lastuja ajan virrassa kaikkialla, mutta silti jokaisella oli oma salattu merkityksensä osana kokonaisuutta; jopa hajoavilla ruumiilla, sillä ne ruokkivat matoja ja näin pitivät yllä elämän kiertokulkua.
Karri Toikka tajusi, ettei hän nähnyt edessään suinkaan vastauksia, vaan koko joukon uusia, vastaamattomia kysymyksiä, joiden olemassaoloa hän ei ollut aikaisemmin tiedostanut. Kysymykseen siitä, mikä oli elämän tarkoitus, hän saattoi vain vastata, että elämä itse, sillä tämä oli ainoa asia, josta hän pystyi olemaan varma, ja elämä saattoi tällöin olla mitä tahansa. Jokainen vastaus oli uusi kysymys, ja tähän hänen oli tyydyttävä. Mikä sitten saattoi olla varmaa elämässä, jossa ainoa varmuus oli epävarmuus, ja jossa vastaus kysymykseen "Mitä tästä opimme?" oli todennäköisimmin: "Emme mitään"? Ajan virta oli vääjäämätön. Sen oli annettava vain viedä mukanaan, ellei halunnut vajota pohjaan.
Karri Toikka oli tullut uuden oivalluksen ääreen: hän tiesi nyt kaiken, mutta käytännössä se tarkoitti, ettei hän tiennyt yhtään mitään. Kaikki retoriikka, todistelut, argumentit ja syllogismiketjut olivat turhia, sillä pohjimmiltaan ne todistivat vain oman olemassaolonsa, ei sitä mitä ne pyrkivät todistamaan. Se oli hänen ontologinen pirunnyrkkinsä; mitä enemmän hän yritti kiskoa sitä auki, sitä tiukemmin se meni lukkoon. Ongelmaa ei voinut ratkaista, joten se piti vain a) ohittaa, tai, b) olla välittämättä siitä.
"Muukalainen, milloin tämä loppuu? Minusta tuntuu, että olen nähnyt enemmän kuin tarpeeksi", Karri Toikka sanoi. Näyt vilistivät edelleenkin hänen silmiensä edessä: avaruuden muukalaiset ilmaisivat ensimmäistä kertaa olemassaolonsa ihmiskunnalle ja aiheuttivat maailmanlaajuisen kulttuurishokin. Vanhat uskonnot menettivät merkityksensä, kun syntyi lahkoja, jotka palvoivat muukalaisia taivaalta tulleina jumalinaan. Monien ihmisten maailmankuva järkkyi täysin eivätkä nämä toipuneet järkytyksestä milloinkaan. Temppeleitä ja kirkkoja hävitettiin seuranneessa kaaoksessa maan tasalle; tapahtui tuhansien ihmisten joukkoitsemurhia, kun nämä mieluummin polttivat itsensä hengiltä, syöksyivät kaapatuilla jumbojeteillä maahan taivaalta tai rynnistivät laumana jyrkänteeltä alas mereen kuin sopulit.
Muukalainen ei vastannut, sillä tämä oli kadonnut. Karri Toikka oli nyt yksin, kun tapahtumahorisontti syöksyi häntä päin kuin loputtomien historioiden hyökyaalto. Hän leijui jossakin keskellä avaruutta, paikassa joka oli samaan aikaan ei-missään ja kaikkialla. "Jumalasta varmaan tuntuu tällaiselta", hän ajatteli. "Ehei, poikaseni, minä olen ateisti", Jumala vastasi hänelle. He puhkesivat kumpikin nauruun.
Copyright © 2003 Harri Teikka