Harri Teikka: Muukalainen
Ja minä kuulin Herran äänen sanovan: "Kenenkä minä lähetän? Kuka menee meidän puolestamme?" Minä sanoin: "Katso, tässä minä olen, lähetä minut". Niin hän sanoi: "Mene ja sano tuolle kansalle: 'Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö, näkemällä nähkää, älkääkä käsittäkö'. Paaduta tämän kansan sydän, koveta sen korvat, sokaise sen silmät, ettei se näkisi silmillään, ei kuulisi korvillaan, ei ymmärtäisi sydämellään eikä kääntyisi ja parannetuksi tulisi." Mutta minä sanoin: "Kuinka kauaksi aikaa, Herra?" Hän vastasi: "Siihen asti, kunnes kaupungit tulevat autioiksi, asumattomiksi, ja talot tyhjiksi ihmisistä ja pellot on hävitetty erämaaksi; kunnes Herra on karkoittanut ihmiset kauas ja suuri autius tullut keskelle maata. Ja jos siellä on jäljellä kymmenesosa, niin hävitetään vielä sekin. Mutta niinkuin tammesta ja rautatammesta jää kaadettaessa kanto, niin siitäkin: se kanto on pyhä siemen."- Jesaja 6: 8-13
Portinvartija
Hänen kuolleensa puhuvat hänelle jälleen hänen unissaan: "Tule tänne ja liity meihin täällä, missä ei ole aikaa; täällä missä aika kulkee takaperin. Tule tänne ja liity meihin täällä varjojen maassa. Muistatko, kun olimme elossa: et milloinkaan tullut tapaamaan meitä, et milloinkaan höristänyt korvaasi meille, ja niin kuolimme yksinäisyydessä, unohdettuina." Hän huutaa, anteeksipyytöä rukoillen, mutta kuolleet ovat hiljaa. Hän tuntee heidän silti katselevan häntä haudan takaa.
Räsynukkekeisari on hänen kuolleidensa portinvartija, vain Räsynukkekeisari tuntee heidän kaikki liikkeensä heidän erkaantuessaan ajasta ikuisuuteen ja tuolla puolen. Eikä Räsynukkekeisari puhu, mutta sen elottomat mustat nappisilmät odottavat. Se odottaa, koska sillä on aikaa mittaamattomasti, maailmantäysi: sekä tämän maailman että tuonpuoleisen.
Kuoleman kylmät sormet haluavat tarttua hänen käteensä ja viedä hänet rauhaan, mutta hän ei tahdo; hänen aikansa ei ole vielä täysi, hänen tehtävänsä ei ole täytetty. Vaikka hän onkin niin väsynyt, vaikka hän haluaisi vain nukkua ja nukkua. Kuolema kulkee hänen vierellään, mutta hän vastustelee. Hänen päivänsä ovat yhtä mustia kuin yötkin; hänen sielunsa on riekaleina, rikki raastettu ja revitty, tuska yltyy välillä sietämättömäksi, mutta hän kurkottaa yhä kohti tuota ainoaa tähteä hänen taivaallaan. Sen loisto on himmeä ja vähäinen, mutta se riittää hänelle valoksi, toivoksi. Sen takia hän jaksaa ponnistella eteenpäin keskellä pimeyttä, tuon aavistuksen valoa hänen mustan tunnelinsa päässä.
Hän suree yhä. Paitsi kuolleita mutta myös eläviä, häntä itseään; elämäänsä joka lyötiin palasiksi jo kauan sitten, unelmia jotka särkyivät ja joista ei milloinkaan tullut totta, kaikkea minkä hän menetti. Hän odottaa päivää, jolloin hän voisi lakata suremasta; jolloin hän tulisi ehjäksi jälleen. Hän odottaa päivää, jolloin hänen ei tarvitsisi elää epätoivoisuudessa ja pelossa; päivää joka vierittäisi kiven pois hänen sydämeltään, kuin hautaluolan ovelta.
Hän tahtoo tehdä tilit selviksi menneisyytensä kanssa, joka varjostaa hänen nykyhetkeään. Niin paljon asioita, joita ei sanottu; ja niin paljon sellaisia, joita ei olisi pitänyt milloinkaan sanoa. Haavoja, jotka päästettiin tulehtumaan tai jotka eivät koskaan kunnolla arpeutuneet. Voiko hän antaa anteeksi, suodaanko hänelle itselleen anteeksianto?
Hänen on jatkettava matkaansa yksin pimeässä, ilman varmuutta siitä, että saisi matkakumppaneita seurakseen; häntä pelottaa, mutta hänen on oltava silti rohkea; tapahtui mitä tahansa, hänen on pidettävä sydämessään usko, toivo ja rakkaus.
Pornon kirjoittamisen vaikeudesta
"Minä olen Kiimakuningas, Pornomessias, ja taon lihaisalla sauvallani kiiman ulos teistä..." Äsh, ei tule mitään, pohdin kun koetan kirjoittaa uutta pornojuttua herra pHinnin sivua varten. Sitähän lukijani haluavat minulta, rankkaa lätinää ja litinää. Mutta ei vanha jaksa. Minä haluaisin mieluummin kertoa teille vakavaa tarinaa Karri Toikan eksistentialistisesta etsinnästä, Elämän Tarkoituksesta ja Syvimmästä Merkityksestä.
On taskulämmin toukokuinen lauantai-ilta, haaleita pumpulipilviä maleksii kivipestyjen farkkujen värisellä taivaalla (toivottavasti tässä lauseessa oli tarpeeksi puhkikuluneita kliseitä). On taas vierähtänyt yksi viikko sitä tavanomaista junnausta. Joskus pohdin, onko aikaa olemassa oikeastaan, sillä ainakin minun aikani on jämähtänyt paikoilleen. Päivät, viikot, kuukaudet, vuodet seuraavat toisiaan kaikki samanlaisina, ja tässä minä paljastan sen teille suurena salaisuutena. Olisi hienoa olla tavallinen ihminen, tyytyä tappamaan aikaansa tv:llä, jääkiekon ja formuloiden katselulla, alkoholilla. Saada mielihyvää elämän banaaleista ja lapsellisista peleistä kuten muutkin, sen sijaan että käyttää kaiken aikansa ja energiansa näiden pelien kyseenalaistamiseen.
Tuomittu elämään
Ilma seisoi pysähtyneenä, jähmettyneenä kaupungin yllä. Kuivuus oli jatkunut jo pitkään, pohjavedet olivat matalalla ja pari satunnaista sadekuuroa silloin tällöin oli kuin pisara kuumille, nääntyville kiville.
Karri Toikka ajatteli jälleen itsemurhaa. Kuinka helppoa olisi lopettaa kaikki kertaheitolla ja päästä ikuiseen lepoon. Hänen elämänsä oli pysähtynyt paikoilleen. Hänellä ei ollut rahaa; jokainen kuukausi oli kituuttamista eteenpäin luukulta annettavilla häpeärahoilla. Kuningattaren tavoittelu oli jatkuvaa tuskaa: tämä oli ikuisuuden päästä hänestä, ja saattoi olla, että tällä oli uusi kuningas, mutta Karri Toikka yritti olla ajattelematta asiaa samalla tavoin kuin lapset kuvittelevat, että jokin ikävä tai pelottava asia katoaa heidän edestään, kun he vain sulkevat silmänsä.
