Harri Teikka: Oskari Olematon
Historia tietää kertoa, että ennen tai jälkeen kuolemansa hän havaitsi joutuneensa Jumalan silmien eteen ja sanoi: Minä, joka olen esittänyt niin monta eri osaa, haluan olla yksi henkilö, oma itseni. Jumalan ääni vastasi hänelle tuulenpyörteestä: Minäkään en ole minä; minä uneksin maailmani kuin sinä, kunnon Shakespeare, uneksit elämäntyösi. Sinä olet yksi minun unieni näytelmän henkilöistä, ja niin kuin minä, sinäkin olet monta etkä kukaan.- Jorge Luis Borges
Minä olen tarina -- esipuhe ja jälkisanat
Yritän saada jotakin tolkkua ajatuksiini. En tiedä enää, missä kohdassa Karri Toikan tarina loppuu ja omani alkaa, koska ne ovat auttamatta sidoksissa toisiinsa. Sanon vain, että vastuu jää lukijalle. Sille, joka ottaa nämä raapustelmani liian tosissaan, kasvaa aasin häntä ja korvat. Korvista puheen ollen, valehtelen teille koko ajan niin, että omani heiluvat; syötän pajunköyttä minkä ehdin. Siltin yritän säälittävästi etsiä ja välittää jonkinlaista totuutta, mitä se lieneekään. Valheet ja totuus, fiktio ja fakta, keksitty elämä ja todellinen yhtenä sekasotkuna keskenään.
Edes omaelämäkerralliset elementit eivät ole omiani, vaan jonkun muun. Olen siis patologinen valehtelija, mutta tunnustuksellinen sellainen. Yleensähän tarinankertojat yrittävät vakuuttaa olevansa parempia kuin ovatkaan; kaikki heille sattuneet harmit ainoastaan toisten syytä. Kertojan on löydettävä itsesäälilleen oikeutus sen sijaan, että kehtaisi vain myöntää itse käyttäytyneensä ja ajatelleensa typerästi, vilpillisesti tai tekopyhästi; olleensa moraalisesti selkärangaton mutta teeskennelleensä aivan päinvastaista. Koska elämme kaikki enemmän tai vähemmän pimeässä; puutteellisten tietojen, itseymmärryksen tai toisten ymmärryksen varassa.
Perfektionismi on paras tapa saada varmuus omasta epätäydellisyydestään ja puutteellisuudestaan. Täydellisyyten pyrkiminen johtaa kaikkein varmimmin sen tajuamiseen, ettei voi sitä koskaan olla. Se, joka väittää muuta, on pelkästään patologinen tapaus.
En tiedä, mitä nyt on tapahtumassa. Tiedän ainoastaan elävämme suurta murrosvaihetta. Pessimisti minussa sanoo, että kaikki on johtava täydelliseen romahdukseen; optimisti taas sanoo, että uutta alkua ei voi syntyä ilman vanhan romahdusta ensin, mutta kumpikin päätyy samaan lopputulokseen. Katsokaa ympärillenne, lukekaa lehtiä ja kuunnelkaa uutisia, ja päädytte itse samaan lopputulokseen. Maailma on narrien laiva; sellainen jossa narrit itse ovat ruorissa ja peräsimessä. Narrien, jotka eivät edes tajua olevansa narreja. Narrien, jotka pitävät sormea napilla; narrien jotka puhuvat rajattomasta kasvusta ja laajenemisesta tajuamatta, että nämä johtavat lopulta entropiaan. Jonkun pitäisi pysäyttää laiva, mutta se vain kiihdyttää vauhtiaan.
On tärkeintä aloittaa siitä, että myöntää oman narriutensa.
En voi tarjota teille vastauksia enkä suurta tarinaa, ainoastaan enemmän tai vähemmän sekavia katkelmia, välähdyksiä tai palapelin paloja; unia, muistikuvia, kuvitelmia. Voitte koota niistä oman tarinanne, jos haluatte, tai olla kokoamatta.
Harri Teikka joutuu Peter-Paniikkiin aamupalalla
Selasin aamun lehteä kahvikupin ääressä. Lehdessä oli juttu Peter Pan -syndroomasta.
"Peter Panin oireet:amerikkalainen psykologi Dan Kiley määritteli kuulussa teoksessaan mies-lapsen, henkilön, joka on ikänsä puolesta mies mutta käyttäytymiseltään kuin lapsi. Oikea Peter Pan on vastuuton, ahdistunut, yksinäinen, narsistinen, sovinismiin taipuva ja mielentilaltaan oikukas nuoruuden metsästäjä."
"Syndrooman tunnusmerkit:
1. Tunteiden lamaantuminen: viha ilmenee raivona, ilo hysteriana ja pettymys itsesäälinä.
2. Vitkastelu: asioita lykätään siihen asti kunnes ne on pakko hoitaa.
3. Sosiaalinen kyvyttömyys: mielijohteet määräävät ja toverit johdattelevat.
4. Maaginen ajattelu: 'Jos en ajattele sitä, se menee pois.' 'Jos ajattelen sen muuttuvan, se muuttuu.'
5. Äitisidonnaisuus: halu vapautua äidin vaikutusvallasta aiheuttaa syyllisyyttä.
6. Isäsidonnaisuus: tunne ettei isän rakkautta ja hyväksyntää voi koskaan saavuttaa.
7. Seksuaalinen sidonnaisuus: torjutuksi tulemisen pelko johtaa tunteiden tukahduttamiseen ja machoiluun."Käänsin sivua nopeasti ja etsin sarjakuvaosaston käsiini.
Ääniä Manalasta
Orfeus tulee takaisin Manalasta, kun kuuntelen jo ammoin kuolleiden laulajien musiikkia äänilevyiltä. Äänenvärähdykset on etsattu aikaan kiinni. Kuljen runoilijan haudalla, mutta hän on silti elossa minun olohuoneessani. Siinä on jotain egyptiläistä; heidän, jotka tajusivat kaikkein selvimmin elämän ja kuoleman samanaikaisuuden ikuisuudessa, ja rakensivat mahtavia hautakammioita vainajiensa kodeiksi, joissa kuolleet elivät. Siinä on jotain prometeaanista; jos Prometheus olisi varastanut jumalilta tulen sijaan ikuisen elämän salaisuuden (päinvastoin kuin Gilgamesh, joka etsi elämää, mutta löysi vain kuoleman). Eivätkä kuolleiden äänet pelota minua; päinvastoin, ne ovat täynnä elämää aikaan ikuistettuina, ja ne rohkaisevat minua, elvyttävät sieluani; kertovat minulle, että kuolemaa ei ole, ainoastaan elämä.
Kesän vihreä helvetti
Olen kävellyt Kuolleiden kaupungissa kirkkaassa keskipäivän auringossa, jossa varjot ovat olleet mustaakin mustempia. Olen nähnyt porvarit ilman sielua, aaveiden kaltaiset kaupunkilaiset. Olen nähnyt elävät kuolleet odottamassa vuoroaan työvoimatoimistossa ja sosiaalihuollossa. Autojen räjähdysmoottorit, jotka ovat myrkyttäneet ilman. Olen nähnyt bakkanaalisen kaaoksen ja väkivallan juhannusfestivaaleilla, veren virtaavan pistohaavoista, pahoinpidellyn miehen jonka toinen silmä valui tämän poskelle ja joka kyseli humalassa ja shokissa ensiapuryhmältä: "Eihän tää oo paha, eihän tää oo paha?" ja rannalla makaavat siniset ruumiit, joita hengenpelastajat ovat turhaan yrittäneet elvyttää. Olen kulkenut kirkkojen pimeydessä, hämärissä keskilaivoissa, joissa papit ovat yrittäneet saalistaa sieluja, kietoa ne verkkoihinsa. Olen tuntenut kevätauringon julmuuden, kun se lyö sielun mustelmille, ja saa saastaiset nesteet virtamaan. Asfaltti on polttanut minua kuin käärinliina, joka on kiedottu elävältä haudatun ympärille. Olen nähnyt kesän vihreän helvetin. Olen löytänyt pelastuksen yön viileässä hämärässä ja yksinäisyydessä.
Flunssa
Karri Toikka makasi sohvallaan kalpean täysikuun valaistessa huonetta. Hän oli ollut jo muutaman päivän flunssan kourissa, yskiä pärski ja lypsi sieraimistaan vaaleankellertävää limaa valkoisiin paperinenäliinoihin, joita lojui aimo nippu sohvan vieressä. Joka syksy ja kevät sama juttu. Kylmettyminen oli ennustettava siirtymärituaali vuodenaikojen välillä, eikä hän varmaan milloinkaan oppisi pukemaan ylleen sopivasti niin että välttyisi vilustumiselta.
