Harri Teikka: Nuorallatanssija helvetinkuilun yllä
Uudenvuodenpäivä
Uusi vuosi avautui hänen edessään kuin vastasatanut lumi, johon kukaan ei ollut vielä tallannut omia jälkiään. Sellaisena hän olisi sen halunnutkin pitää, ihailla loputtomiin neitseellistä näkyä, mutta hän tiesi, että se oli mahdotonta. Hänen tähänastinen elämänsä oli ollut kuin unta, oli kuin hän ei olisi vielä syntynytkään. Hän oli muiden ihmisten tekojen, tahtojen, pelkojen, odotusten ja ennen kaikkea näiden sanojen summa. Hän ei tiennyt, mikä siinä olisi hänen omaansa.
On virhe etsiä kirjailijan tekstistä omaelämäkerrallista ainesta, sillä kirjailija on aina valehtelija ja huijari. Hän panee joukkoon omiaan, liioittelee, paisuttelee, sillä kukaan ei halua kuulla tylsää tarinaa. Sama tapaus kahden eri ihmisen kertomana ei ole koskaan samanlainen.
Me tasapainottelemme moralismin ja amoraalisuuden, raskasmielisyyden ja vastuuttomuuden välillä. Synnymme joka hetki uudestaan, minua ei ole yhtä vaan monta. Meitä ei luo johdonmukaisuus vaan ristiriitaisuus. Puolen tunnin sisällä olen valmis rakastamaan ihmiskuntaa ja tuhoamaan sen. Selviän, koska en anna valtaa äärimmäisyyksilleni, mutta tekeekö se kaikesta olemisesta ja kokemisesta tasapaksua, keskinkertaista, taskulämmintä? Sääntöjä noudattaakseen on välillä rikottava niitä, mutta rikkomusten on pysyttävä järjestelmän kokonaisuuden rajoissa. Kuulostaako monimutkaiselta? Se on kuten nuorallatanssi yleensäkin, ja samalla äärimmäisen yksinkertaista: opittua tekniikkaa, rutiinia. Sosiaalistumisen paradoksi.
Kun mies huijaa naista, nainen on uhri, kärsijä.
Kun nainen huijaa miestä, mies on oppilas.
Ihminen sodassa itseään vastaan
Hän etsi jonkinlaista henkilökohtaista vapahdusta. Eroottinen rakkaus ei ollut sitä hänelle suonut, vaan kaikki hänen yrityksensä tähän suuntaan olivat toistaiseksi päättyneet tragikoomisesti. Eivät myöskään onttouttaan kumisevat poliittiset iskulauseet; kristinuskoon hän suhtautui kriittisesti, hihhulimeininki kammotti häntä ja kokoomuslaiset koti, uskonto ja isänmaa -pellet vielä enemmän (sitä paitsi näiden tyyppien todellinen usko, oppi ja ideologia oli vain raha).
Universumi syöksyi kohti lämpökuolemaa. Vai syöksyikö? Vanhojen muotojen tuhoutuminen ja rappio synnytti samalla uusia muotoja. Voisiko jotain hyvää syntyä hänen klaustrofobiastaan, yksinäisyydestään? Talven pimeys ja kylmyys kätkivät sisäänsä hänen huoneensa jonkinlaiseen ilmataskuun, joka oli täynnä valoa ja lämpöä. Hänen vankilansa ei ollut loppujen lopuksi kovin paha paikka. Puoli vuotta kevääseen, hän mietti, se oli ennenkin kestetty. Ei yksinolo ollut hänelle ongelma: hän oli oppinut elämään siten. Ei se häirinnyt häntä. Toisten luokse meneminen oli vaikeampaa, mutta hänen oli harjoiteltava sitäkin. Kunpa vain hän olisi pystynyt tavoittamaan jonkun sen sijaan, että vain katseli muita kuin kaupan näyteikkunan takaa.
Joskus hän mietti, oliko hän oikeastaan todellinen, mutta sillä ei ollut merkitystä. Hänen oli kuitenkin pelattava niiden sääntöjen mukaan, kuin hän olisi ollut. Otettava huomioon muut. Hän oli silti mieltynyt tarkkailijan rooliinsa, mutta se oli liian helppoa hänelle. Toisten kohtaaminen, itsensä asettaminen alttiiksi ei ollut. Hän oli monessakin mielessä omien pelkojensa vanki. Omien estojensa, ennakkoluulojensa, luutuneiden asenteidensa. Ei paljon lohduttanut, että kaikki muutkin olivat samanlaisia, sillä se oli heidän ongelmansa, miten he itse selviäisivät, siitä miten ratkaisisivat asian. Hänen oli itse voitettava itsensä, kukaan muu ei siinä pystyisi auttamaan.