Hänen opintonsa eivät olleet menneet mihinkään, itse asiassa hän oli oppinut vihaamaan yliopistoa; se oli ollut kuin jättiläismäinen hämähäkinverkko. Se oli lisännyt hänen häpeänsä taakkaa, sillä hänestä tuntui, että häneltä odotettiin mahdottomia, koska hän oli muka kaikkien mielestä lahjakas. Ja "kaikki" tarkoitti hänen perhettään, tuota luurankokasaa, joka oli jatkuvasti romahtamaisillaan ulos kaapistaan. Hän ei voinut elää elämäänsä täyttämällä muiden odotuksia, muiden jotka olivat omissaan epäonnistuneita. Hän ei voinut elää heidän puolestaan.
Mitä siis tehdä? Hän tunsi vastenmielisyyttä koulua ja erilaisia oppilaitoksia kohtaan, mutta ilman koulutusta ei voisi saada kunnollista työpaikkaa eikä säädyllistä toimeentuloa. Ja ilman töitä hän joutuisi sinnittelemään kuukaudesta toiseen niukilla armopaloilla, joita yhteiskunnalta oli saatavilla, kantamaan jatkuvaa häpeäleimaa otsassaan. Ja mitä kauemmin tätä jatkuisi, sitä enemmän hän lannistuisi ja sitä vähemmän olisi voimia murtaa noidankehää.
Jokin oli silti toistaiseksi pelastunut hänet ottamasta henkeään. Hänellä oli unelmia, suunnitelmia joita hän ei voinut toteuttaa, jos hän olisi kuollut. Tämä naurettavan yksinkertainen logiikka piti hänet hengissä. Unelmien voima oli edelleen vahvempi kuin kuoleman. Ja hänen läheisensä olivat jo kärsineet liikaa; hän ei puolestaan halunnut enää lisätä heidän taakkaansa, koska hänen itsemurhansa olisi ollut osaltaan vahvistamassa heidän kuvaansa elämän turhuudesta, tarkoituksettomuudesta ja pohjimmaisesta traagisuudesta.
Voisi siis sanoa, että nurinkurisesti hänet oli tuomittu elämään. Elämässä kiinni pysyminen ei kuitenkaan vähentänyt hänen perusahdistustaan. Hänen oli saatava aikaan sade, joka lopettaisi kuivuuden.
Taistele tai tuhoudu
Sade tuli. Päivästä toiseen taivas oli kylmää harmaata metallia, joka kietoi kaupungin likaiset talot vaippaansa. Se ei ollut kuitenkaan lämmintä, virkistävää kesäsadetta, vaan kuin käärinliina, johon elävät kiedottiin ennenaikaisesti. Elämään tuomittuna Karri Toikka virui ja odotti edelleen. He olivat ihmetelleet, kun Karri Toikka mieluummin istui ravintolassa yksikseen kuin muun seurueen kanssa samassa pöydässä, mutta miten hän olisi voinut selittää heille, että hänen mielensä oli ajatuksista raskas. Hän tarvitsi aikaa selvittää asiat itselleen, mutta oli kuin jokin ajatusvampyyri olisi koko ajan yrittänyt imeä hänen elinvoimansa pois. Hänen oli kamppailtava vampyyriä vastaan, joka yritti tehdä hänet heikoksi, lannistaa hänet.
Kunpa hän olisi edes päässyt hetkeksi pois tästä kaupungista, jota hän kantoi yllään kuin raskaita, likaisia, virttyneitä vaatteita. Kaupunki oli hänen masennuksensa symboli, betoninen umpikuja, katukivien Via Dolorosa, jonka toisessa päässä oli sosiaaliviraston Golgata. Miten hän olisi voinut selittää toisille ahdistuksensa; sen että koko maailma oli sairas ja tartuttanut hänetkin. Kyse ei ollut yksin hänestä ja hänen pienestä, yksityisestä, omasta epätoivostaan, joka olisi pohjimmiltaan oiretta hänen itsekkäästä narsismistaan, vaan että sama tunne hyökkäsi hänen kimppuunsa jatkuvasti sanomalehtien uutisista, televisiosta, mistä tahansa. Maailmaa hallitsivat pimeät voimat; maailma oli kituva organismi, jota kuolema ei vapahtanut kärsimyksistään, vaain piti huumattuna kun sairautensa loppuvaiheissa olevaa syöpäpotilaista, johon pumpataan loputtomasti morfiinia, ja joka jaksaa odottaa vielä ihmeparannusta, vaikka kaikki toivo olisi lopussa.
Vaan toivoa oli, mutta se oli jatkuvassa kamppailussa, toiminnassa, työssä. Hänen oli pysyttävä vahvana, oltava kärsivällinen, odotettava. Hän ei milloinkaan saisi menettää uskoaan. Se oli kaikkein vaativinta ja raskainta. Epätoivon voimat yrittäisivät painaa hänet maahan jatkuvasti, hänen kamppailunsa olisi oleva enimmäkseen yksinäistä, hänet ymmärrettäisiin aina väärin. Silti hän jatkaisi niin kauan kunnes joku kuulisi. Hän taistelisi, vaikka hän ei vielä tiennyt, miten.
Eräs toukokuinen aamu
"Huomenta, lapseni. Tämä on loppuelämäsi viimeinen päivä. Miten aiot käyttää sen?"
Karri Toikka säpsähti hereille. Muukalainen seisoi hänen sänkynsä päässä. Hän hieroi silmiään, sitten sopersi yhä unenpöpperöisenä: "Sinusta näyttää olevan hauskaa pelotella ihmisiä aamutuimaan. Oletko milloinkaan kuullut sellaisesta käsitteestä kuin kotirauha? Sitä paitsi tuo 'elämäsi viimeinen päivä' on puhkikulunut klisee." "Teillä kuolevaisilla on omat sääntönne, meillä omamme, mutta olet oikeassa siinä, että ei ole paljonkaan merkitystä sillä, onko kyseessä alun loppu vai lopun alku, sillä ikuisuudessa ei ole kumpaakaan käsitettä; vain aste-eroja.", Muukalainen vastasi.
Karri Toikka oli tavannut tämän ensimmäisellä kertaa vanhaksi mieheksi ruumiillistuneena, mutta sen jälkeen hän oli huomannut, että Muukalainen saattoi esiintyä monissa erilaisissa hahmoissa: vanhuksena, aikuisena tai lapsena, miehenä tai naisena, ihmisenä tai eläimenä. Jopa monissa hänen tuntemissaan ihmisissä oli hieman Muukalaista, ja milloinkaan hän ei voinut olla varma, puhuivatko nämä kulloinkin omia ajatuksiaan vai puhuiko Muukalainen heidän suullaan.
Muukalainen jatkoi: "Kun pysyy ulkopuolella, pysyy vapaana. Tämä kiistämätön totuus on ohjenuoramme valtaklikkien, poliittisten eliittien ja kulttuurihierarkioiden maailmassa, jossa meidät määrätään nokkimisjärjestyksiin -- hallitsemaan tai tottelemaan, todellisten tai kuviteltujen ansioidemme mukaan. On helppoa virtsata ylimielisenä alas norsunluutornistaan, kun on turvallisesti kyllä-miesten, perässähiihtäjien ja halukkaiden lakeijojen ympäröimänä."