Hänellä oli varmaan hieman lämpöä, sillä kaikki aistit olivat jonkinlaisen turtumuksen vallassa, joka vääristi maailman. Aika oli kuin jähmettynyt paikoilleen. Välillä hän paleli, välillä tihkui hikeä. Hän lojui sohvalla kuin hautakammion pohjalla. Valo särki silmiä, sieraimet ja nielu olivat ärtyneitä, hänen jalkateränsä hehkuivat kuumina kuin hän olisi seissyt lieden päällä. Hän tunsi liman liikkuvan jossakin onteloissa, kitalaessa, silmien takana, otsalohkossa.
Tämä ei mennyt ohi muuten kuin odottamalla ja lepäämällä. Hänen oli pakko olla paikallaan, mitä hän inhosi. Sairaus piti polttaa loppuun, ja se vei oman aikansa. Ehkä hän oli tullut kipeäksi, koska hän ei muuten osannut pysähtyä. Hänen ruumiinsa lähetti hänelle viestejä, joita hänen oli pakko kuunnella.
Hän tunsi olevansa vankina. Vankila oli tämä suunnattoman kokoinen organismi, talo jossa hän asui kymmenien muiden kanssa. Jokainen omassa pikku lokerossaan organismin sisällä. Organismin, jolla oli oma elämänsä: sähkö, ilmastointi, lämmitys, vesijohdot, viemäröinti. Ne olivat sen verenkierto, sisäeritys, aivotoiminta, ulostaminen ja virtsaaminen. Ruoakseen se söi ihmisiä, talon asukkaita. Tai pikemminkin ihmiset ja talo elivät symbioottisessa suhteessa, huolehtivat toistensa hyvinvoinnista.
Saattoiko talo sairastua kuten hän nyt? Homevaurioita, vesivahinkoja, rakenteiden ikääntymistä, eroosiota. Joutuiko talo kärsimään asukkaidensa ongelmista: oliko taloille olemassa psykiatreja ja terapeutteja kuten ihmisille? Kärsikö talo asukkaidensa perheriidoista, alkoholismista, mielenterveysongelmista, yksinäisyydestä, kateudesta, keskinäisestä kyräilystä ja epäluuloista?
Karri Toikka oli omaksunut politiikan, jonka mukaan kaikenlaisia kontakteja naapureihin oli syytä välttää niin paljon kuin mahdollista. Missä oli ihmisiä, siellä oli valtapelejä. Ja jos ei halunnut pelata sääntöjen mukaan, joutui silmätikuksi.
Näytelmä
Muukalainen oli jossakin välissä saapunut huoneeseen Karri Toikan huomaamatta, tai ainakaan hän ei ollut havainnut tätä, mutta kuuli selvästi Muukalaisen äänen puhuvan:
"Maa liikkuu allasi, Karri Toikka; se polttaa. Mikään ei pysy entisellään, kaikki on jatkuvassa muutoksessa. Olet lapsesta asti ollut skitsoidi; mielenterveytesi on kuin ohut ja hauras munankuori, joka on alituisesti psykoottisen hajoamisen vaarassa. Tiedät sen ja vetäydyt turvaan muurisi taakse. Mielesi järkkyy, mutta se ei murru. Suojelet itseäsi jähmettymällä paikoillesi; olemalla liikkumatta, ettei kukaan vain huomaa sinua."
Karri Toikka sanoi: "Ei, se ei ole totta! Olen kyllä aina tiennyt olevani erilainen kuin muut ihmiset, yksinäinen...." Muukalainen sanoi: "Sinun ei pidä huolehtia, olet vahvempi kuin luuletkaan, mutta sinun on kuljettava ankara tie, jolla matkatessasi lyöt itsesi yhä uudelleen pirstaleiksi tullaksesi ehjäksi. Ja sellainen on hyvin kuluttavaa."
"Niin... pitääkö minun tulla vanhaksi ja väsyneeksi ennen kuin voin löytää mielenrauhan? Vai tuleeko minusta vain vanha, väsynyt ja katkera?" Karri Toikka kysyi. Muukalainen sanoi: "Tuohon sinä tiedät vain itse vastauksen. Minä kerroin sinulle ajan kudoksesta ja siitä, kuinka sen yksittäiset säkeet voivat rönsyillä arvaamattomasti. Kohtaloasi ei ole lyöty lukkoon, se olkoon lohdutukseksesi. Tiedät, että sinut on heitetty tähän maailmaan tajuamaan oma erityislaatuisuutesi; näkemään, kokemaan, tuntemaan, tajuamaan. Ehkä sinusta tulee eräänä päivänä kuningas. Ehkä nimesi jää elämään jälkipolville." "... Tai sitten minusta tulee kerjäläinen, ehkä kuolen katuojaan ja nimeni unohdetaan", Karri Toikka sanoi tähän sarkastisesti. Muukalainen hymyili.
"Oli miten oli," Muukalainen jatkoi, "et voi enää hautautua kammioosi. Sinun on tultava ulos ja kohdattava muut". Karri Toikka huokaisi: "Olen tiennyt tämän... jo monta vuotta, mutta se on vaikeaa, niin helvetin vaikeaa. Kadut ovat elottomia, vailla tarkoitusta. Joka ilta huomaamme päätyvämme aina samaan umpikujaan. Toiset ihmiset ovat peilikuvamme, mutta minä en kykene näkemään siellä mitään. Vain... tyhjää". Muukalainen räjähti nauramaan. Samoin yleisö.
Karri Toikka nielaisi. Sitten hän huomasi yleisömassan alapuolella salissa istumassa penkeillään. Jotkut hienot vanhat rouvat katselivat häntä teatterikiikareillaan. Yleisön katseet olivat Karri Toikassa, he odottivat jännittyneinä hänen seuraavaa vuorosanaansa. Kauanko he olivat oikein seuranneet häntä ja Muukalaista? Karri Toikka koetti miettiä nopeasti. Hän ei saisi kiinnittää huomiota katsojiin, rikkoa näytelmän illuusiota; ainakaan ennen kuin tietäisi, olisiko tässä esityksessä kyse shakespearelaisesta draamasta, ibseniläisestä perhehelvetistä vai kenties beckettiläisestä absurdismista. Jos tämä olisi brechtiläinen moraliteetti, hänellä olisi helpompaa: hän voisi suoraan puhutella yleisöä, ja kaikki olisivat heti juonessa mukana.
Joka tapauksessa hänen olisi toimittava nyt nopeasti, keksittävä jotain. Olivathan ihmiset kuitenkin maksaneet pääsylipuistaan; he luulisivat kohta, että hän oli unohtanut vuorosanansa. Ehkä hyvällä onnella tämä äänetön hetki näyttämöllä menisi taidepaussina. Oliko täällä edes kuiskaajaa?
"Öhöm..." Karri Toikka aloitti. "Kuohikaa se!" kuului kimeä huuto jostakin väkijoukon seasta. "Se on Saatanan poika!" toinen ääni karjui. "Uhrataan se muinaisille jumalille!" kolmas jatkoi. Karri Toikka katsoi kauhuissaan, kun katsojat ryntäsivät ylös penkeiltään ja syöksyivät kohti näyttämöä nyrkit pystyssä, naiset raivoissaan kirkuen, miehet karjahdellen eläimellisesti. Tämä ei ollut enää sivistynyttä teatteriväkeä, se oli lynkkausjoukko.
Myöskään kriitikot eivät katsoneet hyvällä näytelmää, ja suomivat sitä sanan säilällä parhaansa mukaan. Valtakunnan suurimman päivälehden pelätty teatterikriitikko Kakka Jujava luonnehti esitystä "2000-luvun ensimmäiseksi varsinaiseksi näyttämäkatastrofiksi", ja jatkoi: "Tähänkin tekeleeseen haaskatut rahat olisi pitänyt lahjoittaa omaehtoiselle ja uutta luovalle lastenkulttuurille".
Suositussa "Ilman miestä ja synnytyslakossa jo 457 ja 1/2 päivää" -verkkoblogissaan Peppi Mäkäräinen kirjoitti näin: "Surkeasti näytelleen Karri Toikan 'tähdittämä' esitys on varmasti pateettisin Nuoren miehen odysseia -tyylilajin edustaja, jota on todistettu naismuistiin. Miehisessä itsesäälissä piehtaroitiin; nainen oli totuttuun tapaan alistettu pelkäksi seksistiseksi tissikulissiksi, pano- ja synnytyskoneeksi; samaan aikaan kun ummistettiin silmät siltä tosiseikalta, että tälläkin hetkellä islamilaisissa maissa pikkutytöiltä silvotaan klitorikset julmissa naisten ympärileikkauksissa. Ja lyön vetoa, että Karri Toikalla on taatusti pienempi pippeli kuin edes neljännellätoista exälläni. Kyllä miehet ovat sikoja!"