Kumpi tuska oli oikeastaan pahempi: se, jonka aiheutti yksinäisyys vai se, jonka toiset ihmiset loivat? Me olemme ainoastaan yhtä vahvoja kuin pahimmat heikkoutemme ja pelkomme ovat, hän ajatteli. Ehkä hän olisi itkenyt, jos hän olisi vielä osannut itkeä. Ehkä hän olisi rukoillut ja huutanut avukseen Jumalaa, jos hän olisi osannut uskoa. Hänen oli muututtava, mutta ei siksi, että hän olisi halunnut, vaan koska hänen oli pakko. Hän oli kuin tuolilla istuva pelokas leikkikani, jonka hän näki näyteikkunassa kotiin tullessaan, ei leijona, joksi hän halusi itsensä kuvitella. Taas kerran hänen oli löydettävä tiensä ulos sokkelosta, jonka hän oli itse ympärilleen rakentanut. Tai ei varsinaisesti hän itse, vaan se ympäristön, olosuhteiden ja yhteensattumien summa, joka hänen osakseen oli tullut; ne kortit, jotka jokaiselle oli jaettu.
Kaikki se valheellinen uusliberaali (hän ei edes pitänyt tästä sanasta, koska se piti sisällään käsitteen "vapaus", ja oli kaikkea muuta kuin) höpinä siitä, että jokainen on "oman onnensa seppä". Miksei hyväksytty sitä tosiasiaa, että toiset syntyivät parempiin oloihin kuin toiset, että toisten lahjana olivat paremmat perintötekijät, vanhemmat, kasvatus, ympäristö, opettajat, ystäväpiirit kuin toisilla; että näihin asioihin moni saattoi harvemmin vaikuttaa? Silti hän ei halunnut hyväksyä uhrin osaa, ei milloinkaan.
Karri Toikan maaginen kolmen pennin ooppera
Muukalainen oli palannut. Hän puhui Karri Toikalle: "Sinä olet aina ollut liian kiltti. Olet totellut vanhempiasi, opettajiasi, seurannut kritiikittömästi niin kutsuttujen ystäviesi esimerkkiä, tarjonnut itsesi syötäväksi susille; olet uhrannut empatiasi naisille, jotka eivät ole edes välittäneet sinusta. Olet ollut sylikoira, mutta nyt sinun on muututtava sudeksi. Sinun on herätettävä Peto, joka uinuu sisälläsi." Karri Toikka vastasi: "Mutta kuinka?" Eikö se ole vaarallista? Jäänkö minä henkiin, jos teen niin?" Muukalainen tokaisi tylysti: "Olenko minä väittänyt, että sinä selviäisit siitä hengissä? Vaan jos se lohduttaa sinua, sinä et ole koskaan edes ollutkaan elossa, joten kuolemallasi ei ole mitään merkitystä silloin. Koska et ole edes syntynytkään." Karri Toikka ei puhunut mitään, mietti vain Muukalaisen sanoja. Sitten hän kysyi: "Miten?" Muukalainen ei vastannut.
Minä tapasin Karri Toikan sinä iltana Pop-Klubilla. Huomatessaan minut hän tarrasi käteeni ja huudahti: "Hate, perkele!", mutta se tuli jotenkin väkinäisesti, aivan kuin hän olisi pakottanut itsensä rooliin, jota ei halunnut esittää. Istuimme pöytään. Tutut ilvehtijät häärivät ympärillämme: väärillä papereilla sisään tulleet teinit, umpihumalaiset hip hop -pellet, kirpputorivaatteissaan eksyneiltä näyttävät opiskelijat. Musiikki oli sitä tavanomaista brittipop-seinäpaperia ja katkera tupakansavu marinoi myös meidän tupakoimattomien keuhkot.
"Olet lihonut", Karri Toikka sanoi käynnistääkseen keskustelun jotenkin. "Niin sinäkin", minä vastasin. "Liikaa naposteltavaa, liian vähän rakkautta", Karri kuittasi lakonisella tyylillään. Naurahdin kuivasti: "Niinpä, mutta naiset pettävät, hyvä ruoka ei milloinkaan." Sitten etenin pitkin kömpelöä aasinsiltaa: "Vieläkö olet lätkässä siihen ulkomaalaiseen tyttöön?" Karri oli joskus puhunut tästä, kutsui tätä tyttöä 'Kuningattarekseen'; romanttinen aasi. Hän oli elätellyt jo muutaman vuoden toivoa, että saisi Kuningattaren jonakin päivänä itselleen, ja pelkäsi tätä nykyä jollakin itselleen ominaisen hämärällä maagisella tavalla, että menettäisi Kuningattaren, jos vain vilkuilisikin muihin tyttöihin päin. Narri.
