Harri Teikka: Matalalentoa

Minä olen tarina IV:
Matalalentoa

Karri Toikka nukkui. Lentävät lautaset leijuivat hiljaisina kaupungin yllä tutkakatveessa, yön armeijat marssivat eteenpäin ja shakkinappulat liikehtivät levottomasti laudallaan. Keijut levittivät kastetta niityille ja virvatulet paloivat seitojen äärellä. Karri Teikka kulki Uniajassa. Heimon vanhin, tietäjä, leikkasi hänen otsansa auki ja asetti haavaan vuorikristallin palasen, jotta Karri voisi nähdä. Hän oli nyt yksin, mutta ei kauan. Pian hän erotti horisontissa hahmon, joka lähestyi häntä autiomaan kuumuuden värisevässä usvassa.

Hahmo kasvoi suuremmaksi ja Karri erotti nyt tämän kasvot, jotka hymyilivät hänelle. Se oli hänen Jumalattarensa, jonka vaaleat hiukset värisivät hiljaa autiomaan kevyessä tuulessa. Jumalatar ojensi hänelle kätensä ja Karri tarttui siihen. Vaikka Jumalatar oli paljain jaloin, hän oli pidempi kuin Karri. Karri hyväili Jumalattaren kättä ja Jumalatar vastasi siihen. Yhdessä he kävelivät pois.

Minä olen tarina V:
Tiede hiljainen aiheutti räjähdyksen

Kaupunki oli alati muuttuva organismi, johon kasvoi jatkuvasti uutta kudosta samalla, kun vanhaa kuoli pois. Joka aamu työmiesten armeija aloitti uurastuksensa: he porasivat, sahasivat, hitsasivat, vasaroivat, jyräsivät, viilasivat, smirgelöivät, repivät auki, kaivoivat kuoppia, huusivat toisilleen käskyjä ja ohjeita, levittivät höyryävää asfalttia. Ilmassa leijuvaa pölyä, sahanpurua, hiekanmurusia, palaneen käryä, bensiinin katkua. Korvia repivää kirskuvaa, raastavaa, hakkaavaa meteliä. Talvisin tieaurat tulivat kolmelta aamuyöstä pitämään melua Karrin ikkunoiden alle juuri, kun hän oli vasta saanut unenpäästä kiinni. Sunnuntaipäivät, kun seinärakenteita tärisytti sähköporan ääni jossain naapurissa. Generaattorin surinaa pitkälle aamuyöhön, kun naapuriston tavarataloa uudistettiin. Paalujuntan hakkaava pauke antoi rytmin Karri Toikan elämälle. Joskus hän vain halusi pois.

Minä olen tarina VI:
Inertia

Tarinamme jatkuu, kun Karri Toikka ei ole vielä löytänyt onnea, mutta uskoo edelleen, että on tärkeämpää matkustaa kuin päästä perille. Hän on huomannut, että reitti on kivinen, mutta parempi sekin kuin juuttua paikoilleen. Karri Toikalla on yhä runsaasti jäljellä naiivia lapsenuskoa, mutta hän onkin myöhäiskypsä eikä ole edelleenkään varma, onko vieläkään kasvanut aikuiseksi.

Kahvikupin jättämä ruskea ympyrä muistutti häntä jostakin. Sanomalehti oli luettu eikä se tarjonnut mitään uutta. Kolmas maailmansota antoi odottaa itseään. Kesäpäivä kului tappavan hitaasti. Katu oli paljaan lihan ihra- ja selluliittinäyttely. Mainosmiesten olisi pitänyt välillä tulla oikeaan maailmaan ja nähdä, millainen ihmisvartalo todellisuudessa on. Postiluukusta tipahti taas uusi lasku. Hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa, jotta hän olisi voinut täysillä syöksyä kuluttamisen ihmemaahan ja unohtaa kaiken keskellä materiaalista kimallusta. Että hän olisi voinut vain syödä ja juoda itsensä unohduksiin. Hänellä ei ollut varaa siihen, ei aineellisessa eikä henkisessä mielessä. Hänen oli pysyttävä valppaana, hänen oli pysyttävä nälkäisenä. Elämä ei sallinut hänen jäädä paikoilleen.

