Harri Teikka: Tampere Keskustori
Minä olen tarina III
Karri Toikka oli hämmentynyt. Hän ei pystynyt enää aina erottamaan, mikä oli tapahtunut todellisuudessa, mikä unessa. Keskustelut, joita hän oli käynyt, asiat joita hänelle oli tapahtunut. Mitkä olivat muistoja todellisista tapahtumista, mitkä unista? Oliko tämä ja tämä henkilö puhunut ja tehnyt tällaisia asioita? Hän tiesi, että jos hän viittaisi keskustelussa johonkin tällaiseen tapaukseen, joka oli tapahtunut vain hänen unissaan, hän saisi vähintäänkin oudon maineen. Siksi hän piti parempana vaieta, mutta silti se oli kiusallista. Oli kuin unimaailma olisi vuotanut todellisuuteen ja sekoittanut molemmat keskenään.
Karri Toikka tiesi, että hänelle ei ollut muuta instrumenttia tarkastella maailmaa kuin hänen oma tajuntansa; että hän saattoi kuvitella mielessään objektiivisen maailman, joka oli hänestä riippumaton, mutta että hänet oli lopultakin tuomittu oman subjektiivisuutensa vangiksi. Hän ei voinut milloinkaan jättää itseään ja tarkastella maailmaa sellaisena kuin se oli; ainoastaan oman tajuntansa, muistojensa, kokemustensa ja persoonansa läpi tulkittuina.
Toisaalta tilanne oli hedelmällinen, koska se nyt tasa-arvoisti hänen tajuntansa puolet: unet ja päiväkokemuksen. Kumpikaan ei ollut toista "todellisempi". Unien mysteerinen labyrinttimaailma oli jopa ehkä enemmän "totta", koska se oli hänen tajuntansa peili, joskin tosin esittäen asiat jonkinlaisena koodikielenä. Hän itse asiassa tunsi banaalin arkikokemuksen yksitoikkoisuudessaan, rumuudessaan ja turhuudessaan usein epätodellisemmaksi kuin unet. Hän toivoi monesti, että olisi voinut repiä aukon pankkivirkailijoiden, pultsareiden, kauppojen näyteikkunoiden ja tulo- ja menoneuvottelujen tylsistyttävään todellisuuteen; aukon jonka läpi valo olisi virrannut.
Erään rappiotaiteilijan tarina
Tarkastellessamme taidehistorian muuatta kiintoisaa osa-aluetta, psykootikkojen ja mielisairaiden luomaa kuvataidetta, emme voi välttyä itävaltalaisen Adolf Hitlerin tapaukselta. Hitler, joka palveli Ensimmäisessä maailmansodassa korpraalina, koki rintamalla vaikean henkisen trauman, joka johti asteittaiseen mielisairauden puhkeamiseen tämän palattua siviilielämään Versaillesin rauhan solmimisen jälkeen. Hitler oli ennen sotaa osoittanut keskinkertaista taiteellista lahjakkuutta maisemamaalarina, mutta nyt tämän kasvavat psykoottiset taipumukset johtivat aivan uudenlaiseen patologiseen ilmaisuun, joka ei ollut vailla megalomaanisia ja paranoidisia ulottuvuuksia.