Vaan Karri Toikka oli muutenkin hieman pimeä (minkä takia tulimme juttuun loistavasti). Hän esimerkiksi etsi kaikkialta salattuja merkityksiä, 'merkityksellisiä' yhteensattumia jungilaisten synkronisiteettien tavoin. Hän oli kehittänyt jonkinlaisen numerologisten yhteensattumien verkoston, tarkkaili esimerkiksi kaduilla autojen rekisterikilpiä, joista laski yhteen niissä esiintyvien lukujen numerologisia arvoja. 'Hyvät luvut' merkitsivät, että hänellä olisi onnea matkassa, elämä hymyilisi hänelle. 'Huonot luvut' hän taas jätti huomiotta.
Minusta koko tämä järjestelmä oli ääliömäinen: Karri Toikka näki vain sen, mitä halusi nähdä. Kaikki oli ainoastaan hyviä enteitä, varmoja merkkejä siitä, että hän saisi Kuningattarensa eräänä päivänä. Jos väitin, että hän oli skitsofreeninen numeroidensa, merkkiensä ja enteidensä kanssa, Karri Toikka puolustautui kiivaasti ja sanoi, että nämä olivat hänelle vain eräänlaisia ajatusleikkejä, joilla hän tappoi aikaa; että hän huvitteli näillä sattumaoperaatioillaan, joita hän käytti luovuutensa lähteenä, mutta että niitä ei kannattaisi ottaa sen vakavammin kuin horoskooppeja tai kädestäennustajiakaan. Minusta vastaus oli Karri Toikalle tyypillisen hämärä ja ambivalentti, mutta välillä siitä tyypistä ei ottanut pirukaan selvää.
Jokainen tulkoon autuaaksi omalla uskollaan tai uskottomuudellaan, ja jos Karri Toikan hämärä kosmogonia -- jonka rakennusosaset olivat Jung, I Ching -kirja, numerologia, jonkinlainen kohtalo-/ennaltamääräytymisoppi, 'merkitykselliset' yhteensattumat, enteet, aavistukset, merkit ja niin edelleen -- toimi hänelle ja teki hänen elämästään siedettävämmän, niin miksi ottaa niitä häneltä pois? Ja kun toisaalta ei voinut olla varma, uskoiko hän todella näihin, vai oliko koko touhu hänelle ominaista outoa huumoria ja piruilua, ajattelin että minun oli parempi olla sotkeutumatta Karri Toikan maagiseen kolmen pennin oopperaan.
"Ei puhuta hänestä. Kaikki aikanaan," Karri Toikka kuittasi uteluni 'Kuningattaresta'. Hyvä on, ei revitä arpisia haavoja auki. Sitten hän kertoi minulle Muukalaisesta. Toljotin suu auki. Jos olin pitänyt Karri Toikkaa hieman pimeänä, niin nyt hän paljasti olevansa pähkähullu.
Loppuilta meni sitten normaalin sekavissa merkeissä juomien ja normaalin koheltamisen ohella. Karri Toikka liukeni jossakin vaiheessa pois; en kiinnnittänyt asiaan sen kummemmin huomiota, kun touhu oli taas sitä tavallista Pop-Klubi -pelle-show'ta ja diiba-daabaa. Ehkä onneksi niin. Seuraavana aamuna heräsin sängystäni -- yksin tietysti -- pää jomottaen ja kuvittelin uneksineeni koko jutun.
Lojumista
Karri Toikka yksiössään, lojuu nuhjuisella viininpunaisella plyyshisohvallaan, joiden tyynyistä paistavat niiden valkoiset täytteet kuin haluten oksentaa itsensä ulos. Matolla lojuu epämääräinen kasa, joka koostuu viikon sanomalehdistä, kirjoista, englanninkielisistä musiikkilehdistä, levykauppojen muovikasseista. Kirjoituspöydällä lojuu kasa erinäisiä papereita. Sohvalla hänen jalkopäässään lojuu kasa erinäisiä vaatteita. Nurkissa lojuu villakoiria. Ikkunan alla pimeässä lojuu harmaa talvikaupunki. Hänen elämänsä lojuu eteenpäin joutilaana, stereoissa lojuu musiikki, joka soi taukoamatta koko hänen valveillaoloaikansa. Hän odottaa aamua, jolloin hän poimisi postiluukun alta lojuvan sanomalehden ja kenties päätöksen työmarkkinatuesta, jolla hän voisi lojua eteenpäin taas yhden harmaan kuukauden.