Minä olen tarina VII:
Hiussilta

Myrskyntuoja oli lähellä. Karri Toikka tiesi, että hänen oli käytävä matkaan. Hänen koko vartalonsa oli harmaan tuhkaan peitossa ja pimeyteen johtava tie oli lasinsirpaleiden peittämä. Vain hallitsemalla mielensä ja sulkemalla tuskan pois hän pystyi kulkemaan sen halki. Verta tihkuva helvetinhurtta ulvoi hänelle, mutta ei saanut pelätä, ei saanut pelätä. Pelko teki ne vahvoiksi. Pilkkaajat huusivat hänen nimeään ja ivasivat häntä, mutta hän ei saanut kiinnittää niihin huomiota. Hän oli Tuhkamies. Oli pimeä mutta hänen sieluunsa paistoi aurinko, jonka nimi oli toivoa täynnä. Vain sen avulla hän saattaisi välttyä pimeydeltä. Karri Toikka ajatteli Jumalatarta.

Minä olen tarina VIII:
Väkivalta

Karri Teikka pohti usein, kuinka lähellä pintaa väkivalta oli ihmisten välisissä suhteissa ja kuinka yleistä se oli. Hänessä oli paljon enemmän tai vähemmän tukahdutettua väkivaltaa, aggressiota, vihaa; raivon tunteita, jotka purskahtivat välillä niin pintaan, että joskus hän pelkäsi omia ajatuksiaan. Olivatko ne jäänne primitiivisistä puolustautumisreaktioista, jotka olivat oleellisia lajin säilymisen kannalta: reviirivaistoista, laumahierarkiasta? Ainakin hän yritti käsitellä näitä tunteitaan, mutta monet ihmiset olivat niin ajettuja vasten seinää, että väkivalta saattoi purskahtaa esiin milloin tahansa. Väkivallan seurauksena oli pelko, mutta kuka voisi elää pelossa koko ikäänsä? Väkivaltaan turvautuvat ihmiset elivät ainaisessa pelossa: parempi lyödä ensin kuin itse tulla lyödyksi? Se oli järjetön kierre. Suurkaupungit, joissa ihmiset elivät ahdettuina yhteen kuin rottalauma, synnyttivät väkivaltaa.

Karri Toikalla oli pitkälle kehittynyt viidakkovaisto. Hän pystyi haistamaan pelon ja väkivallan jo kaukaa, ja tiesi välttää tilanteita tai paikkoja, jonne ei pitäisi mennä. Hän liikkui nopeasti, ei jäänyt yhteen paikkaan liian kauaksi aikaa, osasi aina löytää turvapaikan. Toisin sanoen hän oli paranoidi. Hän katsoi, tarkkaili, tutki, odotti. Hän tiesi, että se oli eläimen elämää.

Hän mietti menneitä syntejään, asioita joita hänen ei olisi pitänyt tehdä. Ehkä hän oli kehittänyt moraalista koodistoaan rikkomalla sitä vastaan, hakeutumalla jatkuvasti konfliktitilanteisiin. Provosoimalla, ärsyttämällä, soittamalla suutaan. Hän tiesi, että hän tulisi lyödyksi, mutta silti hän leikki vaaralla. Se oli peliä, katsoa selviäisikö hän. Hän ei nuollut kenenkään persettä, hän oli kova poika, joka teki mitä tahtoi. Ja siksi kaikki sillat paloivat hänen takanaan. Hän oli oman itsensä pahin vihollinen. Hän halusi pohjimmiltaan samaa kuin kaikki muutkin: tulla hyväksytyksi. Hänellä oli vain kummallisia tapoja näyttää se ihmisille. Hän itse ajoi itsensä seinää vasten, mutta hän muuttuisi; hän lupasi sen itselleen ja muille. Vaan pystyisikö hän pitämään lupauksensa?