Hoitolaan nyt suljetulla Hitlerillä oli tapana saada hallitsemattomia raivokohtauksia, joiden aikana hän solvasi juutalaisia ja kommunisteja, jotka toimivat potilaan vainoharhaisten uhkakuvien projisointikohteina. Näiden kohtausten aikana Hitleriltä valui kuola suusta ja hän säesti maanisia yksinpuheluitaan käsiään raivokkaan teatraalisesti heilutellen. Rauhoittaakseen Hitleriä lääkärit keksivät antaa potilaalle käteen väriliidut, ja konsti tepsikin mainiosti, koska Hitler nähtiin pian keskittyneenä raapustelemaan paperille monimutkaisia kuvioita, joista lisää kohta. Sitä ennen meidän on kuitenkin mainittava myös Hitlerin kirjalliset taipumukset, jotka huipentuivat tämän (kokonaan väriliiduilla käsinkirjoitettuun) monisatasivuiseen teokseen Mein Kampf (eli "Taisteluni"), jota voidaan pitää potilaan psykopatologisen maailmankuvan ("Weltanschauung") äärimmäisenä ilmentymänä. Tämä sekava ja logiikaltaan horjuva sepustelma on sittemmin saanut camp-klassikon maineen kirjallisissa piireissä, mikä on johtanut monet kirjallisuudentutkijat aprikoimaan, josko kyseessä olisi pohjimmiltaan monimutkainen pila tarkoituksena höynäyttää kiihkoiluun taipuvaisia poliittisia ääriaineksia.
Hitlerin visuaaliset luomukset ovat oma lukunsa. Niissä esiintyy usein ääri-ihannoituja lihaksikkaita mieshahmoja kuten sotilaita ja työläisiä, sosialistisen realismin tavoin -- mikä on saanut monet queer-orientoituneet tutkijat pohtimaan Hitlerin taiteen mahdollisia homoeroottisia ulottuvuuksia. Tämä enemmän tai vähemmän piilevä homoseksuaalisuus on ollut ehkä yhtenä syynä siihen, että Weimarin Sosialistisen Neuvostotasavallan "rappiotaidetta" esittelevä näyttely Münchenissä vuonna 1937 piti sisällään laajalti Hitlerin tuotantoa esimerkkinä "porvarillisesta dekadenssista ja sukupuolisesta rappiosta". Tämä yksinään ei ehkä riittäisi kuvaamaan Hitlerin ainutlaatuista psykopatologiaa, sillä tässä potilastapauksessa oli mukana paljon muutakin.
Hitleriä hoitaneet lääkärit huomasivat pian, että tämä oli kehittänyt kokonaisen eriskummallisen tilkkutäkkimäisen mytologiansa, joka ammensi muinaisgermaanisesta tarustosta, 1800-luvulla suosituista kansallisuusaatteista, saksalaisesta antisemitismistä ja "rotuopeista" (ajan suosittu pseudotiede, jonka mukaan ihmisen henkisiä ominaisuuksia saattoi päätellä esimerkiksi kallonmuotojen perusteella), ja jopa okkultismista, intialaisesta mystiikasta ja filosofi Friedrich Nietzschen "yli-ihmis" -ajatuksista, joita Hitler muokkasi mielensä mukaan (itse asiassa Hitler oli lukenut vain 10 ensimmäistä sivua Nietzschen Also Sprach Zarathustrasta, kun hän jo kyllästyi koko kirjaan ja paiskasi sen seinään aloittaen jälleen yhden kuolaa valuvista raivokkaista Puolan kysymystä käsittelevistä monologeistaan; mikä sai hoitajat kiireen vilkkaa hakemaan pakkopaitaa potilaalle). Intiasta ja hindulaisuudesta Hitler omaksui uskonnollisen svastika- eli hakaristisymbolin, jota viljeli laajalti töissään ja joilla myös töhri hoitolan seiniä aina, kun valvovien hoitajien silmä vältti (itse asiassa intialainen brahmiinien asiaa ajava yhdistys nosti postuumisti ryhmäkanteen Hitleriä vastaan uskonnollisen symbolinsa häpäisemisestä, mutta kanne raukesi, kun oikeus totesi, että kyseessä ei ollut rekisteröity tavaramerkki).