Kuinka kauan vielä? Kuinka kauan vielä tätä samaa lojumista, päiviä jotka mataavat eteenpäin kuin venäläisessä romaanissa; kuin harmaa pilvenlonka, joka ei hellitä kaupungin yltä. Odottamista, odottamista, odottamista. Odottamista, että puhelin soisi; odottamista, että jotain tapahtuisi; odottamista, että jähmeä aika vierähtäisi raskaudessaan edes vähän eteenpäin; rakkauden odottamista. Aika on parasta silloin, kun sitä ei huomaa; kun se vain häviää itsestään ja katoaa jälkiä jättämättä.
"Oletko nyt tyytyväinen itseesi?", Karri Toikka kuuli vierestään vaativan äänen ja kaatoi kahvimukinsa sisällön päälleen. Siinä seisoi Muukalainen, hänen omassa kotoisessa, sotkuisessa olohuoneessaan. "Mi-miten helvetissä sinä tänne pääsit?", Karri Toikka kysyi ääni väristen, paita läpimärkänä ja nopeasti kylmenevälle kahville lemuavana. "Minä en ole täällä. Sinullahan on aina ollut skitsofreenisiä taipumuksia, muistathan? Joten voit pitää minua harha-aistimuksena, joka on noussut alitajunnastasi, joka on muuten vähintään yhtä sekainen kuin tämä huone. Vaan et voi väittää, etten minä olisi kuitenkin todellinen samassa ontologisessa mielessä, kuin mikä tahansa niistä kollektiivisista hallusinaatioista, joita kutsutaan aatteiksi ja uskonnoiksi." Karri Toikka tokeni hieman ensijärkytyksestään: "Upeaa, tässä minulla on harha-aistimus, joka jakelee latteita filosofisia aforismeja," hän sanoi happamasti. Muukalainen hymyili: "Siitä saat syyttää vain itseäsi; minä olen ainoastaan yhtä lattea tai syvällinen kuin sinun oman mielesi sisällöt ovat. Jos haluat minun sanovan jotain järkevää, sinun on itsesi parasta olla järkevä."
Karri Toikka punnitsi hieman asioita mielessään kuin arvioiden tilannetta, jota ei voinut arvioida objektiivisesti, aivan kuin untakaan ei voi tulkita sitä juuri nähdessään, vaan vasta jälkeenpäin. Sitten hän sanoi: "Viimeksi, kun tapasimme, sinä olit vanha mies. Nyt en pysty edes käsittämään, mitä edessäni näen." Tosiaan, Muukalainen oli hänelle jonkinlainen amorfinen, jatkuvasti muotoaan muuttava valo-olento, joka saattoi olla niin nuori kuin hyvin vanhakin, hyväntahtoinen kuin pahansuopakin. Muukalainen vastasi: "Minä olen, mitä minä olen."
Peto
Karri Toikka on kävelemässä Pop-Klubille eräänä myöhäisenä lauantai-iltana, joka on jo vaihtunut sunnuntaiksi. On talvi, kadut lumen peitossa, jolle katulamput luovat himmeää hohdettaan. Sieltä täältä kuuluu humalaista naurua, puhetta joka on hieman liian kovaäänistä ja hoipertelevaa, satunnaisia huutoja ja karjahduksia. Hän huomaa kymmenen metrin päässä edessään kaksi tyyppiä, toinen lyhyempi, toinen pidempi. Pidempi on suuri parikymppinen poika: löysät hip hop -vaatteet, lyhyeksi ajettu tukka, käy mitä ilmeisimmin salilla, kasvoilla susimainen virnistys. Lyhyempi, ilmiselvästi korston aseenkantaja, on hölmönpulskea yes-mies, joka ei osaa muuta kuin nauraa korston typerille vitseille; söisi vaikka paskaa, jos korsto käskisi.