Isänmaa-aktivisti Beppo Lehtolapsi niin ikään kommentoi esitystä puhemies Paavo Lipposen nimissä vihreiden eduskuntaryhmälle, Setan hallitukselle, Suomi-Neuvostoliitto -seuran entisille jäsenille ja Venäjän presidentille lähettämässään internet-joukkokirjeessä: "Ryssäläinen kommarihenkinen apurahateatteri on edelleen voimissaan ämmämäisten taidehinttarien toimesta, jotka eivät ole koskaan päässeet ruiskauttamaan mälliään naisen pilluun, vaan ruikkivat lastinsa mieluummin toisten jutkunekruählämien ryssäläisiin homoperseisiin. Miksi verorahoilla kuskataan tähän maahan somaliraiskaajia saastuttamaan naisiamme ja puhdasta arjalais-germaanista ugrivertamme? Me vaadimme vuoden 1939 rajojen välitöntä palauttamista, totuuskomissiota ryssän suorittamasta kansanmurhasta ja pommeja Moskovaan. Vapauttakaa Tshetshenia ja antakaa suomalaismiehen heittää rotupuhdas mällinsä terveen suomalaisnaisen saastuttamattomaan vittuun!"
Harri Teikan sähköposti Peppi Mäkäräiselle
Tehdessään itsestään marttyyrin ikuisine valitusvirsineen alistetusta asemastaan eräät naiset eivät tajua, että naisilla itse asiassa on paljonkin valtaa; ja jos seuraamme eteenpäin samaa ajatusta miesvaltaisesta yhteiskunnasta, tällöin naisten olisi itse asiassa tajuttava hallussaan oleva potentiaalinen voima. Sillä monissa asioissa he hallitsevat miehiä -- ja tällöin naiset saattaisivat hallita myös koko yhteiskuntaa.
Kuulen äänekkäitä vastalauseita. Antakaa, kun selitän tarkemmin.
On tosiasia, että monesti miehet eivät ymmärrä naisia. Heidän alkeellinen naiskuvansa rajoittaa vastakkaisen sukupuolen kliseisiin madonnan ja huoran, hoivaavan äidin ja valloitustaan odottavan seksiobjektin rooleihin. Mutta alistumisen sijasta naisten olisi tajuttava, että näissä rooleissa piilee myös paljon valtaa. Ja se valta on nimen omaan psykologista, ei fyysiseen voimaan perustuvaa; ja tällainen on omiaan hämmentämään suoraviivaiseen toimintaan tottuneita miehiä.
Aloitetaan äideistä. Nyky-yhteiskunnassa isät ovat menettäneet merkitystään, ja monien poikien kasvatusvastuu on jäänyt äideille. Näin, koska isät ovat yleensä poissa: he ovat päivisin töissä, ja iltaisin liian väsyneitä ja kyllästyneitä osoittamaan huomiotaan lapsilleen. Tai sitten isät vain yksinkertaisesti jättävät perheensä: avioerojen seurauksena aikuinen ihminen, jonka vanhemmat ovat edelleenkin yhdessä, on nykyisin kummallinen anomalia, jäänne jostakin menneisyydestä.
Tästä seuraa, että pojat viettävät yhä enemmän aikaa äitiensä kanssa, näiden vaikutuspiirissä, ja samalla imevät sisäänsä äitiensä arvoja, ajatuksia, tunteita. Freudilainen Oidipus-kompleksi menettää merkityksensä: pojan ei enää tarvitse suorittaa symbolista isänmurhaa, sillä nyky-yhteiskunnassa isä itse huolehtii asiasta hänen puolestaan, ja tekee symbolisen itsemurhan yksinkertaisesti vain poistumalla pojan elämästä. Ja tämä merkitsee sitä, että äitien tosiasiallinen valta kasvaa suuremmaksi, kun heidän on otettava kannettavakseen sekä isän että äidin rooli.
Mitä tapahtuu, kun tällaisesta perhetaustasta tuleva poika kasvaa aikuiseksi? Alitajuisesti hän hakee naisista äitiä, ei ainoastaan hoivaavaa mutta myös määräävää, ehkä alistavaakin. Hänen on vaikea tehdä oman elämänsä päätöksiä; hän hakee toista ihmistä tekemään ne puolestaan. Naisesta hän hakee hoivaajaa, mutta myös määrääjää. Patriarkaalisina entisaikoina tällaiselle miehelle naurettiin; sanottiin, että hän oli äitivaimonsa tossun alla, häntä kutsuttiin tohvelisankariksi. Valitettavasti vain ihmisissä yhdistyy turvallisuuden tarve itsenäisyyden tarpeeseen, ja tästä jakomielisestä tilanteesta seuraa, että päädytään naissuhteissa heijastettuun äitivihaan, ja tästä naisvihaan. Äidin turvaa ja hoivaa kaivataan, mutta niitä vastaan myös kapinoidaan -- koska ne koetaan tukahduttaviksi.
Ja tästä päästään naiskuvan toiseen ääripäähän eli naisen alistamiseen objektiksi, tuoksi intohimon hämäräksi kohteeksi, laulujen naiseksi -- ja pahimmillaan huoraksi. Eikä tämäkään ole vailla jakomielisyyttä: mies samaan aikaan palvoo ja halveksuu naista. Mies kuolaa naisen perään, vajoaa romanttis-eroottisiin fantasioihin, mutta koska hän ei kestä näiden fantasioidensa tosiasiallista haureutta ja hänelle on vaikeaa kohdata todellista naista -- toista ihmistä omine toiveineen ja pelkoineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen -- hänelle on helpompaa muuttaa mielessään nainen elottomaksi esineeksi; sekä kaipuun että himon kohteeksi: pin-up -kuvaksi, palvottavaksi filmitähdeksi tai vain yhteen käyttötarkoitukseen kelpaavaksi huoraksi; mikä on hyvä asia, jos tämä antaa miehelle, mutta huono, jos tämä erehtyy antamaan muille. Palaamme naisvihaan.
Se, mitä mies ei tässä tajua on, että hänen yksioikoinen ajattelutapansa ei tee häntä vahvaksi, vaan itse asiassa heikoksi. Ja juuri nämä heikkoudet antavat naisille mahdollisuuden hallitsemiseen. Mies on heikko äitinsä edessä, mies on heikko naisellisen viehätysvoiman edessä. Sen sijaan, että naiset kokisivat olevansa alistetussa asemassa miehiin nähden, heidän olisi ymmärrettävä, että juuri edellä mainituissa seikoissa heidän tosiasiallinen voimansa piilee. Ei fyysisessä, vaan psykologisessa voimassa. Naiset pääsevät valtaan, kun he tajuvat olematta apinoimasta miehistä, yksitotisen suoraviivaista vallankäyttöä, ja ymmärtävät epäsuoran, tunteiden, attraktion, hoivavietin ja -tarpeen voiman. Ja koska he tajuavat miehiä paremmin ihmisten, ei esineiden, väliset suhteet. Näissä asioissa naiset ovat miehiä voimakkaampia.
Tasa-arvon saavuttaminen onkin jo sitten toinen juttu.
Sielun pimeä yö
Karri Toikka havahtui sohvaltaan. Oli pimeää, mutta hän ei tiennyt, oliko ilta, yö vai aamu. Hänen rannekellonsa oli taas pysähtynyt. Kuume oli noussut edelleen ja hän värisi kylmissään. Hän oli raihnaisen ruumiinsa vanki, tämä sotkuisen huoneen vanki, yksin koko maailmassa.
Hänestä tuntui samanlaiselta kuin joskus pikkulapsena, kun hän oli herännyt nukkumasta eräänä iltana ja huomannut, että vanhemmat olivat poissa ja jättäneet hänet kotiin aivan ypöyksin. Se oli ollut pelottavaa; hän ei tiennyt, missä isä ja äiti olivat, tai tulisivatko he enää koskaan takaisin. Hänen ainoana seuranaan olivat makuuhuoneen seinille ulkoa heijastuvat katuvalot ja satunnaisten autojen lamppujen luomat, seinillä ja katoissa liikkuvat ja tanssivat varjot. Se oli ensimmäisiä kertoja, kun Karri Toikka oli todella kokenut saman lohduttoman yksinäisyyden tunteen, joka olisi seuraava häntä halki koko elämän.
Pieni lapsi ei pysty käsittelemään tällaista kokemusta ja purskahtaa avuttomaan itkuun, mutta aikuisena hän oli oppinut älyllistämään ja työntämään syrjään tällaisen epätoivon ja pelon. Itsensä saattoi orientoida takaisin todellisuuteen vain sytyttämällä valot huoneeseen ja karkoittamalla pimeissä nurkissa väijyvät demonit.