Potilas Hitlerin harhat vain pahenivat pahenemistaan. Pian hän uskoi olevansa koko Saksan hallitsija ja alkoi käyttää "asemaansa" sopivaa sotilasunivormua koppalakkeineen. Hoitajat naureskelivat selän takana tälle kummalliselle pikkumiehelle huvittavissa pienissä Chaplin-viiksissään, mutta kohtelivat tätä edessä päin kunnioittavasti, kun tämä määräsi kutsumaan itseään "Führeriksi", Johtajaksi, ja tekemään eräänlaisia roomalaisia tervehdyksiä oikea käsi ilmassa 45 asteen kulmassa ja kämmen suoraksi ojennettuna. "Führer" raapusti papereita täyteen patologisen sairaalloisia fantasioitaan hyökkäyksistä Puolaan ja Neuvostoliittoon, koko Länsi-Euroopan miehittämisestä, Lontoon yöpommituksista ja juutalaisten tuhoamisleireistä. Paperinpalat täyttyivät monimutkaisesti konstruoiduista taistelukenttien kartoista, joilla Hitlerin fantasioiman "Kolmannen valtakunnan" joukot liikkuivat tuhoten ja hävittäen.
Vuonna 1939 lääkäreille kävi ilmi, että Hitler oli harhakuvitelmissaan käynnistänyt "Toisen maailmansodan" länsivaltoja ja Neuvostoliittoa vastaan. Kuten kaikki historiasta tiedämme, "Toinen maailmansota" vuonna 1945 länsivaltojen ja Weimarin, Itä-Euroopan ja Venäjän Sosialististen Neuvostotasavaltojen välillä kesti vain viisi päivää ja huipentui suutariksi jääneeseen liittoutuneiden atomipommin pudottamiseen Tshernobyliin, Ukrainaan, mikä johti viitisenkymmentä vuotta kestäneeseen haparoivaan rauhaan, ts. "kylmään sotaan", ja joka päättyi Berliinin muurin murtuessa 1989 ja itäblokin maiden, Weimar mukaanluettuna, omaksuessa lopulta globaalin kapitalismin ilosanoman.
Tämä ei kuitenkaan estänyt Hitleriä elämästä harhoissaan; tämän potilashuone muuttui pian "komentobunkkeriksi", jonka kirjahyllyn päällä oli "Kotkanpesä", Hitlerin kaikkein pyhin. Hoitajien olikin usein vaikea houkutella Hitleriä pois kirjahyllynsä päältä, jossa hän monesti kökötti kiikari silmillään ja antaen määräyksiä mielikuvitusystävilleen "Göbbelsille" ja "Göringille". Hitler näytti myös rakastuneen erääseen Eva Braun -nimiseen naishoitajaan, jota suorastaan palvoi, mutta lääkärit kehottivat Braunia olemaan häkeltymättä potilaan huomoionosoituksista, koska se ilmeisesti näytti kohentavan Hitlerin mielialaa, ja toisekseen, koska Hitler vain yksikiveksisenä oli sukupuolisesti impotentti, hänestä ei olisi hoitajatar Braunille todellista vaaraa (muistamme tässä yhteydessä myös Hitlerin homoseksuaaliset taipumukset, minkä vuoksi meillä on aihetta olettaa, että potilaan kiintymys Brauniin oli pohjimmiltaan vain platonista).
Kaikesta huolimatta Hitlerin mielialat synkkenivät 1940-luvun edetessä puoliväliään kohti. Lääkäreille kävi ilmi tämän monimutkaisista piirroksista ja raapustuksista, että tämän fantasioissaan elättelemä "Toinen maailmansota" oli kääntymässä häviöksi. Eivät edes sähköshokit ja kylmävesihoito onnistuneet piristämään potilasta, joka alkoi kääntyä päivä päivältä kohti autistista katatoniaa. Lopulta huhtikuussa 1945 hoitajat löysivät Hitlerin kuolleena huoneestaan (eli "bunkkeristaan") joltain hoitolan lähistöltä liikkuneelta lapselta varastettu korkkipyssy kädessään. Hitler oli myös yrittänyt "ampua" hoitajatar Braunin, mutta tämä oli päässyt karkaamaan. Hitlerin kuolemaan johtaneet syyt ovat edelleenkin hämärän peitossa, joskin pitkää masennusta seurannut äkillinen sairauskohtaus lienee ollut todennäköisin. Hitlerin papereiden joukosta löydettiin pitkä kuvitettu kuvaus "Kolmannen valtakunnan" lopullisesta tuhosta, jonka ohessa oli teksti: "Minkä suuren valtiomiehen maailma on minussa menettänytkään. Saksa ei ansaitse minunlaistani Johtajaa. Vaan odottakaahan, kun ne pääsevät väärentämään päiväkirjani ja kauppaamaan sen sensaatiolehtien hyväuskoisille hölmöille".