Karri Toikan televisio napsahti itsestään päälle, hän ei nähnyt kaukosäädintä Muukalaisen kädessä. Kuvaruudulla kulki loputtomana virtana kaikkien hyvien tuntemia kasvoja: poliitikkoja, teollisuusjohtajia, diktaattoreita, miehiä jotka hallitsivat maailmaa. "Ja nimen omaan miehiä; naissukupuolelle on toistaiseksi ollut kunniaksi, että he ovat olleet vähemmistönä tässä joukossa, mutta heidänkin aikansa tulee vielä." Sitten kuvia savuavista raunioista, hävitetyistä kylistä, sortuneista rakennuksista, itkevistä naisista ja lapsista, miehityssotilaista, aseistetuista sisseistä, paniikista kaduilla, panssariajoneuvoista, lentotukialuksista, ohjusten laukaisualustoista, joukkohaudoista, nyrkkejään tahdissa heiluttavista raivoavista väkijoukoista, jotka vakuuttivat uskollisuuttaan Pyhälle Sodalle, Jumalalle ja Isänmaalle, Vihollista vastaan. Numerot, käyrät ja tilastot vilisivät silmissä pörssikurssien, valuuttojen ja polttonesteiden hintojen noustessa ja laskiessa. Kommentaattoreita, spekulaattoreita, puhuvia päitä uutisstudioissa, lehdistötilaisuuksissa, pörssisaleissa, sotatantereilla. Karri Toikka oli nähnyt nämä samat kuvat miljoonia kertoja elämänsä aikana.
"Sirkus on sinulle tuttu", Muukalainen totesi, "samoin tämä karnevaali." Kuvat vaihtuivat räikeäksi, välkkyväksi, kimaltavaksi, nopeaksi sarjaksi nuoria ja kauniita ihmisiä, jotka hymyilivät leveillä valkoisilla hampaillaan, tanssivat kapeilla hoikilla lantioillaan, poseerasivat, näyttivät tyylikkäiltä muotivaatteissaan ja lavasteissaan; juhlivat ja kuluttivat, mikä oli heille yksi ja sama asia. Luottokortteja, viihde-elektroniikkaa, kevytruokaa, nuorisoidoleita, urheiluautoja, design-vaatteita, muodikkaita hiustyylejä, supermalleja, koiranruokaa, laihdutuslääkkeitä, mielialalääkkeitä, kuukautissiteitä, ehkäisyvälineitä, treenattuja vartaloita, pikaruokaa, listahittejä, digitaalisia erikoistehosteita, yritysten logoja ja brandeja, lumilautoja, mikroaaltouuneja, keskitysleirin kaasukammioita... ja lisää kuvia sodasta ja kuolemasta.
Televisioruutu napsahti taas pimeäksi. Muukalainen sanoi: "Veljet ja siskot, on tullut aika päättää, aikooko olla ratkaisu vai ongelma. On aika liikkua eteenpäin. Vie vain viisi sekuntia päättää..." Karri Toikka sanoi: "Entä jos ei halua päättää? Olen nähnyt tuon kaiken jo, eikä minulla ole valtaa muuttaa noita asioita. Ne ovat ja jatkuvat, olin minä kuvioissa mukana tai en. Sellainen on maailman meno. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva." "Oi fatalismi", Muukalainen sanoi, "olenko minä sanonut, että sinun pitäisi muuttaa mitään? Muutos luo itse itsensä." Karri Toikka sanoi: "Enpä tiedä. Viime aikoina minusta on tuntunut, että olen jämähtänyt paikoilleni. Jokainen päivä on samanlainen kuin eilinen ja todenäköisesti huominenkin. Olen vain sivustakatsoja tässä elämässä, ulkopuolinen tarkkailija. Yksinäisyys ja ulkopuolisuus ovat minun osani, ja olen maistanut kanssakäymistä muiden kanssa sen verran, että tiedän näin olevan ehkä parempi."
"Ehkä?", Muukalainen kysyi, "etkö sitten ole varma asiasta?" "En", vastasi Karri Toikka, "ja siinä se ongelma onkin. Levottomuus vaivaa minua jatkuvasti. Kun olen neljän seinän sisällä, haluan ulos. Ulkona haluan takaisin omaan rauhaani sisälle. Yksin ollessani kaipaan muiden ihmisten seuraan. Heidän seurassaan ollessani hakeudun yksinäisyyteen." Muukalainen puhkesi nauramaan: "Oijoi, valintojen vaikeutta!", hän pilkkasi. "Naura vain", Karri Toikka sanoi, "minä en olekaan mikään kuolematon henkiolento, joka voi silmänräpäyksessä liikkua paikasta ja ajasta toiseen, ja pystyy vaihtamaan hahmoaan loputtomasti." "Etkö?", Muukalainen kysyi. Karri Toikka ei tajunnut, mitä Muukalainen tällä tarkoitti. "Me olemme kaikki rajattomia olentoja, mutta vain aniharva meistä tajuaa sen. Useimmat pysyvät mieluiten koko ikänsä minuutensa vankilassa eivätkä haluakaan ulkopuolelle, mutta he eivät tajua, että ovat itse pystyttäneet vankilan muurit", Muukalainen sanoi. Karri Toikka vastasi sarkastisesti: "Vai niin, johan on ylevää. Olenko minä nyt Castaneda ja sinä Don Juan? En oikeastaan ylipäätään ymmärrä, miksi käyn tätä pseudomystistä keskustelua. Seuraavaksi todennäköisesti herään ja tajuan taas nähneeni unta. Kaikki te olette unta: sinä, Kuningatar, Markus, Luukas, Hate, kaikki muut. Ehkä olen itsekin." "Hyvä", Muukalainen sanoi, "alat ymmärtää." Ja niin Karri Toikka avasi silmänsä ja oli hereillä. Muukalainen oli poissa.
Säikeitä Suuressa Köydessä
Muukalainen saapui uudestaan hänen luokseen seuraavana päivänä iltakahvin aikoihin. Tällä kertaa Karri Toikka ei ollut harmistunut keskeytyksestä, vaan oli siitä jopa mielissään, vaikka ihmettelikin, mistä oli kyse, koska siihen asti Muukalaisen vierailut hänen elämäänsä olivat tapahtuneet harvakseltaan. Eipä kukaan hänen luonaan juuri koskaan kylässä käynyt, saati sitten sellaiset vieraat, jotka materialisoituivat paikalle tyhjyydestä.