Valo särki hänen silmiään. Hän oli tulikuuma. Otsalohkon alla jyrisi ukkonen, levottomana vellova myrskyrintama, onteloissa laavan tavoin vyöryvä lima. Oli aika koristella taas yksi paperinenäliina myrkynvihreällä räällä. Paine puristui ulos poskionteloista ja tulehtuneet sieraimet tyhjenivät paksusta limasta.
Armelias hämärä helpotti silmiä, kun kattovalon taas sammutti. Hän värjötteli untuvapeiton alla, jonka oli käärinyt tiukasti itsensä ympärille. Hänen olisi pitänyt raahautua sohvalta sänkyynsä, mutta hän tunsi olonsa heikoksi ja pelkäsi ankaria vilunväristyksiä, jotka seuraisivat, jos hän päästäisi hehkuvasta ruumistaan lämpöä keräävän peiton hetkeksikään pois ympäriltään.
Talo hänen ympärillään hengitti, nukkui. Kylmä veto kävi sen huonosti tiivistetyistä ikkunoista. Talvella Karri Toikka jätti suihkussa käytyään kylpyhuoneen oven auki, että asuntoon olisi tullut vähän lämpimämpää. Onneksi kirkkaina päivinä talviaurinko lämmitti hieman huonetta ikkunalasin läpi. Kesällä asunnossa saattoi olla tukahduttavan kuuma, ja vaikka Karri Toikka nukkui ikkuna auki, hän heräsi monesti keskellä yötä huomatakseen, että tyyny oli hiestä märkä.
Hän oli asunut talossa nyt viisi, kuusi vuotta, mutta naapureitaan hän ei ollut oppinut tuntemaan. Ei niin, että hän olisi edes välittänytkään. Seinän takana asui venäläinen yksinhuoltajaäiti pikkupoikansa kanssa. Tämä oli tumma kylmänkaunis nainen, pitempi kuin Karri Toikka, ja joskus hän kuuli seinän takaa, kuinka nainen huusi venäjäksi pikkupojalleen. Naisen etunimi oli Tatjana; sen Karri Toikka tiesi, koska joku oli raapustanut tämän koko nimen ja osoitteen viereisen porttikongin seinään.
Karri Toikka epäili kirjoittajaksi Herra Raadonlöyhkää. Herra Raadonlöyhkäksi Karri Toikka oli ristinyt kerrosta alempana asuvan eläkeläismiehen, joka kammotti häntä. Herra Raadonlöyhkä oli kuin esimerkkimalli siitä, millaiselta vanha kieroutunut pedofiili saattaisi vaikuttaa. Karri Toikka ei koskaan ollut välittänyt tarkastella sen enempää, miltä Herra Raadonlöyhkä näytti; ainoastaan, että tällä oli harmaat hiukset ja tummansininen sadetakki, jossa tämä hiippaili ulos kävelyreissuilleen.
Karri Toikka asui ylimmässä kerroksessa. Kerran hissi oli jäänyt väliin juuri ennen pohjakerrosta ja hän oli saanut kököttää ahtaassa hississä kokonaiset neljäkymmentäviisi minuuttia ennen kuin huoltomies oli tullut avaamaan oven. Tämän jälkeen Karri Toikka oli pyrkinyt välttämään hissiä ja mieluummin käytti portaita. Itse asiassa pian hän melkein voitti hissifobiansa, sillä portaissa kulkeminen alkoi vaikuttaa lähes vielä pelottavammalta kokemukselta kuin uudestaan hissiin kerrosten väliin jääminen olisi ollut. Useasti nimittäin hänen kulkiessaan alas kierreportaita Herra Raadonlöyhkän kerroksen halki, hän saattoi vaistota, kuinka Herra Raadonlöyhkä tarkkaili häntä ovenraostaan; melkein kuuli tämän hengityksen. Pian Karri Toikalle selvisi, mitä Herra Raadonlöyhkä oikein väijyi oviaukossaan.
Oli melko selvää, että Herra Raadonlöyhkä oli vainoharhainen, ehkä skitsofreeninenkin vanha rasisti, joka oli kehittänyt jonkinlaisen pakkomielteen Karri Toikan venäläisistä seinänaapureista, pitkästä julmankauniista naisesta ja tämän pikkupojasta. Kerran Herra Raadonlöyhkän oven viereen oli ilmestynyt lappu, jossa luki: "Ryssä perkele, lakkaa sotkemasta paikkoja". Joskus Karri Toikka saattoi matkallaan portaita alaspäin kuulla miehen mutisevan jotain itsekseen, että "saatana", tämä oli luullut häntä "siksi ryssäksi". Karri Toikka ei saanut koskaan oikein selvää miehen mutinasta, mutta yleensä se oli "saatana" sitä ja "saatana" tätä.
Herra Raadonloyhkäksi Karri Toikka nimitti miestä, koska tämän asunnosta levisi rappuun aina samanlainen eltaantunut löyhkä, kuin yhdistelmä kosteita vanhoja sanomalehtiä ullakolla ja mätänevää lihaa. Hän pystyi hajusta tuntemaan, milloin mies oli ollut liikkeellä salaperäisillä kävelyretkillään ulos. Mikä mies Herra Raadonlöyhkä oikein oli, mikä tämän hajun aiheutti, sitä Karri Toikka ei ollut koskaan saanut selville. Ei niin, että hän olisi edes välittänyt saada selville.
Kumpi on suurempi mielipuoli: se joka menee mukaan kollektiiviseen hulluuteen -- koska kaikki muutkin tekevät niin -- vai se, joka kehittää aivan oman yksityisen hulluutensa?
Tämä talo oli kaikki muut talot, koko maailma pienoiskoossa. Jos jokin jättiläinen olisi saanut päähänsä repäistä julkisivun irti vimmastuksissaan tai pelkästä päähänpistosta, koko talo kerroksineen olisi paljastunut maailmalle kuin nukkekoti. Siellä olisi näkynyt ylimmässä kerroksessa (ellei ullakkoa otettu lukuun) Karri Toikan pieni, ahdas ja sotkuinen yksiö kirjoineen, levyineen ja videoineen, lattialla lojuvine aikakaus- ja sanomalehtikasoineen ja julisteiden tapetoimine seinineen. Seuraavassa lokerossa hänen vieressään olisi ollut pitkä tumma venäläisnainen huutamassa pikkupojalleen moitteettomasti sisustetussa olohuoneessaan. Näiden alapuolella Herra Raadonlöyhkä hautomassa synkkiä ajatuksiaan. Opiskelijoita bokseissaan tenttikirjoineen ja tonnikalapurkkeineen. Lapsiperheiden asuntoja täynnä vilskettä, naurua ja itkua aamusta iltaan. Tavallisia duunareita, joiden elämän ainoa sisältö työn ohella oli tv:n visailut kaljapullon seurassa. Kolmannen kerroksen lesbopariskunta, kielenkääntäjä ja äidinkielenopettaja. Nelosen afrikkalaisperhe, joille oltiin ainakin edessä päin poliittisen korrektisti kohteliaita (kukaan ei välittänyt, mitä Herra Raadonlöyhkä ajatteli). Ensimmäisen kerroksen yksin asuvat vanhukset, joiden ainoat vieraat milloinkaan olivat ateriapalvelusta, kotiapulaisia tai terveyssisaria, kunnes yhtenä päivänä postiluukussa lukisi uusi sukunimi, ja edellinen asukas kuskattu vanhainkotiin tai hautaan.Kaikki nämä ihmiset olivat yksinäisiä, jopa toistensa kanssa. Kaikki kiertyi yksinäisyyden ympärille. Ihmiset seurustelivat ja hankkivat lapsia, jotta olisivat välttäneet sen kammottavan ajatuksen, että olisivat liian kauaksi aikaa joutuneet tekemisiin oman itsensä kanssa. Opiskelijoiden meluisat kotibileet viikonloppuisin, jolloin musiikki pauhasi ja Karri Toikka saattoi kuulla äänekkään humalaisen puheensorinan jostain kerrosten halki, kun lämpöpatterit välittivät musiikin bassojumputuksena ja puheen vaimeana huminana, jonka yksittäisistä sanoista ei saanut selvää. Nyt heillä oli hauskaa, mutta aamulla kaikki heräisivät sängyistään edelleen yksinäisinä (toisen ihmisen tai itsensä kanssa, se oli samantekevää) ja lisäksi krapulaisina. Morkkis -- kaikki edellisiltaiset humalaiset lähentelyt, kinastelut, juonittelut ja tosiasioiden varomattomat laukomiset -- joka teki olosta vielä pahemman. Yksinäisissä asunnoissa kellastuneiden valokuva-albumiensa kanssa kyynelehtivät vanhukset. Nuoripari, jonka suhde oli päättymässä, mutta jota jatkettiin väkisin kaikista valheista, pettämisistä ja loukkauksista huolimatta.