Minä olen tarina IX:
Puhu, on niin pimeää

Odottaminen oli pahinta, mutta joskus ei voinut tehdä mitään muuta kuin vain olla kärsivällinen. Hän olisi halunnut toimintaa, mutta hänen oli lyötävä päälle jarruja. Hänestä tuntui, että hän oli odottanut liian kauan ja mahdollisesti siten pilannut jo mahdollisuutensa. Vai olisivatko mahdollisuudet vielä parempia, jos hän ei pilaisi kaikkea kärsimättömyydellään? Hän ei voinut tietää, mikä oli pahinta.

Kunpa vain Jumala tai mikä tahansa, kuka tahansa, olisi antanut hänelle merkin. Nostanut hänet ylös arkipäivän merkityksettömyydestä, ainaisesta jäiden polttelusta. Ehkä hän oli itse oma merkkinsä; hänen pelkkä olemassaolonsa jo merkitsi jotain. Olisi ollut naurettavaa sanoa, että hänellä oli Tehtävä; että hän olisi ainutlaatuisempi kuin kukaan muu; hän oli vain yksi ihminen muiden joukossa, ja minkä tahansa muun väittäminen olisi pahimmanlaatuista hybristä. Silti...

Hänen olisi taisteltava oma taistelunsa, kukaan muu ei tekisi sitä hänen puolestaan. Hän voisi vain toivoa, että hänellä olisi silloin tarpeeksi auttajia. Olla samaan aikaan yksin ja samaan aikaan riippuvainen muiden ihmisten tuesta: se oli hänen elämänsä paradoksi. Yksin muiden kanssa.

Kyse oli vastuusta. Hän ei voisi enää olla lapsi, jolle vanhemmat antavat kaiken valmiiksi, tekevät kaiken hänen puolestaan. Hän rakensi oman maailmansa, mutta miten tehdä se loukkaamatta muita, viemättä muilta? Taas yksi paradoksi. Hänen elämänsä oli pelkkiä paradokseja.

Kumpi oli suurempi illuusio: vapaus vai vankeus? Yksin ollessaan hän oli vapaa, silti yksin. Ja joskus vapautuneet vangit tekevät uusia rikoksia vain päästäkseen takaisin vankilaan, koska eivät osaa elää vapautensa kanssa, eivät tiedä mitä tehdä sillä. Vangitse minut vapaaksi, vapauta minut vankeuteen. Elämä oli peli, mutta miten päästä elämän yläpuolelle bluffaamatta? Hän oli kyllä nähnyt, että joskus se toimi. Ihmiset tekivät sitä koko ajan: oli kuin säännöt olisi tehty rikottaviksi. Sitä vain ei saanut sanoa ääneen. Tiettyä määrää sääntöjen rikkomista jopa hiljaisesti suosittiin. Elämässä pärjätäkseen ihmiset löysivät porsaanreikiä. Kummallinen moraalisuuden ja moraalittomuuden kaksoissidos. Ei vain saanut jäädä kiinni, niinkö? Riko tarpeeksi kauan sääntöjä ja tästä tulee uusi laki, niinkö? Liialla rehellisyydellä tässä maailmassa ei pärjännyt näemmä. Järjestelmään itseensä oli rakennettu runsaasti epäoikeudenmukaisuuksia, mikä suorastaan edellytti sitä, että ihmiset ottivat oikeuden omiin käsiinsä. Mutta tehkää se nokkelasti, älkää jättäkö jälkiä. Niinkö?