Tapaus Adolf Hitler hakee vertaistaan mielisairauksien historiassa. Jälkipolville jääneet piirrokset ja sepustukset osoittavat ainutlaatuisella tavalla, kuinka yksi ihminen voi pelkästään omassa päässään ja harhoissaan rakentaa kokonaisen valtakunnan, nostaa sen nousuun ja lopulta johtaa väistämättömään tuhoon. Ihmismielen voima on uskomaton.
Tampere Keskustori
Alpo RuuthilleKarri Toikka katseli ympärilleen. Hän tiesi, että hänen oli nähtävä kaikki, tajuttava kaikki, ymmärrettävä kaikki. Että hänen oli painettava kaikki mieleensä, rekisteröitävä ja koodattava kaikki tätä hetkeä, mutta ennen kaikkea tulevia aikoja varten. Kun hän kulki kadulla, hän ei saisi uppoutua ajatuksiinsa, sisäiseen monologiinsa, vaan hänen oli oltava täydellisen valpas ja tietoinen ympäristöstään, havaittava kaikki, oltava yhtä kaiken kanssa. Hän oli osa tätä kaikkea. Se ei ollut helppoa. Mielikuvat, muistot, assosiaatiot tulvahtivat hänen mieleensä vähän väliä, jolloin hän ei ollut enää täällä, vaan jossain muualla. Hän ei ollut enää tarkkaavainen. Hänet yllätettäisiin juuri silloin, kun hänen tarkkaavaisuutensa pettäisi. Hän oli eläin viidakossa, samaan aikaan saalistaja ja saalis. Hänen oma saaliinsa ja saalistajansa olivat muut ihmiset. Hänen suurin saavutuksensa olisi olla jatkuvasti tietoinen tästä, mutta olla samaan aikaan näyttämättä sitä muille. Joskus hän pelkäsi, että hänen kasvonsa kertoivat liikaa, mutta hän tiesi, että kaikki muutkin olivat epävarmoja, enemmän tai vähemmän.
"If you're feelin' sad and wonder why, just close your eyes and listen to the sky..."
Ihmiset unohtivat niin nopeasti. Olisi oltava joku, joka muistaisi. Joku, jolle menneisyys merkitsisi jotain; joku joka näkisi ikuisen nykyhetken tuolle puolen. Tulevaisuus oli sen sijaan olemassa vain välähdyksinä, aavistuksina. Viime kesänä ennen terrori-iskuja hän oli tuntenut, että jotain oli ilmassa, mutta hän ei osannut sanoa, mitä. Vasta kun se oli tapahtunut, edellisten kuukausien tuntemukset, merkit, ennakkoaavistukset tuntuivat johdonmukaisilta. Ehkä se oli tunne muutoksesta, joka oli vääjäämättä tulossa. Muutoksen hän tunsi nytkin, mutta hän oli vielä liian lähellä, että pystyisi hahmottamaan sitä. Hän haparoi pimeässä.
Hio strategiaasi? Ei ole strategiaa. On vain kaaos.