"Te Maan asukkaat elätte parhaillaan kiinnostavia aikoja", Muukalainen aloitti. "'Me'?", Karri Toikka kysyi, "mistä sinä sitten tulet, ulkoavaruudestako? Oletko tästä maailmasta ollenkaan?" Muukalaisen kasvot olivat tutkimattomat: "Minä olen -- ja minä en ole. Olen silti ollut kanssanne aina; myös sinun kanssasi, Karri Toikka." "Tiedän, että olet jonkin sortin kuolematon henkiolento, mutta mikä sinä oikeastaan olet?" Ei vastausta. "Oletko sinä ufo, humanoidi?" Muukalainen hymyili, mutta ei sanonut mitään. "Oletko sinä Jeesus, Buddha, Zarathustra, Muhammed tai joku muu ihmiskunnan suurista opettajista?" Ei vastausta. "Oletko sinä... Jumala?" Ei vastausta. Karri Toikka mietti hetkisen. "Oletko sinä minun suojelusenkelini?" Muukalainen vastasi: "Suojelusenkelikään ei voi suojella ihmistä tältä itseltään. Minä en ole sinun suojelusenkelisi, Karri Toikka, mutta se ei sulje pois mahdollisuutta, etteikö sinulla sellaista olisi. Vaan sitä et saa tietää ennen kuin olet todella suojeluksen tarpeessa." Karri Toikka punnitsi sanoja mielessään. Miksi hänen piti aina inttää ja inttää? Mitä väliä sillä oli, mikä Muukalainen todella oli? Ehkä tämä oli vain hänen oma hallusinaationsa, ehkä hän vain kuvitteli kaiken. Luoja, oliko hän tulossa hulluksi, Karri Toikka pohti. Eihän tällaista voinut tapahtua. Kuolematon henkiolento, joka materialisoitui tahtonsa mukaan hänelle; ei sellaista kerrassaan tapahtunut todellisuudessa.
Ajatusten lukeminen ilmeisesti kuului myös Muukalaisen taitoihin, sillä tämä sanoi: "Ei, et ole hullu, Karri Toikka. Jos se lohduttaa sinua, olet enemmän järjissäsi kuin monet ihmiset, jotka kutsuvat itseään selväjärkisiksi. Itse asiassa todella selväjärkisiä on yhä vähemmän ja vähemmän tässä maailmassa. Voit suhtautua minuun vaikka fiktiona, elävänä kirjana, jota luet ja joka lukee sinua. Ei tosiaankaan merkitse mitään, olenko 'todellinen' vai en. Kuten ihmisiä ei estä lukemasta romaaneja se seikka, että ne eivät ole 'totta'". Tämä selitys tuntui Karri Toikalle järkeenkäyvältä kaikessa paradoksisuudessaan. Sitä paitsi elämä Muukalaisen kanssa oli kiinnostavampaa kuin ilman tätä. Eihän Karri Toikalle muutenkaan milloinkaan tapahtunut mitään, joten miksi vain pysyä mukana tässä leikissä; oli se sitten 'totta' tai ei.
"No, hyvä. Nyt kun olemme päässeet yhteisymmärrykseen semanttisista seikoista, niin voinemme palata takaisin siihen, mistä aloitettin. Kuten olin sanomassa, ihmiskunta on keskellä muutosta, hyvin suurta muutosta, ja pelkäänpä, että asioiden on muututtava ensin paljon pahemmiksi ennen kuin ne voivat alkaa kääntyä parempaan suuntaan." Taaskaan ei Karri Toikka osannut olla näsäviisaasti keskeyttämättä: "Varmaankin sinä yliluonnollisena olentona osaat myös nähdä tulevaisuuteen, joten ihmiskunnan kohtalon ei pitäisi olla sinulle kovinkaan visainen ongelma?"
Muukalainen ei näyttänyt olevan milläänsäkään Karri Toikan taipumuksesta inttämiseen, samalla tavoin kuin todelliset suuret opettajat osaavat olla loppumattoman kärsivällisiä nuorten narrien kanssa, jotka ovat kohtalon oikusta päätyneet heidän oppilaikseen, vaan sanoi: "Tulevaisuutta ei ole vain yhtä, vaan monia mahdollisia. Mahdolliset tulevaisuudet kulkevat yhdessä toisiinsa kietoutuneina kuin nippu säikeitä, jotka muodostavat köyden, mutta ei ole määrätty ennalta, mitä säiettä seurata kaikista mahdollisista. Jokin yksittäisistä säikeistä voi katketa tai mennä umpisolmuun, mutta se ei katkaise kokonaisuutta, Suurta Köyttä, joka punoutuu yhteen yksittäisistä säikeistä -- mahdollisista tulevaisuuksista." Karri Toikka ei ollut varma, ymmärsikö hän tätä selitystä. "Ei sinun tarvitsekaan: aika-avaruus on täynnä paradokseja. Me keskitymme nyt siihen säikeeseen, jota ihmiskunta näyttää tällä hetkellä seuraavan."
"Ja millainen se säie on?" "Kuvilla, joita näytin sinulle eilen, oli tarkoitus. Ihmisen, jonka olohuoneeseen nämä kuvat ilmestyvät hänen kutsumattaan, on pakko reagoida niihin jotenkin. Ne synnyttävät hänessä tietynlaisia tunnereaktioita. Niiden seurauksena hän voi tuntea pelkoa, ahdistusta, myötätuntoa, sääliä, inhoa. Tai hän voi huumaantua, kuvat hypnotisoivat hänet. Kuvat tavallaan riistävät häneltä mahdollisuuden reflektoida niitä, estävät syvällisemmän ajattelun ja analyysin. Koska niiden virta on totaalinen, loppumaton." "En usko tuohon", Karri Toikka sanoi tyylilleen uskollisena, "kyllä ihmisillä jokin kyky kriittiseen ajatteluun on; eivät he mitään lampaita ole." "Eivät", Muukalainen sanoi, "mutta kun asioita toistetaan tarpeeksi kauan, moukaroidaan heidän tajuntaansa loputtomasti, vahvimmankin yksilön vastustuskyky alkaa heiketä." "'Kun valheita jatketaan tarpeeksi kauan, niistä tulee totuuksia'", Karri Toikka toisti joskus kuulemansa sitaatin. "Juuri niin", Muukalainen sanoi, "kallio voi vaikuttaa kovemmalta kuin vesi, mutta ei sekään pysty vastustamaan eroosiota; vettä joka muokkaa kiveä pelkällä sitkeydellään, kärsivällisenä tuhansien vuosien ajan. Ja ihmisen elämän tahti ja kesto ovat hyvin, hyvin erilaisia kuin kalliolla. Kalliolla ja vedellä on aikaa odottaa, ihmisellä ei." Karri Toikka kuunteli mietteliäänä.
"Liikkuvan kuvan ja luetun tekstin vaikutukset ovat erilaisia", Muukalainen jatkoi, "liikkuva kuva valtaa ihmisen reaaliajassa, kun taas lukemaansa tekstiä hänen on pakko pureskella, pohtia kauemmin kuin liikkuvaa kuvaa. Hänelle jää enemmän aikaa tehdä päätöksiä ja miettiä erilaisia vaihtoehtoja. Liikkuva kuva sen sijaan on tässä ja nyt: ota tai jätä. Oletko meidän puolellamme vai oletko meitä vastaan?" "Mielestäni yksinkertaistat asioita", Karri Toikka sanoi, "voihan ihminen pohtiakin ja analysoida näkemiään kuvia, ja toisaalta luettu teksti voi vaikuttaa häneen kiihdyttävästi ja tunteenomaisesti." "Aivan", Muukalainen vastasi, "mutta entä, kun nämä kaksi muotoa paljastetaan ajamaan yhdessä keskenään vain yhtä tarkoitusta, yhtä sanomaa, yhtä totuutta?" "Sinä puhut siis propagandasta?", Karri Toikka kysyi. "Kyllä", Muukalainen totesi, "siitäkin. Ihmisille toistetaan, että vaihtoehtoja ei ole. Heitä manipuloimaan uskomaan, että on vain yksi totuus. Ne, jotka ajattelevat toisin, saavat häpeäleiman ylleen, he ovat vihollisia tai epäisänmaallisia. Ja kenen etua tämä kaikki ajaa, kuka siitä hyötyy? Jokuhan tilanteesta saa hyötyä; ei tätä kaikkea tehdä vain sen takia, että se olisi hauska leikki, mukavaa ajankulua."