Ja Karri Toikka? Entisinä aikoina hänen kaltaistaan olisi kutsuttu "vannoutuneeksi vanhaksipojaksi"; nyt hän oli vain "sinkku". Yksinäisyys ei häntä vaivannut -- kovasti -- hän oli tottunut siihen. Hän saattoi mennä nukkumaan ja herätä, milloin halusi; kuunnella musiikkia, milloin halusi; mennä ja tulla mielensä mukaan. Kukaan ei ollut häntä määräämässä tai moittimassa.
"Helvetti on toiset ihmiset", Jean-Paul Sartre oli joskus sanonut. Se oli Karri Toikan lempiaforismi. Yksinäisyydessä oli hänen taivaansa, oli aina ollut.
Ihmiset puhuivat aina pahaa; joko selän takana tai suoraan päin naamaa laukoen. He kaikki tahtoivat aina jotakin, manipuloivat toisia. Hyväksyntä piti ostaa lahjuksin. Kaupankäynnissä ei milloinkaan voinut voittaa. Elämä on peliä -- ja jos ei pelistä pitänyt, oli vain vetäydyttävä syrjään siitä, jäätävä tarkkailijaksi. Ikävä vain, että tieteellisessä kokeessa myös tarkkailija vaikutti vääjäämättä kokeen lopputulokseen. Viattomia ei ollut.
Lasten tahdot murskattiin. Sen tekivät vanhemmat, opettajat -- ja toiset lapset. Armeija ja työelämä täydensivät tuhon. Opetettiin, että oli oikein lyödä, tappaa. Jokainen väkivaltakoneiston jäsen sisäisti säännöt. Tappaminen oli nykyään sivistynyttä massatuotantoa, jota ei enää edes kutsuttu tappamiseksi. Tapettiin hymyhuulin. Tapettiin pehmeästi. Tapettiin hitaasti televisiolla ja alkoholilla. Tapettiin niin, ettei tapettava edes huomannut sitä, ja kuolema kesti vuosikymmeniä. Sitten, kun tämän tajusi, oli jo liian myöhäistä. "Sellainen siitä on tullut, kun ei ole pienenä tapettu", Karri Toikan äidin kansakoulunopettaja oli tavannut sanoa. "Jos sun pääs olis lasia, niin näkis, kuinka kusi virtaa ja paska tekee patoja", Karri Toikan luokkatoveri peruskoulussa, Petri, oli tavannut hänelle sanoa; arvatenkin toistellen omalta isältään kuulemiaan sanoja.
Hate valitti Karri Toikalle aina, kuinka tässä yhteiskunnassa pärjäsivät perseennuolijat ja joviaalit paskanpuhujat. "Ihmiset sietävät aina enemmän mukavaa valehtelijaa kuin vittumaista todenpuhujaa", Hate oli sanonut hänelle. "Puhutaan ihmisille silmät ja korvat täyteen mukavia tyhjänpäiväisyyksiä ja kivaa pumpulia. Miellytetään. Sitten on tietysti Joe Jokisen tapaiset kokovartalokyrvät, joilla on varaa olla mulkkuja, ja jotka saavat aina kaiken, mitä haluavat. Ehkä nekin ovat aloittaneet jonkun isomman perseennuolijana ja nousseet siitä sitten portaita ylemmäksi.
Joe Jokinen oli noussut mediassa "internet-guruksi" it-kuplan aikoina. Hän oli aloittanut nöösipojan iässä tiskijukkana paikallisradioissa, takonut it-bisnekseen, kun rauta oli ollut kuuma, perustanut kotisivuja yrityksille tuottavan firman, myynyt sen ruotsalaisille hyvästä rahasta ja hypännyt rotan tavoin uppoavasta laivasta juuri, kun kupla oli alkanut näyttää puhkeamisen merkkejä. Viimeksi, kun Joe Jokisesta oli kuultu, joku mediaseksikäs firma oli palkannut hänet "kehitysjohtajakseen", joka oli ensitöikseen saneerannut kymmeniä ihmisiä pihalle. Joe Jokinen ei ollut mikään nero, korkeintaan keskinkertaisuus; hän ei ollut itse keksinyt mitään uutta, mutta hän oli osannut ratsastaa muiden ihmisten saavutuksilla, ja Hate jatkoi, oli "tarpeeksi vittumainen tyyppi, jolla oli helvetinmoinen tahto", ja oli tottunut saamaan sen, mitä halusi ja yleensä saikin sen. "Jos karman laki toimii, eräänä päivänä Joe Jokinen hukkuu siihen samaan paskaan, jota on itse työntänyt ihmisten niskaan vuosikausia", Hate oli sanonut. "Tai sitten hän kuolee monimiljardöörinä Floridassa, ja kaikki lehdet kirjoittavat ylistäviä muistokirjoituksia 'liike-elämän monipuolisesta visionääristä'", Karri Toikka pisti takaisin. Häntä huvitti Haten ainainen katkeruus.
Kuume tuntui vain nousevan. Karri Toikalla ei ollut voimia edes liikahtaa. Kuolisiko hän tähän? Ehkä hänellä oli keuhkokuume, mutta hän ei olisi edes pystynyt soittamaan itselleen ambulanssia, niin heikkona hän oli. Hän yritti nukkua -- uni oli aina paras parantaja -- mutta ei pystynyt. Sen sijaan hän oli eräänlaisessa horteessa unen ja valveen rajamailla. Aika tuntui pysähtyneen paikoilleen. Hämärä huone hänen ympärillään oli muuttunut jonkinlaiseksi muinaiseksi hautakammioksi -- tai kohduksi. Hänen silmiään särki, joten hän sulki ne. Hänen kaikki ajatuksensa olivat sekavia huuruja, miljoona sanaa yhdessä samanaikaisena sotkuisena ryöppynä. Mihinkään ei voinut tarttua, missään ei ollut järkeä.Kaksi vuotta sitten Karri Toikka oli kerran herännyt aamulla siihen, että joku soitti hänen ovikelloaan. Unenpöpperöisenä hän oli alkanut kiskoa housuja jalkaan, tunkenut koipensa ensin väärään lahkeeseen tietenkin. Ovikello soi uudestaan. "Tullaan, tullaan", hän huusi kiskoen edelleen vetoketjua kiinni avatessaan ovea. Siellä oli huoltomies: "Morjensta, tuolla alakerrassa valittivat, että katosta tippuu vesi läpi; sieltä on rappaukset irronnut ja kaikki. Sattuuko sulla olemaan vesivahinkoa kylpyhuoneessa?" Karri Toikka sanoi: "Ei tietääkseni, mutta käy itse katsomassa, jos et minua usko", ja avasi huoltomiehelle kylpyhuoneen oven.
Mies tarkasteli vähän aikaa Karri Teikan kylpyhuoneen lattiaa ja sitten loihe lausumaan: "Ohhoh". "Onko siellä jokin ongelmana?" Karri Toikka kysyi. "Vessanpönttö on kokonaan irti, ja tonne muovilattian alle on päässyt kosteutta. Siitä se vesi on sinne alakertaan mennyt. Tälle täytyy kyllä tehdä jotakin", huoltomies vastasi. "No, sitten sille täytyy tehdä jotakin", Karri Toikka sanoi.
Illalla puhelin soi. Karri Toikka kiiruhti vastaamaan. Siellä oli keski-ikäisen miehen jäyhä ääni: "Täällä Jorma Mälkki Mieskuoro Laulu-Veikoista." Mieskuoro Laulu-Veikot omisti asunnon, jossa Karri Toikka asui vuokralla. Mälkki jatkoi: "Me tultais ottamaan mittoja sieltä kylpyhuoneesta. Koko lattia täytyy vissiin repiä irti. Siihen laitetaan laatat ja kaakelit seinään. Koska sinne vois tulla käymään?" Karri Toikka oli harmissaan: tätä hän oli pelännytkin. Myös edellisessä kämpässä, jossa hän oli asunut, oli jouduttu tekemään samanlainen remontti. Hapero muovilattia ja tapetit kylpyhuoneen seinissä eivät koskaan voittaneet sotaa kosteutta vastaan, joka ryömi pinnan alle kuin hitaasti soluttautuva vihollisarmeija. Karri Toikka sanoi Mälkille, että seuraavana päivänä voisi tulla viiden aikoihin iltapäivällä.