He huomaavat hänet, hän näkee kuinka he vaivihkaa virnuilevat hänelle ja supisevat keskenään mutta silti selvästi kuultavasti, kumpikin tukevassa humalassa mutta silti iskussa: "Kato tota joree tuolla. Pitäisköhän vetää pataan?", virnistävä korsto sanoo kaverilleen, joka ei osaa kuin naureskella hölmösti. Hän kuulee sen, veri jähmettyy hänen suonissaan, mutta hän pakottaa itsensä jatkamaan matkaa, olla kuin ei huomaisi mitään. Koirat haistavat pelon, hän tietää, se yllyttää niitä. Pitää olla osoittamatta sitä. Hän yrittää muuttua näkymättömäksi, kutistua pieneksi, kadota piiloon jonnekin jalkakäytävän rakoon. Hän huomaa, että korstolla on kourat kuin kaksi lapiota, joilla voisi halutessaan kaataa vaikka koko maailman pois tieltä.
Pakeneminen on turhaa, korsto on jo tulossa kohti, tukkii hänen tiensä. Hän ei ole itse pitkä mies, hädin tuskin 175-senttinen, hänen käsivartensa ovat kuin kaksi tikkua; korston lapioihin verrattuna kädet pienet kuin lapsella tai jopa naismaisen sirot; se massa, joka hänelle on iän myötä kertynyt, enemmänkin läskiä kuin lihasta; mikä hidastaa hänen liikkeitään, tekee hänet jähmeäksi kuin norsun; ihminen, joka viettää aikaa enemmän omassa päässään kuin ruumiissaan. Hän tuntee itsensä mitättömäksi, avuttomaksi ja naurettavaksi.
Korsto naulitsee hänet paikoilleen, kuin painaisi elävän perhosen neulalla kiinni hyönteiskokoelmaan; väistämätön pakoreaktio jähmettää hänet karkuun juoksemisen sijasta patsaaksi, jota korsto lähestyy kuin moukari kourissaan. Desibelit jylisevät tämän äänessä, kun korsto painaa voimalla lapionsa kiinni hänen kapoiseen olkapäähänsä, niin että siihen tulee mustelma: "Hei äijä, onks sulla viinaa? Anna huikka, hei!"
Hän yrittää vastustella, mutta hänen äänensä vain nousee usean oktaavin verran kimeäksi pihinäksi kuin hänellä ei koskaan äänenmurrosta olisi ollutkaan: "Ei minulla mitään..." Korsto jyrähtää, tämän silmät kapenevat viiruiksi kuin hyökkäävällä eläimellä: "Mitä, alat sä vittuileen, hä!?" Lapio tarrautuu hänen kaulukseensa ja nostaa hänet viisitoista senttiä jalkakäytävän yläpuolelle. Hän on avuton kuin kala koukussa, lapio kuristaa hänen hengityksensä samalla kun korston pienempi kaveri säestää taustalla typerällä humalaisella hihityksellään.
Koko eliniän nöyryytykset kulkevat hänen silmiensä edessä: koulun välitunnit, kun isot pojat kamppasivat hänet ja painoivat hänen päätään lumeen; alituiset pilkkahuudot bussissa, joita hän vain naama punaisena saattoi hiljaa kärsiä. Opettajat liittyivät hänen kiusaajiensa joukkoon kylmällä sarkasmillaan tai naulitsemalla hänet pulpettiinsa raivokkaalla huudollaan, kun hän oli tyhmä ja laiska, eikä osannut mitään. Sama jatkui armeijassa; alikersantit ja kokelaat hautasivat hänet karjumiseensa, ulosteiden ja hien hajuun, hänen mielensä raiskattiin kerta toisensa jälkeen erilaisilla nöyryytyksillä, hänet kokonaan pyyhittiin yli ihmisenä. Hän sai tuntea olevansa ei kukaan, ei mitään, ei minkään arvoinen. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli jatkoa nöyryytyskoneistoon: hänen pomonsa mielestä hän oli hidas, laiska ja vähä-älyinen, teki työnsä hutiloiden. Sitten hän lopulta pääsi yliopistoon, sai ensimmäisestä tentistään ala-arvoisen, professori ivasi häntä: "Miksei tullut parempaa?" Ylioppilasterveydenhuollon psykiatrilta hän sai lausunnon, jossa kuuli olevansa henkisesti häiriintynyt, skitsoidi. Ja loputon kamppailu sosiaalihuollon ja työvoimatoimiston lausuntojen kanssa: karenssi, hylkypäätös, loputtomien lisäselvityksien kirjoittaminen viranomaisille jotka tarkkailivat hänen jokaista liikettään, jokaista penniä joka tuli hänen tililleen; missä hän kulki, mitä teki, mitä ei tehnyt.