Karri Toikka pohti hyötyjiä. Miehiä, jotka hän oli nähnyt tv-ruudussa; miehiä jotka pyörittivät maailmaa. "Aivan oikein: poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen eliitti, joiden kaikkien edut ovat yhteneviä", Muukalainen sanoi taas Karri Toikan ajatuksiin katsoen, "he myös määräävät sen, mikä on kulloinenkin totuus, ainoa totuus, jonka nimissä voi aloittaa sotia, murhata ihmisiä, jotka eivät sovi tähän totuuteen. Te ihmiskunta elätte paraikaa hyvin synkkiä aikoja. Hallitukset pysyvät pystyssä ja pitävät itseään yllä jatkuvilla sodilla vihollisia vastaan -- jotka ne ovat itse luoneet! Sotateollisuudelle jatkuva sotatila on hyödyksi, ja ne elävät symbioosissa hallitusten kanssa, joiden pillin mukaan taas media tanssii, ja kaikki näistä hyötyvät tilanteesta." Karri Toikka sanoi: "Kuolemattomaksi, yliluonnolliseksi olennoksi olet kovin kiinnostunut maallisesta politiikasta, meidän maan matosten triviaaleista pikku sota- ja rahaleikeistä." "Siinäkin on kyse valinnasta. Voisin elää galaksien keskellä, seurata pulsareiden ja kvasaarien liikkeitä, katsella kuinka auringot syntyvät tähtisumuissa ja kuolevat punaisina kääpiöinä tai luhistuvat oman painovoimansa alle. Katselin alkuräjähdystä ja ehkä jonkin päivänä näen kaikkeuden katoavan entropiaan. Sen sijaan valitsin yhden pienen planeetan jossain syrjässä maailmankaikkeuden reunoilla. No, toiset harrastavat postimerkkeilyä..." Näin sanottuaan Muukalainen oli taas kadonnut.
Umpikuja
Keskustelut Muukalaisen kanssa hämmensivät Karri Toikkaa enemmän kuin olivat tuoneet selkeyttä asioihin. Hän ei tarvinnut Muukalaista kertomaan, että maailmassa asiat olivat päin helvettiä, mutta mitä hän olisi voinut tehdä? Hänen oma elämänsä oli ollut pelkkää sotkua; miten hän olisi kuvitellut sitten vielä parantavansa maailmaakin? Hän oli omaksunut pehmeän, passiivisen asenteen asioihin, sivustakatsojan asenteen. Hän mieluummin meni läpi siitä, mistä aita oli matalin. Häneltä puuttui oma-aloitteisuutta, hän halusi aina päästä helpolla. Käytännön asioiden hoitaminen tuotti hänelle vaikeuksia, koska hän mieluummin uneksi, eli omissa haavemaailmoissaan. Hän saattoi väittää halveksivansa porvarillisen elämän oravanpyörää, palkkaorjuutta, raatamista ja käskyjen ottamista itseään täynnä olevilta kusipäiltä; hän ei pitänyt itsensä pomottamisesta, mutta mitä hyvää hänen "vaihtoehtoinen" tapansa tehdä asioita oli hänelle tuonut? Hän mieluummin siirsi asioita tulevaisuuteen niin kauan kuin vain pystyi, vältti kaikenlaisen vastuun ottamista elämästään. Joten miten hän olisi voinut vielä kuvitella ottavansa vastuuta muista ihmisistä, saati sitten koko maailmasta.
Sellaisia ihmiset yleensäkin olivat: kaikille oli oma napa lähimpänä. Eivät he halunneet yleviä periaatteita, vaan katon pään päälle, syödä, juoda ja naida. Ei vallankumouksia tehty aatteiden vuoksi, vaan siksi koska toisilla oli ja toisilla ei, ja itselle piti saada se, mitä puuttui, vaikka se olisi vuorostaan toisilta pois. Tasa-arvo oli siinä pelkkää sanahelinää; se oli vain sana, jolla teot oikeutettiin.
Karri Toikka huomasi tässä päätyneensä ajatukselliseen umpikujaan. Ei kai asioita voinut näin karkeasti yleistää. Kyllä oli oikeasti ihmisiä, jotka ajattelivat muidenkin parasta; eivät kaikki olleet niin itsekeskeisiä kuin hän. Asettuminen toisen ihmisen nahkoihin, asioiden näkeminen muusta kuin omasta ahtaasta näkökulmastaan oli kaikkein vaikeinta. Ihmiset kaipasivat perusturvallisuutta, rutiinia, sitä että elämä asettuisi turvallisiin uomiinsa, ja kun niihin oli kerran päästy, niistä ei haluttu pois. Ja siitä, mikä tätä tilannetta voisi uhata, ei haluttukaan kuulla, saavutetuista eduista luopua. Ja mitä suuremmiksi saavutetut edut kasvoivat, sitä kauemmaksi vieraannuttiin muiden elämästä.
Mitä ajatteli teollisuusjohtaja, joka joutui erottamaan tuhansia ihmisiä työstään sen takia, että suhdanteet olivat epäedullisia, että firma pyöri heikosti? Sitä, että ei vaarantaisi omia saavutettuja etujaan, työllä ja tuskalla hankittuja. Ajatteliko hän ollenkaan työntekijöidensä saavutettujen etujen menettämistä, millaista tuskaa kortistoon joutuminen näille tuottaisi, millaista tunnetta ihmisarvon menettämisestä ja hyväksikäytetyksi, pelinappulaksi tulemista? Ehkä hän tuntisi pistoksen omassatunnossaan, mutta hänen oli ennen kaikkea ajateltava firmansa tulevaisuutta, kannattavuutta, vakavaraisuutta ja kilpailukykyä. Hänen oman turvallisuutensa säilyminen olisi ensisijalla. Pelko hallitsi kaikkien ihmisten elämää, enemmän tai vähemmän, ja pelolla hallittiin.
Mikä oli turvallisuuden vastakohta? Uhkapeli. Vaikeina aikoina turvallisuus oli tärkeintä; "hyvinä aikoina", noususuhdanteessa harrastettiin uhkapeliä, kuviteltiin että kasvu oli rajatonta ja elettiin sokeassa huumassa. Hybris ja katumus seurasivat toisiaan kuin luonnonlaki. Oppisiko ihminen milloinkaan?