Talvipalatsi
Tässä kohdassa sijamuoto vaihtuu preesensiin kaikista Äidinkielenopettajien Liiton suosituksista huolimatta. Tyylirekisterin muuttaminen kesken kaiken on vakava, vakava virhe, josta joutuu helvettiin, koulukotiin ja vittuun.
Jumalatar/Kuningatar on 33-vuotias. Samoin oli Muhammad Atta, kaappareiden johtaja, koneiden iskeytyessä kaksoistorneihin. Jumalattarella ja Attalla on sama syntymäpäivä, paitsi että Atta oli tasan kaksi vuotta vanhempi; Karri Toikan ikäinen. Kaksi vuotta, kaksi tornia, jättiläismäinen numero 11 terästä ja lasia Manhattanin yllä, 11 päivä. 33 puolestaan = 11 x 3. (Jeesus oli ristiinnaulitsemisen aikaan 33-vuotias.) Numero yksitoista Crowleyn magiikassa symboloi kahta homoeroottisesti sojottavaa penistä. Syyskuu, yhdeksäs kuukausi: 9 = 3 x 3. Numerot 3, 9, 11 ja 33 tuntuvat toistuvan loputtomiin. Numero kolme symbolisoi muun muassa menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta tai Pyhää Kolminaisuutta. 11 on myös maaginen luku, joka tarkoittaa yksilöä taistelussa maailmaa vastaan; toisin sanoen kapinallisten, vallankumouksellisten, sopeutumattomien lintujen numero. Entä Crowleyn Theleman maaginen luku, 93: jälleen nuo numerot 3 ja 9. Lento 11, lento 77 (7 x 11) ja lento 93 olivat jokainen mukana syyskuun yhdeksännen päivän tapahtumissa. Entä itse tapahtumavuosi 2001 = 2+0+0+1 = 3... Karri Toikan pää on aivan pyörällä; jos etsitte uutta harrastusta, kannattaa harkita esimerkiksi ristipistoja tai polkupyörien korjaamista numerologian sijaan.
Jungilaiset synkronisiteetit syöksyvät hänen päänsä halki, pomppaavat esiin kaikkialla kuin amfetamiinia syöneet vieteriukot. Logiikka, jota ei ymmärrä, ellei ole hullu tai huumeessa tai Karri Toikka. Kaikkialla "merkityksellisiä" yhteensattumia, assosiaatioita, analogioita ja enteitä kuin borgesilaisia labyrintteja, rihmastoja jotka leviävät eksponentiaalisesti ja herkeämättä. Horoskoopit, I Ching, gnostilaisuus, Kabbala, tarokki; "merkkien" lukeminen kämmenistä, kahvinporoista, sanomalehtien uutisista, lottonumeroista, taivaan pilvistä, autojen rekisterikilvistä. Biblioromantia, eli avata Raamattu satunnaisesta kohdasta ja tulkita nykyhetkeä ja tulevaisuutta sormen alle osuvasta raamatunlauseesta. Samaa voi kokeilla millä tahansa teoksella tai puhelinluettelolla tai Isi ja äiti kertovat Teemulle kukista ja mehiläisistä -kirjalla, 144 havainnollista värikuvaa. Koota maailmansa irrallisesti ajelehtivista paloista, yhdistää ne ja rakentaa niiden välille jatkuvuus.
Karri Toikka ymmärtää sen verran, että ei jaa näitä havaintojaan muiden kanssa; pitää ne omana tietonaan. Muuten piipaa-auto on pian akkunan alla ja valkotakkiset miehet ovella hakemassa. Karri Toikan ja hullun välillä on se ero, että Karri Toikka ei ole hullu. Oikeesti! Tajuaa, että merkit ovat vain eräänlaisia suuntaviivoja, jotka eivät välttämättä johda mihinkään, tai "tarkoita" sinänsä mitään, vaikka jollakin salaperäisellä, kätketyllä tavalla silti tarkoittavat. Että ne ovat vain eräänlaisia approksimaatioita; todellisuuden vaihtoehtoinen kartta, eikä kartta ole koskaan itse alue, Alfred Korbzyskia ja tämän "yleistä semantiikkaa" lainataksemme (yleinen semantiikan ovat tietysti julistaneet huuhaaksi ja hölynpölyksi skeptikot ja Oikean, Ainoan, Puhtaan Tieteen Posivistis-Behavioristiset Portinvartijat).
Hän ei aio tehdä itseään narriksi koettamalla selittää näitä asioita materialisteille. Pitäkööt Descartesinsa, Auguste Comtensa, Pavlovinsa, Skinnerinsä ja Yrjö Ahmavaaransa, post-(pseudo)valistuksen "reaalisen" maailmankuvansa, tieteellisen empirisminsä, koeputkensa ja epäselvän muminansa pölyisissä luentosaleissa tuskastuneille ensimmäisen vuoden opiskelijoille, jotka tuskin odottavat, että pääsevät illalla vetämään haalaribileisiin pään täyteen ja heiluttamaan muovituopit kourissaan boheemiporvarillisia poninhäntiään CMX:n keikalla. Hänen oma maailmansa on vanha, muinainen ja ikuinen.
Tässä on vaara, vaaniva sudenkuoppa. Itse asiassa useitakin niitä. Myös natsit tajusivat, mikä vetovoima on mystisellä ja irrationaalisella, tekivät näistä mielivaltaisuuden, sorron ja kansanmurhan polttoainetta. Myös mielisairaalat ovat täynnä enteitä ja merkkejä ja salattuja yhteyksiä kaikkialla näkeviä ihmisiä; heitä joille galaktinen radiolähetin hampaassa lähettelee omaa ohjelmaansa, heitä jotka juttelevat kadulla Jeesuksen kanssa näkymättömään hands free -liitäntäänsä, heitä joita salainen maailmanhallitus yrittää kontrolloida, manipuloida ja uhata radioaalloilla ja magneettikentillä. Miten hän eroaa fasisteista ja mielipuolista, vai eroaako ollenkaan? Eikö pikkunatsi nostakin monesti päätään silloin, kun hän on tuskastunut rahvaan alituiseen rasittavaan typeryyteen ja banaaliuteen; kun joku humalainen ääliö tönii ja roiskii ravintolassa oluet hänen päälleen, kun hän joutuu seisomaan täyteen ahdetuissa ruuhkabusseissa ja seuraamaan teinien levotonta riehumista ja kuuntelemaan ämmien kälätystä ja katselemaan, kuinka taas joku yksinäinen alkoholisoitunut "sankari" jostain lähiöistä pitää keskilattialla omaa show'taan ja polleaa monologiaan, talk show'ta, päätöntä stand up -komiikkaa jaellen one linereita, joiden punchline järjestään possahtaa suutarin tavoin; välillä mölyapinana rehvastellen, välillä pyydellen anteeksi kuten nämä juopot aina. Eikö silloin kätevästi aina mukana kulkeva konetuliase -- kotoinen SA-Int -mallinen Kalashnikov-kopio ilman puutukkia, 7.62, tai jenkkien M-16 tai -60, tai israelilaisten ja Comptonin katujengien kompaktikokoinen Uzi -- tunnukin parhaalta, nopeimmalta ja tehokkaimmalta ratkaisulta yhteisöä hiertäviin sosiologisiin ongelmiin? Sen sijaan hän yrittää etsiä rakkauden (hah!) valoa ohjaamaan (hah hah!) tietään; jotakin henkilökohtaista moraalista säännöstöä, joka erottaisi oikean väärästä ja hyvän pahasta. Karri Toikka, sinulla on vielä pitkä matka kuljettavanasi...
Ehkä hän silti pärjää, koska hän ei yritä liikaa järkiperäistää tai väitä pystyvänsä ymmärtämään maailmaa täydellisesti, saati sitten koeta hallita sitä, alistaa omaan valtaansa; usko Kurin ja Järjestyksen autuaaksitekeviin rautasaappaisiin. Tai ota liian tosissaan. Pikemmin hän yrittää vain seurata -- jälkiä, merkkejä; painaa korvansa maahan ja kuunnella...