Nyrkki osui hänen kasvoihinsa. Hän tunsi veren syöksähtävän ulos sieraimistaan ja suustaan; jotakin nestemäistä ja lämmintä, joka maistui raudalle. Kuin moukari olisi osunut häneen ja yritti hajottaa hänet palasiksi. Sitten lapion pihtimäinen ote puristi hänen kaulustaan taas ja hän tiesi toisen iskun olevan tulossa.
Jotain napsahti hänen aivoissaan. Maailma värjäytyi kauttaaltaan punaiseksi, mutta se ei ollut hänen vertaan, vaan kuin jostain hänen sisimmästään olisi sukeltanut esiin jotain alkukantaista, kauan pidäteltyä ja kätkettyä, jota hänen normaali olemassaolonsa kieltäytyi tunnustamasta. Ihminen Karri Toikka lakkasi olemasta. Hän tunsi ulvahduksen nousevan syvältä keuhkoistaan, syöksyvän ylös kurkkuun ja höyryävän ulos pakkasilmaan. Hänen hampaansa muuttuivat raateluhampaiksi, silmät pullistuivat ulos kuopistaan, hänen verta tihkuvat sieraimensa eläimen kuonoksi. Valkohehkuinen, elämästään kamppailevan pedon raivo kulki hänen lävitseen kuin suoraan jostain muinaisuudesta noussen. Hänen koko kehonsa jännittyi kuin kireälle viritetty jousi, ja hän pystyi näkemään silmissään ainoastaan korston paljaan valkoisen kurkun, syöksähti eteenpäin, ja iski hampaansa suoraan siihen kiinni.
Hän tunsi pedonhampaidensa repivän paljasta lihaa raivoisalla voimalla kunnes lämmin veri tulvahti ulos kaulavaltimosta ja pulppusi suoraan hänen päälleen. Korsto ei ehtinyt edes tajuta, mitä oli tapahtunut, valahti hervottomaksi ja kaatui lumiselle asfaltille, jossa vielä sätkytteli hirveästi kuolonkouristuksissa, kun kaulavaltimosta valtoimenaan syöksyvä veri värjäsi lumen tummanpunaiseksi.
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että korston pienempi kaveri ei edes tajunnut lopettaa typerää nauruaan, kun Karri Toikan käsi tarttui tätä niskasta ja hakkasi tämän kasvoja betoniseinään hampaiden lennellessä ulos yksi kerrallaan, niin kauan kunnes tällä ei ollut enää kasvoja jäljellä. Sitten Karri Toikka paiskasi tämän sisään läheisestä näyteikkunasta; särkyvä lasi viilsi myös tämän typerän hihittelijän kaulavaltimon auki ja veri värjäsi alennusmyyntitietokoneet, pelikonsolit ja erikoistarjouksia mainostavat kirkuvat pahviräjähdykset. Varashälytin pärähti soimaan ja Karri Toikka tajusi olevansa tuoreen, lämpimän veren peittämänä hyisessä pakkasyössä.
Karri Toikka syöksähti istumaan sohvallaan. Hän oli aivan kalpea ja kylmän hien peitossa. Hänen sydämensä jyskytti tuhatta ja sataa, ja hän tajusi olevansa tappaja, Peto. Sitten vähitellen hän ymmärsi olevansa turvallisen nuhjuisessa olohuoneessaan. Samanlainen helpotuksen aalto vavahti hänen lävitseen kuin silloin, kun herää painajaisunesta ja tajuaa vain uneksineensa. Että hirviöt eivät olekaan todellisia.
Meni silti aikaa ennen kuin hän pystyi lakkaamaan tärisemästä, orientoi itsensä takaisin tähän todellisuuteen. Muukalaista ei näkynyt missään, mutta Karri Toikka tiesi, että tämä oli aikaansaanut hänen painajaisensa, oli leikkinyt hänen peloillaan ja vuosia tukahdutetuilla aggressioilla. Muukalainen oli ollut uni unessa, epätodellisuutta keskellä epätodellisuutta. Silti kaikki oli kouriintuntuvan todellista: häpeä, nöyryytys, pelko, kipu, viha ja veren maku, jonka hän pystyi edelleenkin maistamaan huulillaan. Mitä Muukalainen olikaan sanonut: "Sinun on herätettävä Peto, joka uinuu sisälläsi."
Karri Toikkaa heikotti vielä tuntikausia, vaikka hän tiesi olevansa tappaja vain omassa mielessään.
Copyright © 2003 Harri Teikka