Minä olen tarina X:
Uusi maa, uusi taivas

Oli hiljaista. Aamunkoitto kolkutteli porteilla, pillipiiparista ei tietoakaan. Autiot kadut, joilla vain tuulenvire lauloi. Nämä olivat parhaita hetkiä maailmassa. Likaisten betonitalojen sinfonia, talojen joiden ikkuna rivistöt tuijottivat sokeina silminä. Liikennevalot vilkuttivat keltaista kykloopinsilmäänsä, kun Odysseus vaeltaa nilkutti kotiin. Polyfemos ja Ei Kukaan. Kaupunki lepäsi kannaksella suurten järvien välissä ja kaikkialla oli muistoja jääkaudesta. Muinaisuus puhui kaikkialla, mutta sen saattoi kuulla vain näin öisin. Turkiskauppiaat, metsästäjät ja heimolaiset. Kuusivooninkisen työläiset ja puuvillatehtaan tytöt. Rakennusten seinissä saattoi vieläkin nähdä jälkiä konekivääritulituksesta ja kuulla punaisten levottomien haamujen liikkuvan huoneissa. Näillä kaduilla olivat kävelleet Linna, Viita, Salama: ehkä ilmassa oli vieläkin heidän molekyylejään, joita hän hengitti sisäänsä. Hän oli yöllä virtsannut Tammerkoskeen, sekoittanut itsensä kaupungin elämänvirtaan, joka kulkeutui Pyhäjärveen. Kaikki palasi alkuun ikuisessa kierrossa. Tänä yönä hän oli vapaa ja menneet sukupolvet kulkivat hänen kanssaan.

Minä olen tarina XI:
Yksinäisyyden linnake

Karri Teikka oli aina ollut Ulkopuolinen. Se huokui hänestä, se seurasi häntä kuin varjo; se määritteli, kuka ja mikä hän oli ihmisenä. Ravintolassa hän tyytyi vain katselemaan muita, jutteli ainoastaan harvojen tuttaviensa kanssa. Tuskin koskaan puhui kenellekään tuntemattomalle. Etenkään tytöille. Tytöt kiehtoivat ja hämmensivät häntä, mutta hän tunsi itsensä heidän seurassaan tavattoman oudoksi, kömpelöksi ja ujoksi. Hän rakensi ympärilleen jonkinlaisen viileän, ellei suorastaan vihamielisen kuoren. Hänestä tuntui alituiseen siltä, että häntä pidettiin joko hämäränä tyyppinä ja/tai ylimielisenä ja/tai tylsänä nörttinä. Kaikki vain johtui jonkinlaisesta ujouden ja pelon näkymättömästä muurista, joka oli hänen ja muiden ihmisten välillä. Hän oli iän myötä oppinut kovettumaan eikä enää päästänyt epävarmuuden tunteitaan niin helposti läpi, mutta ulkokuoren viileys kätki edelleen alleen aran ja pelokkaan ihmisen.

Hän piti oikeastaan eniten yksinolosta. Hän ei ymmärtänyt laumasieluja, mutta kaikkein pahinta oli, että hän silti halusi kuulua johonkin joukkoon ja kärsi siitä, että oli aina kuin katselemassa ulkoa sisään, missä muut pitivät hauskaa. Kunpa olisi löytynyt joku, joka olisi ollut edes jokseenkin samalla aaltopituudella, mutta hänestä tuntui, että hän osasi vain pilata kaikki ihmissuhteensa ennemmin tai myöhemmin. Hän tiesi, että tämä tunne oli hänen subjektiivinen harhansa, joka johtui siitä, että hän eli liiaksi omassa päässään. Hänen täytyi päästä oman päänsä ulkopuolelle.

Liika itsetietoisuus oli hänen vankilansa, yksinäisyyden linnakkeensa. Vaan jos hänen tietoisuutensa lukitsi hänet sisäänsä, voisiko se myös päästää hänet ulkopuolelleen? Voisiko hän tietoisesti unohtaa itsensä? Olisi saavutettava tyhjyyden tila. Hän yritti opetella meditoimaan, mutta keskittymisen tila tuli vaikeasti. Oli liian paljon häiritseviä tekijöitä, hänen mielensä oli liian levoton. Hän koetti keskittyä pupilliensa varjoihin suljettujen silmäluomiensa sisäpuolella. Ympyrä, mandala, tietoisuuden keskus. Se oli siinä, kun hän vielä tavoittaisi sen, koettaisi saada sen pysymään paikallaan. Se oli ensimmäinen askel, joka hänen oli otettava.

Copyright © 2002 Harri Teikka

[Harri Teikan Ylösnousemuskirjasto]

my time is yours