Matkallaan Karri Toikka kohtaa vanhan puolituttunsa Jeremias Koistisen, yhden iloisista anarkisteistamme, jonka rastaletti heiluu riemukkaasti, lävistyksiä täynnä olevilla kasvoilla ikuinen virnistys, kotikasvattaja extraordinaire; ehkä eksistentialistinen nuori mies mutta ei koskaan synkkä. "Eikä kun seksistentialistinen nuorimies!" Jeremias Koistinen täsmentää itse. Suomen nuoriso masturboimaan, parittelemaan ja tekemään vallankumousta! Ego pois! Henry Millerin ja Allen Ginsbergin henki elää! Dildot surraamaan, tantraseksiä Goalla, bordellien vapautusrintama ja punapippuria RFSU Glidiin! Jeremias Koistinen on myös tiskijukka: Kid 606, Schematic, Phonenicia, V/Vm, Team Doyobi vallatuissa taloissa ennen kuin kytät tulevat paikalle. Yowza yowza yowza! Läppärillään Jeremias vääntää ihme soundia ja heittää sitten ämpärit viemäriin muiden veljeskuntalaisten ihmeteltäväksi. "Se ei ole minun vallankumoukseni ellen voi tanssia sitä", sanoi anarkistien kummitäti Emma Goldman. "Eikä se ole minun vallankumoukseni ellen saa sitä hyviä nauruja", lisää Jeremias Koistinen.
Entä sitten ystävämme Hilppa Kimppapimppa, tuo baaritiskien ikuinen koristus? Pullo vinkkua huiviin vain, ja sitten baanalle bestiksen, Benita Barokkipepun kanssa. Leidit levittävät ympärilleen väljähtyneen parfyymin, nikotiinin, viinan, valkosipulin ja kahdessakymmenessä vuodessa liian monen valvotun yön ominaista tuoksua. Vaihdetaan vanhat tarinat siitä, kuinka exä oli surkea seksissä. Illan lopuksi lähdetään sen baarin ainoan karjun kanssa, joka ei ole vielä aivan sammumispisteessä. Tässä havaintoaineistoa Osmo Kontulalle ja Elina Haavio-Mannilalle suomalaisten tyypillisestä sukupuolikäyttäytymisestä. Mutta ennen petihommia; ei kun snägärille! Siellä on jonossa jo väsyneesti horjuvaa populaa odottelemassa kebab-hampurilaisiaan, höyrymakkaroitaan, rasvaisia pakasteranskalaisiaan, jotka hukutetaan armotta sinappiin ja ketsuppiin. Joku tavanomainen jurpo koettaa haastaa riitaa, kiimateinit vaihtavat kaksimielisyyksiään ("Saisko munahampurilaisen ilman kiveksiä, öhö öhö öhö"); sitten ne vanhat kauhtuneet raakit, joiden naamasta näkyy, että ovat lakanneet saamasta jo vuosikymmeniä sitten. Kalliossa Jaskan Grillillä on aina tunnelmaa. Jostain lähistöltä kuuluu ankara laatan heittämisen kakominen ("setä puhuu norjaa"), mutta se ei haittaa kenenkään öistä gourmet-hetkeä. Maailma on tahmeaa myrkynvihreää hillosipulia. "Tsiigatkaa hei tätä... kelaa, viis pirinistiä, ja skoudet mestoilla! Mut sit kundi delaa..." Joku kusee puskaan. Joku pieree äänekkäästi, leijat Helsingin yllä. "Aamuöiseen sateeseen", laulaa Badding...
Karri Toikka huomaa, kuinka notkea hän onkaan. Hän pystyy taivuttamaan selkäänsä niin, että saattaa ottaa oman munanpäänsä suuhunsa. Hänellä on yllään naisten sukkanauhaliivit, syntiset pitsisukat ja korkokengät, ja kalu on kivikova. Hän haluaisi sodomisoida oman peräaukkonsa. Ennen kuin hän ehtii tehdä tämän tai ottamaan itseltään suihin, hän herää ja huomaa uneksineensa, mutta unen autoeroottisuus on kiihottanut häntä niin, että hänen kalunsa seisoo edelleenkin kuin rautakanki; näin kova se ei ole ollut aikoihin.
Hallusinaatiot. Loputon yö. Karri Toikka koskettaa otsaansa, joka hehkuu tuulikuumana. Kuoleeko hän tähän? Hänen hauras ruumiinsa on hajoamaisillaan. Hän odottaa elämänsä soljuvan filminauhana silmissä, mutta mitään ei tapahdu. Sen sijaan häntä tuijottaa joukko tympeitä, groteskeja kasvoja, kuin naamioita. Ne eivät kuulu kenellekään erityisesti, mutta ne kuuluvat kaikille. Kasvot ovat punahehkuisia ja muinaisia. Karri Toikka ei juuri välittäisi nähdä kasvoja, mutta ne pysyvät paikoillaan kuin kuu öisellä taivaalla, vaikka sitä yrittäisi kuinka juosta karkuun. Kaikkein pahinta on niiden äänetön hiljaisuus. Sanoisivat edes jotain, puhuisivat hänelle hieman. Ne ovat kuin nimettömiä, äänettömiä tuomareita. Eläviä mutta silti kuolleita, kuin kolmiulotteisia valokuvia. Hetkinen, räpäyttikö yksi silmäänsä?
Karri Toikka muistaa unen, jonka hän kerran näki. Hän katsoi siinä ikivanhaa valokuvaa, kasvokuvia kahdesta miehestä ja yhdestä naisesta, jotka tuijottivat rivinä jonnekin sivulle, poispäin katsojasta. Yhtäkkiä kuvat kääntyivät katsomaan suoraan häntä kohti. Silloin hän huusi ääneen ja heräsi unestaan.
Kylpyhuoneremontti
Kylpyhuoneremontin kanssa kaikki meni pieleen aivan alusta lähtien. Uneksiessaan kaupungilla Karri Toikka muisti aivan liian myöhään, että hänen oli määrä olla kotona viideltä avaamassa ovea Mälkille. Hän myöhästyi. Mälkki oli jo mennyt. Karri Toikka tarttui puhelimeen ja soitti Mälkin numeroon. Sieltä vastasi hyvin tuohtunut ääni täynnä sarkasmia. Karri Toikka änkytti ja ehdotti uutta aikaa, jolloin Mälkki voisi tulla käymään. Karri Toikka tiesi, että hän oli seinää vasten.
Ja paska jatkoi roiskumistaan. Remontti aloitettiin. Kylpyamme ja vessanpönttö revittiin irti, peili ja lavuaari irrotettiin, muovilattia kuorittiin pois ja alta paljastettiin karu, harmaa ja kylmä betoni. Kylpyhuoneeseen tuotiin puhallin kuivaamaan kosteuden pois ennen lattialaattojen asettamista. Ilman vessaa ja pesumahdollisuuksia kämpässä ei voisi asua ainakaan kuukauteen, mikä tiesi, että Karri Toikan olisi oltava tuo aika evakossa lähiössä äitinsä luona, ja kuunneltava koko tämä aika saarnoja siitä, kuinka hänen olisi hankittava töitä ja opiskelupaikka, ja käytävä parturissa, ja jäkä jäkä jäkä jäkä jäkä...
Mälkki ja isännöitsijä kauhistelivat Karri Toikan asunnon siivoa. Pölyisen kämpän lattiat olivat täynnä Karri Toikan kuivumassa olevia öljymaalauksia, kaikkialla oli lasipurkkeja täynnä pensseleitä; ilmassa leijui vernissan ja tärpätin katku. Paperisilppua Karri Toikan tekemistä kollaaseista, kasoittain vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä, joista hän oli leikellyt kuvia niitä varten. Karri Toikka sanoi, että hän olisi siivonnut, mutta koko remonttitouhu iski päälle niin yllättäen. Seli seli; hän tiesi, että hänet oli jo tuomittu.
Hän oli epäsiisti, ja arvatenkin vietti huonoa elämää asunnossaan, vaikka hän vain halusi olla siellä yksin kaikessa rauhassaan; ei polttanut eikä edes ostanut koskaan kotiinsa alkoholia, mutta mitä puolustelu olisi auttanut. Hän ei viitsinyt siivota, koska kukaan ei koskaan kuitenkaan tullut käymään, ja hänellä on sitä paitsi parempaa tekemistä: hän luki ja kuunteli musiikkia, teki taidettaan. Viihtyi aivan hyvin omissa oloissaan, ketä varten hänen olisi muka pitänyt siivota? Mälkki kyseli häneltä joka kerran, kun tapasi hänet, että milloin hän tekisi asunnossa suursiivouksen. Karri Toikka lupasi ja vannoi, että heti, kunhan remontti olisi ohi ja hän pääsisi palaamaan omaan kämppäänsä.
Viikot äidin luona lähiössä olivat kuin vankilassa olemista. Karri Toikka nukkui veljensä vanhassa ahtaassa huoneessa, missä klaustrofobia oli iskeä hänen päälleen useammin kuin kerran. Hän istui busseissa pipojen ja toppatakkien seassa tunnin päivässä matkalla lähiöstä keskustaan ja takaisin. Hän kävi kotonaan tarkistamassa postinsa, toteamaan kuinka kylpyhuoneremontti ei ollut edennyt, ja olemaan rauhassa äidiltä muutaman tunnin ajan. Ja kuuntelemassa "mölinöitä", jollaiseksi äiti hänen lempimusiikkiaan aina kutsui.