Jotain oli edelleenkin pielessä. Hän oli päätymässä mietteissään deterministiseen, mekanistiseen ihmiskuvaan. Oliko ihminen muka vain jokin behavioristinen S-R -mekanismi (stimulus ja responssi, ärsyke ja reaktio); kuolaava Pavlovin koira, joka käyttäytyi kuin ärsykkeisiin reagoiva automaatti? Teoriat ja mallit pohjautuivat yksinkertaistuksiin. Aina oli jokin tekijä X, joka toi peliin ennalta-arvaamattomuuden elementin. Ehkä Tekijä X oli ihmisen ainoita todellisia mahdollisuuksia vapauteen.
Tekijä X
Elämä piti sisällään aina yllätyksiä. Toisaalta Karri Toikka oli oppinut luottamaan vaistoonsa, joten monet yllätykset tuntuivat silti lopultakin johdonmukaisilta elämän suuressa virrassa. Joillakin asioilla oli vain taipumus toteutua; yllätysmomentin toi ajankohta, jota ei mitenkään voinut ennalta arvioida. Otetaan vaikka vuoden 2001 terrori-isku New Yorkissa: sitä edeltäneenä kesänä Karri Toikka oli voimakkaasti tuntenut, että jotakin oli ilmassa (sanalla sanoen!), mutta hän ei pystynyt ääneen sanomaan, mitä. Jos mitään ei olisi sitten lopulta tapahtunut, hän olisi unohtanut tunteensa, mutta jälkikäteen arvioituna asia tuntui sitäkin merkittävämmältä. Hän ei ollut osannut nähdä ennalta tulevaisuutta, mutta oli silti jotenkin tuntenut tai aavistanut sen.
Tietenkin suurta painoa voi aina laittaa jälkiviisaudelle. Ennakkoaavistukset tuntuivat merkittäviltä vasta jälkikäteen, ja kun eli elämäänsä enemmän tai vähemmän jatkuvassa levottomuuden tilassa, kuten Karri Toikka, ilma oli aina täynnä huolestuttavia ja ahdistavia merkkejä. Silti näistäkin voitiin löytää aste-eroja. Tässä mentiin ehkä jonkun mielestä liiaksi mystiikan ja metafysiikan puolelle; totuus ei löytynyt "vapaa-ajattelusta" tai uskonnosta, vaan jostain niiden väliltä; joten aivan kuin Muukalaisen tapauksessa, Karri Toikasta ei ollut niinkään tärkeää päättää, oliko ilmiö "totta" vai ei, kuin sen pohtiminen sinänsä.
Karri Toikalla oli ollut tällaisia ennakkoaavistuksia (jos niitä haluttiin sellaisiksi siis kutsua) ennenkin; monet liian henkilökohtaisia tässä eriteltäviksi, mutta useat niistä olivat liittyneet esimerkiksi ihmisten avioeroihin tai muuten ihmissuhteisiin, tai jopa yllättäviin kuolemiin. Näihin tapauksiin oli liittynyt sittemmin oudoilta vaikuttaneita sattumia, jotka jälkikäteen tarkasteltaessa olivat vaikuttaneet jonkinlaisilta enteiltä. Esimerkiksi jonkin hänen kuulemansa musiikkikappaleen sisältö oli jäänyt oudosti kiertämään hänen päässään tai tuntunut jollakin käsittämättömällä tavalla merkitykselliseltä, minkä hän oli todella tajunnut vasta tragedian tapahduttua (sinä vuonna, kun terroristit iskivät lentokoneensa pilvenpiirtäjiin, hän oli monesti aikaisemmin kiinnittänyt jostain syystä huomionsa kappaleisiin, jotka käsittelivät lentämistä ja/tai sotaa). Entä sitten niin sanotut ennakkounet? Niiden hämärät sisällöt ja outo symboliikka avautuivat ja saivat merkityksensä vasta jälkeenpäin. Ei hän ollut mikään ennustaja, ainoastaan ehkä jonkinlainen aavistaja. Ja taaskin saattoi materialistisesti suuntaunut kommentoija väittää, että tässä vain ihmismieli pyrki kokoamaan "merkityksellisiksi" kokemiaan irrallisia ja satunnaisia seikkoja yhteen, koska tajunnalla oli tällainen taipumus hakea yhteyksiä ja assosiaatioita asioiden välillä.
Mitä Muukalainen olikaan sanonut? Että ei ollut yhtä tulevaisuutta, vaan monia mahdollisia, jotka kietoutuivat säikeinä yhteen, joidenkin katkeillessa tai päättyessä umpisolmuihin. Ehkä nämä säikeet juuri olivat taipumuksia, erilaisia mahdollisuuksia, joista jotkut toteutuivat ja jotkut eivät.
Voisiko näitä taipumuksia tietoisesti vahvistaa tai heikentää, niiden edullisuuden tai kielteisyyden mukaan? Vai elimmekö hämärässä, täysin sattumanvaraisessa maailmassa, jossa ihminen oli pelkästään näkymättömien, itseään suurempien voimien armoilla? Tämä oli kaikkien filosofioiden, uskontojen ja ideologioiden ydinkysymys. Objektiivisen, kaikille yhteisen maailman ohella jokainen loi tajunnassaan oman subjektiivisen maailmansa, joka oli niin merkityksellinen tai merkityksetön kuin itse tahtoi.
Oikosulku tajunnanvirtapiirissä
Seuraavan tapaaminen Muukalaisen kanssa tapahtui Kauppahallissa erään kahvilan pöydässä. Karri Toikka seurasi samalla ihmisvirtaa ympärillään: siihen kellonaikaan useimmat Kauppahallin asiakkaat olivat eläkeläisiä, raihnaisia vanhuksia, peruskaupunkilaisia jotka olivat vuosikymmenien tottumuksesta paikalla. Oikeastaan nämä vanhukset ovat aidoimpia kaupungin asukkaista, Karri Toikka pohti; heidän ei tarvitse teeskennellä mitään, he eivät enää ole matkalla mihinkään, kaupunki on lyönyt leimansa heihin; he ovat talojen, katujen, kujien ja torien tapaan osa sisustusta, nuhjaantuneita ja paikalleen vakiintuneita. Nuoremmat taas toivoivat olevansa jossain muualla. He eivät kuuluneet tänne, vaan halusivat kauas pois, unelmien suureen maailmaan -- johon tämä kaupunki ei kuulunut.
Muukalainen, joka hänen edessään istui, olisi voinut olla yksi näistä vanhuksista; Karri Toikka tapasi tämän jälleen vanhana miehenä, mutta jokin silti erotti tämän muista eläkeläispapparoista, joita kaikkialla ympärillä köpötteli. Muukalaisen silmät olivat liian kirkkaat, eloisat ja valppaat; ne hymyilivät hänelle tähtien tavoin, tähtien joista Muukalainen oli itsekin tullut (Karri Toikka oletti).
"Niinpä niin. Huvittelen minäkin usein ihmisjoukkoja seuraamalla; poimin väkijoukosta jonkun ja luen tämän ajatuksia. Intimiteettisuojan kannalta ei kovin kauniisti tehty, mutta kenellepä minä heidän mietteitään kertoisin eteenpäin?", Muukalainen sanoi, "jos siihen ei ole tottunut, on kovin hämmentävää, millainen ajatusten kaoottinen sekamelska ulkoa päin normaalilta vaikuttavien ihmisten päissä päivittäin kulkeekaan. Ihmiset ovat mielipuolia, voisi väittää." "Kuinka niin?", Karri Toikka kysyi.