Hän repi betonille haisevassa paljaassa kylpyhuoneessa ilmapuhaltimen pois seinästä mölyämästä siksi aikaa, kun hän olisi paikalla. Luki sanomalehdet, kuunteli levyjään. Hän tuli kämpälle joka päivä neljän jälkeen iltapäivällä toivoen, että Suursiivous-Mälkki ja remonttimiehet olisivat lähteneet jo siltä päivältä. Hän ei halunnut nähdä Mälkin silmälasien kehystämiä tympeitä rutikuivia, ryppyisiä kasvoja. Karri Toikka, jos ei suorastaan vihannut, niin ei ainakaan ymmärtänyt jäyhiä tamperelaisjuntteja, jotka puhuivat nenä-äänistä molotustaan, ja joille hänen kaltaisensa taiteilijatyypit olivat taivaasta pudonneita friikkejä, jotka eivät mahtuneet rieväkylän lamaantuneeseen jääkiakko-mustamakkara -maailmaan.
Oli tyypillinen suomalainen harmaa paskatalvi, samanlainen kuin kaikki kolmisenkymmentä muutakin jotka hän pystyi muistamaan. Taivas himmeää metallia, ihmiset tummissa vaatteissaan liikkuivat rännässä ja sohjossa kuin hidastetussa kuvassa. Karri Toikka odotti.
Koitti huhtikuu, ja Karri Toikka pääsi vihdoin palaamaan kämppäänsä. Kylpyhuone näytti hyvältä. Lattialle ja seiniin oli vedetty tummanvihreät emalilaatat. Vanha posliininen vessanpönttö (joka vielä olisi debatin kohteena) oli viety helvettiin, ja tilalle asettu moderni muovinen pönttö, jonka kannessa oli ohje, ettei sen päälle saanut nousta. Kylpyamme oli poissa ja tilalla oli ainoastaan suihku. Eipä sen väliäkään: Karri Toikka ei välittänyt haaskata aikaa lojumalla tuntikausia kylpyammeessa omassa likavedessään. Kylpyamme oli hänelle pelkkää turhuutta. Hykerrellen hän ajatteli, kuinka Mälkki remontti-Reiskoineen oli saanut raahata kylpyammetta pihalle alas kerrostalon ylimmästä kerroksesta perse ruvella. Sitten pian Karri Toikka sai tällaista postia Mieskuoro Laulu-Veikkojen Jorma Mälkiltä:
"Kylpyhuoneremontin valmistuttua, vuokranantaja edellyttää, että vuokralainen huolehtii asunnon kunnosta ja siisteydestä huolellisesti. Huoneustossa on tehtävä kunnollinen suursiivous välittömästi. Kuoron edustajat tulevat tarkastamaan, että näin myös tapahtuu. Epäsiisteydestä johtuen jouduttiin kylpyhuonekorjauksen yhteydessä muun muassa WC-pytty uusimaan, koska sitä ei pystytty puhdistamaan. Mikäli huoneustossa ilmenee sellaisia vikoja, jotka edellyttävät korjauksia, niistä tulee ilmoittaa vuokranantajalle viivytyksettä."Lisäksi kirjeessä sanottiin, että Karri Toikan vuokra nostettaisiin remontin jälkeen 362 eurosta neljäänsataanviiteenkymmeneen euroon. Kaiken vittuilun ja epäsiistiksi hörhöksi leimaamisen jälkeen vielä tämä! Karri Toikka kiehui raivosta. Hän olisi halunnut hakata Mälkin typerän pään murskaksi kylpyhuoneen tuliteriin kaakeleihin, ja vetää tämän veriset aivot alas vessanpöntöstä. Pian lähti Mieskuoro Laulu-Veikoille postia Karri Toikalta:
"Olen kysynyt asiaa Asukasliitosta, jonka mukaan vuokraa on laillista korottaa vain 15% kerralla. Asunto-osakeyhtiölain 78. pykälän mukaan tällaisessa tapauksessa kylpyhuoneremonttia ei pidä asukkaan maksaa, koska syynä ovat talon omat huonot vesieristykset. Tämän lisäksi olisi syytä saada jonkinlaista kompensaatiota siitä, että remontin aikana (n. 30.1. - 20.3.) asunnossa ei voinut asua pesu- ja hygieniamahdollisuuksien puuttuessa, mutta täysi vuokra tältä ajalta maksettiin kuitenkin.En myöskään hyväksy väitettänne WC-pöntön joutumisesta vaihtamaan 'yleisen epäsiistiyden' vuoksi, koska pyrin juuri säännöllisesti puhdistamaan ko. pöntön sisäpuolelta WC-harjalla, ja ilmennyt rapautuminen todennäköisemmin johtui WC-kalusteiden iästä ja kylpyhuoneen omista kosteusvaurioista. Vaatimanne 'suursiivous' on työn alla, mutta en pidä kohtuullisena sitä, että minua ikään kuin yritetään syyllistää myös niistä vioista, jotka johtuvat pelkästään asunnon iästä ja kunnosta, eikä omasta siisteydestäni tai sen puutteesta."
Lisäksi Karri Toikka painotti, ettei tupakoinut eikä koskaan juonut alkoholia asunnossa, ja oli aina maksanut kaikki vuokrat ajallaan eikä hänellä ollut rästejä. Pian Mieskuorolta tuli postia, että täysimittainen suunniteltu vuokrakorotus peruttaisiin seuraavaan vuoteen asti, mutta kyse oli kuitenkin vuokran nostamisesta nykyistä vuokraindeksiä vastaavalle tasolle, ei remonttikustannuksista. Ja Kuoron edustajat tulisivat joka tapauksessa tarkistamaan, että suursiivous toteutettaisiin.
Ei siinä mitään. Imuri ja rätti vain heilumaan. Hän siivosi ja odotti. Kun kesä oli jo koittanut, hän pääsi läpi Mieskuoro Laulu-Veikkojen tupatarkastuksesta. Mälkki vaikutti hieman nololta. Oli miten oli, Karri Toikka oli vain halunnut elää rauhassa omissa oloissaan ja omistautua taiteelleen. Rätinheiluttelu ja imurointi olivat triviaaleja asioita, kaikki järjestys tai epäjärjestys silkkaa illuusiota ja epäolennaista. Niiden läpi piti vain nähdä.
Kuuntelin aikani Karri Toikan tuohtunutta ja katkeraa tilitystä asiasta. Minusta hän teki kärpäsestä härkäsen, mutta oli hyvä, että oli edes minä, johon hän saattoi itsesäälinsä purkaa. Minusta koko juttu kuulosti lähinnä huonolta farssilta vessanpönttöepisodeineen kaikkineen. Karri Toikka ei voinut henkisesti keskenkasvuisessa narsismissaan ymmärtää, että ei hän elänyt missään norsunluutornissa suurena taiteilijana ja muun ihmiskunnan ulottumattomissa. Hän oli loukattu osapuoli, väärinymmärretty uhri, joka oli saanut kärsiä vääryttä ymmärtämättömien ihmisten taholta. Minä neuvoin Karri Toikkaa, että hänen olisi viisainta vain unohtaa koko juttu. Ja ostaa elämä.
Aamunkoitto
Jossain vaiheessa Karri Toikka nukahti. Kuume poltti vielä, mutta alkoi helpottaa. Hän näki levottomia unia; uneksi, kuinka hän pystyi kulkemaan näkymättömänä seinien läpi ja tarkkailemaan naapureidensä elämää näiden huomaamatta. Siellä kolmannet kerroksen lesbot rakastelivat, kielenkääntäjä ja opettaja, kuumat hävyt hinkkasivat yhteen. Herra Raadonlöyhkä oli tuolla alasti ja kyrpä pystyssä, runkkasi salaa ottamilleen valokuville Tatjanasta, venäläisnaisesta. Karri Toikka oli joskus epäillyt, että venäläisnainen myi itseään. Unessa naisen makuuhuoneen ovella oli loppumaton "varakkaiden herrasmiesten" lauma. Naisen pikkupoika tirkisteli näiden touhuja salaa avaimenreiästä.
Karri Toikka oli joskus pienenä kuullut tällaisen lorun:
Oskari Olematon, Nollakatu nolla
läskiset portaat, luurankohissi
Ovessa luki: "Oskarin tissi"Karri Toikka oli Oskari Olematon, joka asusti elävässä talossa läskiportaineen ja luurankohisseineen. Talo hengitti, sen seinät supistuivat ja laajentuivat tasaiseen tahtiin sen uneksiessa loputonta untaan.
Copyright © 2004 Harri Teikka