"Niin sanotun normaali-ihmisen arkipäiväinen ja katkonainen tajunnanvirta, kun tämä tallustaa eteenpäin katuja, on sekava kokoelma päiväunia, muistoja, toiveita, pelkoja, ennakkoluuloja, kaunaa, vihaa, kateutta", Muukalainen sanoi, "jos kurkistan vaikka sinun päivätajuntaasi, löydän sieltä yhtenä silppuna havaintoja välittömästä ympäristöstäsi sekoittuneena assosiaatioihin, mielijohteisiin, muistoihin, ympäriinsä poukkoileviin ideoihin, painajaisiin ja fantasioihin. Siellä kulkee pelkästään muutaman minuutin sisällä kaikki mahdollinen: mielessäsi olet haaveilija, päiväuneksija, tarkkailija, joka ottaa jatkuvasti henkisiä valokuvia ympäristöstään; mutta myös himokas seksisti, sovinisti, sadisti, paranoidi pelkääjä, irrationaalinen mielipuoli, ihmisvihaaja, naisvihaaja, miesvihaaja, piilorasisti, eläinrääkkääjä, väkivaltainen nihilisti. Vilkuilet vähän väliä nuorten tyttöjen kireisiin farkkuihin verhottuja takapuolia ja toivot, että voisit ampua rahaa kerjääville pultsareille kuulan kalloon.
Siinä välillä ehdit huolehtia raha-asioistasi, pohtia tv:n sarjafilmejä, muistella lapsuuttasi maalla, kiroilla kylmyyttä tai kuumuutta, tarkastella talojen arkkitehtonisia yksityiskohtia, analysoida tämänhetkistä katumuotia, olla mielessäsi seksiorgioissa kaikkien vastaantulijoiden kanssa, lukea iltapäivälehtien lööppejä, seurata alusvaatemainoksia, etsiä maagisia kirjain- ja numeroyhdistelmiä autojen rekisterikilvistä, kuvitella miltä tämä kaupunki näyttäisi sodan räjähdysten repimänä ja pommitusten tuhoamana, rakastaa ja vihata koko maailmaa, pelastaa sen ja tuhota sen. Ja kaikki tämä tapahtuu muutaman minuutin sisään sinun mielessäsi." Karri Toikka ei sanonut mitään.
"Se ero, mikä sinulla on todelliseen murhaajaan, raiskaajaan ja kiduttajaan, on että nämä asiat vain tapahtuvat mielessäsi sekunnin murto-osien ajan, ja tietoinen päivätajuntasi häpeää sitä, että sinulla ylipäätään voi olla tällaisia mielikuvia, pyrkii kieltämään ja sensuroimaan ne. Impulssikontrollisi estää, että todella voisit tehdä tällaisia asioita, ja parempi niin. Se ei silti estä näiden esilletuloa tukahdutetuissa ajatuksissa ja unissa." "Tämä on hyvin kiinnostavaa, mutta mitä ajat tällä takaa?", Karri Toikka sanoi tuskin kyeten salaamaan närkästystään siitä, että hänen synkimpiä ja kipeimpiä ajatuksiaan näin kaivettiin päivänvaloon. "Älä huolehdi", Muukalainen sanoi, "et ole sen poikkeavampi kuin kukaan muukaan. Me olemme kaikki ajatusrikollisia." "Etenkin sinä?", Karri Toikka kysyi pisteliäästi. "Etenkin minä", Muukalainen vastasi arvoituksellisesti, jättäen ivan huomioimatta, "mutta nyt -- seuraavaan kertaan, Karri Toikka!" Muukalainen haihtui paikalta kuin savupilvenä, jättäen Karri Toikan istumaan suu auki yksinään pöytään. Hetken kuluttua toivuttuaan hieman hämmästyksestä, Karri Toikka kävi kysymässä kahvilan myyjältä, happamalta keski-ikäiseltä naiselta, oliko tämä nähnyt vanhaa miestä, jonka kanssa hän oli istunut. Myyjä vastasi: "Kuka siä muka ny oli? Emmää oo mitään nähny." Karri Toikka kiitti ja poistui.
Pallo
Karri Toikka oli päivänä muutamana taas kävelyllä kaupungin halki, kun hän käveli lasten leikkipuiston ohitse. Miten huolettomia leikkivät lapset olivatkaan. Ei vastuuta, ei velvollisuuksia, ei painetta kantaa koko maailmaa harteillaan. Ehkä hän itsekään ei ollut koskaan saanut tilaisuutta kasvaa kunnolla aikuiseksi; hänessä oli vielä paljon pikkulapsen avuttomuutta. Maailma ja sen arkiset tehtävät hämmensivät häntä loputtomasti.
Karri Toikka oli näitä pohtiessaan taas vaipumassa synkkiin mietteisiinsä, kun hänen eteensä juoksi pallon perässä noin viisivuotias poika. Karri Toikka melkein kompastui poikaan, mutta yritti saman tien korjata tilanteen hymyilemällä hämmentyneelle pojalle rohkaisevasti sillä tavoin leikillisen alentuvasti kuin aikuiset yleensä kohtelevat lapsia ja sanoi: "Hei hei, kaveri, eipäs hurjastella." "En mä hurjastele, mä oon keskushyökkääjä", poika sanoi vakavasti ja sitten yhtäkkiä virnisti Karri Toikalle ylös tämän aikuisen korkeuksiin. Nyt Karri Toikka huomasi pojan tarkemmin. Luonnonvaaleat hiukset, jotka repsottivat vapaina, pieni ilkikurinen hymy. Ja silmät. Nuo silmät, missä hän oli ne nähnyt? Sitten hän tajusi. Muukalaisen silmät.
Nyt heidän roolinsa vaihtuivat. Oli hänen vuoronsa olla hämmentynyt, ihmettelevä lapsi, ja tuo pikku vesseli oli aikuinen, tai oikeastaan ikivanha, ikuinen ja loputtoman viisas. Poika tajusi, että hän tajusi, poimi pallon maasta kainaloonsa ja sanoi: "Hyvää päivää, Karri Toikka. Pidätkö pallopeleistä?" "No, en juuri välitä penkkiurheilusta. Jos itse pelaisin, se olisi tietysti eri asia", Karri Toikka vastasi, mutta hän tiesi, että hän oli pelissä mukana jo; pelissä jonka Muukalainen oli hänelle järjestänyt, pelissä joka ehkä kestäisi niin kauan kuin hän eläisi. Muukalainen sanoi korkealla pojanäänellään: "Sepä harmi, mutta ehkä sinun kannattaisi tutustua niihin, niissä on kaikki: strategia, kestävyys, taito pelata yhteen, hermojen lujuus." "Myönnän kyllä, mutta minä kai olen liiaksi sooloilija kuin joukkuepelaaja. Enkä koskaan ole ollut atleetti, ja olen varmaan edelleenkin motorisesti hieman kömpelö. Koulussa minut valittiin aina viimeisenä jääkiekko- ja jalkapallojoukkueisiin, enkä ole luultavasti vieläkään päässyt liikuntatunteihin liittyvien traumojen yli." "Tiedän sen", Muukalainen sanoi, "mutta ehkä 'kömpelöytesi' on ainoastaan omassa mielessäsi, ja pysyt 'kömpelönä', koska vain ajattelet olevasi sellainen."
Karri Toikka ei sanonut mitään, koska hän tiesi, että tapansa mukaan Muukalainen koetti johdatella häntä tällä tavoin varsinaiseen asiaansa, joten tämä jatkoi, tai oikeastaan viisivuotias poika jatkoi: "Ihmisillä on usein harhaluuloja ja ennakkoluuloja siitä, mitä he ovat ja mihin he pystyvät, sen sijaan mitä he voisivat olla ja mihin he voisivat kyetä, ja valitettavasti vain nämä kuvitelmat vahvistavat ja tekevät itsensä tosiksi ajan mittaan. Ei sillä tavalla, että ihmiset kuvittelisivat itsestään liikoja, vaan että he kuvittelevat liian vähän." "Sepä hyvä tietää", Karri Toikka sanoi, "mutta en taida enää voida kuvitella itselleni ammattilaisjalkapalloilijan uraa, ja muutenkin potkupallo ei voisi vähempää kiinnostaa", taas liian helposti tuohtuneena. Pojan kainalossa oleva jalkapallo haihtui samassa savuna ilmaan ja muuttui kukkakimpuksi, jonka tämä ojensi Karri Toikalle sanoen: "Puhumme tietysti metaforisesti." Kukkakimppu muuttui kimpuksi sihiseviä ja kiemurtelevia kyykäärmeitä, jonka Karri Toikka pudotti kauhuissaan maahan, jolloin käärmeet muuttuivat nipuksi tuhannen euron seteleitä, jotka lensivät tuulen mukana pois ennen kuin Karri Toikka ehti nappaamaan niistä yhtäkään kiinni.
"Todellisuuden illuusioluonne on hyvä tajuta", Muukalainen sanoi, "Mayan huntu silmien edessä viettelee ja huijaa." "Niin kai", Karri Toikka sanoi, "mutta jos vaikka leikkaan ranteeseeni partaveitsellä, niin kyllä se sattuu helvetisti ja minusta tulee verta. Ja jos vuodan kuiviin ja kuolen, niin sekin kaikki on varmaan illuusiota." "Ehkä on, mutta kaikki mitä näemme, on vain unta unessa, Shakespearen sanoin. Uni seuraa omaa logiikkaansa ja sääntöjään, ja pääasiallisesti joudumme seuraamaan näitä sääntöjä uneksiessamme. Näkemämme, tai siis teidän ihmisten näkemän unen määrättynä sääntönä on syntyminen, kasvaminen ja kuoleminen." "Eikä muuta?", Karri Toikka kysyi. "Ehkä ei", Muukalainen vastasi, "unen luonne on se, että se on harhaanjohtava ja mutkitteleva, täynnä sivupolkuja, umpikujia ja salaluukkuja. Ja suurin uniharha on, että kun ihminen on kerran lähtenyt yhdelle polulle, hänen on seurattava sitä johdonmukaisesti loppuun asi. Vaan näin käy harvemmin elämässä." "Niin, niin", Karri Toikka sanoi kärsimättömänä; mitä satuja Muukalainen hänelle oikein lateli?
"Oletko tyytyväinen elämääsi?", Muukalainen kysyi äkkiä. "En", Karri Toikka sanoi sen kummempia miettimättä, "kaikki menee päin helvettiä. Vituttaa ja ahdistaa koko ajan; minulla ei ole mitään sanottavaa ihmisille eikä näillä minulle. Kaikki on jämähtänyt paikoilleen ja tunnen itseni hyödyttömäksi, turhaksi, ylijäämäpopulaatioksi. Ihmiset ihmettelevät, miksi olen aina niin synkkä ja hiljainen, tuskin sanon milloinkaan mitään, mutta olen väsynyt tähän koko peliin kuten sitä kutsut. Olen työtön, opintoni eivät menneet mihinkään, minulla ei tyttöystävää; ainoastaan pää täynnä pilvilinnoja. Oikeastaan olisi kaikkein mieluiten yksin, omassa rauhassani. Tai en tiedä. Minun ongelmani on, etten tiedä. En halua elää enkä kuolla, en halua päättää. Miksei vain voi olla ja olla tekemättä mitään?" Karri Toikka mietti hetken, sitten sanoi: "Olen syönyt vuosia mielialalääkkeitä, ja hyvä niin. Ilman niitä olisin luultavasti jo tappanut itseni, ilman niitä oloni olisi paljon huonompi. Lääkkeet pitävät minut elämän reunassa kiinni; ne ovat pumpuli jossa elän, mutta pumpulissa eläessäänkin voi tuntea itsensä tyytymättömäksi. Saamattomuuteni tympäisee minua. Ehkä en vihaakaan muita ihmisiä, vihaan itseäni."
"Olen miettinyt paljon näitä asioita", Karri Toikka jatkoi synkkää yksinpuheluaan. "Ehkä minun on lakattava tuijottamasta itseäni. Maailmassa tapahtuu pelottavia asioita. Niihin verrattuna minun ongelmani eivät ole mitään. Minun on pakko muuttua. Minun on koetettava tehdä jotain asioiden hyväksi, autettava muita ihmisiä. En saa enää jäädä märehtimään omaa itseäni. Minä olen ollut liian passiivinen. Ehkä kaikki tämä tuska, ahdistus, masennus on merkki siitä, että olen muuttumassa. Minun on synnyttävä uudestaan."
Muukalainen, viisivuotias poika, hymyili Karri Toikalle eikä sanonut mitään. Sitten takaa kuului ääni: "Siinähän sinä olet, Karri; että minä olen sinua etsinyt! Enkö minä ole kieltänyt sinua puhumasta muukalaisten kanssa?" Karri Toikka kääntyi katsomaan puhujaa. Se oli silmälasipäinen tyttö, jolla oli pitkät tummat hiukset. Sitten Karri Toikka tajusi, että tyttö ei ollut puhunut hänelle vaan pojalle, hänen pienelle kaimalleen, ja että tämä oli pojan äiti.
Poika sanoi äidilleen, joka oli kumartunut huolissaan tämän ylle: "Ei toi oo muukalainen; se on meidän joukkueen uusi pelaaja." Tyttö otti pojan syliinsä nauraen vilkaistuaan Karri Toikkaa, joka kaikeksi helpotukseksi ei vaikuttanut miltään namusedältä: "Vai että pelaaja? Voi sinua hassua; sano nyt hei sedälle, me mennään isin luo kotiin syömään." Äitinsä sylissä poika heilutti kättään Karri Toikalle ja Karri Toikka heilutti takaisin. Hänestä näytti, että poika iski hänelle silmää äitinsä olkapään takaa.
Karri Toikka jäi vähäksi aikaa istumaan autioon leikkipuistoon lasten keinussa. Sitten hän huomasi, että poika oli jättänyt pallonsa eikä hän enää ehtisi juoksemaan äidin ja pojan perään. Pallo oli nyt hänellä.
Copyright © 2003 Harri Teikka