Kesä on täällä taas ja positioni on: ei-kukaan, ei-mikään, ei-missään. Minä olen jonkinlainen joka paikan haamu: "Taas tuossa on tuo tyyppi. Mikä se mahtaa oikein olla miehiään?" No, mitäs me pienistä, kun ei pienetkään meistä. Välähdys: rauhanmarssi Keskustorilla viime syksynä. Jenkit olivat juuri alkaneet pommittaa Afganistania. Banderollit oli kaivettu jostain naftaliinista ja muinaisen "USA pois Vietnamista" -sloganin "Vietnamista"-sana oli viivattu yli ja sen ylle kirjoitettu "Afganistanista". Kaiutinauto huudatti vanhoja taistolaislauluja. Aivan niin kuin silloin ennen. Piskuinen joukko kantoi myös muita, arvatenkin toisia 70- ja 80-luvuilta asti ullakoilla pölyttyneitä banderolleja: imperialismi, solidaarisuus, sosialismi, sirppi ja vasara, kaikkien maiden työläiset yhtykää, Che Guevara. Aivan niin kuin silloin ennen. Keski-ikäinen pariskunta pyyhki liikuttuneina silmiään näkyä seuratessaan. Minun kävi marssijoita sääliksi: hekin näyttivät ullakolta kaivetuilta ja raihnaisilta.
Tutkia tällaisessa pienessä kaupungissa esiintyvää ihmissuhteiden ja vuorovaikutusten verkostoa esimerkiksi keittiökalusteiden näkökulmasta. Kokea samanlaisia tunnepurkauksia ja emootioiden tulvahduksia kuin esimerkiksi ruostumattomasta teräksestä tehty haarukka käy läpi tunnustellessaan ruoan makua.
Husserl sanoi, että tajunta on intentionaalinen. Me teemme omat merkityksemme tai merkityksettömyytemme: jokainen tulkoon autuaaksi omalla uskollaan tai uskottomuudellaan. Maisema on minulle jatkuva Rorschachin musteläiskätesti. Etsin tiedostavaa ei-tiedostavuuden tilaa. Kuinka löytää signaalia kohinasta, todellisuudesta joka on äärimmilleen fragmentoitunut palapeli? Merkitseekö sateenvarjon ja ompelukoneen satunnainen kohtaaminen leikkauspöydällä jotain vai onko se täysin banaali ja merkityksetön? Puhuuko todellisuus meille salatuin merkein, joita emme vain pysty tulkitsemaan? On ymmärrettävä nämä merkit, mutta kun ne voi tulkita niin monella tapaa väärin. Toisaalta: jos tv-ruudun lumisadetta tuijottaa tarpeeksi kauan, siitäkin alkaa kehittyä kuvia, merkityksiä. Ihmismieli ei ilmeisesti voi tulla toimeen ilman, että se ryhtyy kutomaan tarinoita ja mielekkäitä kokonaisuuksia keskeltä kohinaakin. Mieleeni tulee eräs patologi, joka ei usko kuolemanjälkeiseen elämään. Hänelle ihmisruumis on vain elotonta leikeltävää lihaa. Tajunta on hänelle ilmeisesti vain jonkinlainen kaoottinen sähkövirta; elämä jonkinlainen abnormi luomakunnassa, joka on vailla tarkoitusta. Sielusta puhuminen olisi ilmeisesti loukkaus hänen kallisarvoista materialistis-rationaalis-ateistista maailmankuvaansa kohtaan. Tällaiset ihmiset ovat minusta kaikkein pahiten irrationaalisten vaistojensa armoilla: se, mitä pakenemme kaikkein eniten, saavuttaa meidät kaikkein nopeimmin, väistämättömimmin. He täyttävät tyhjän ja elottoman maailmansa esineillä, jotka luovat heihin turvallisuutta. Uskonnon he korvaavat ideologioilla, rituaalit ja liturgiat tieteellisillä dogmeilla. Heidän maailmansa on tyynellä ilmalla ulos rakennettu korttitalo.
Minulla on paljon kavereita pultsareiden keskuudessa. Ainakin sen perusteella, että jokainen heistä pysäyttää minut kadulla aina sanoin: "Hei, kaveri". Rasittavimpia ovat tapaukset, jotka selittävät pitkät tarinat kotiin jääneistä lompakoista ja bussilipuista. Pohjimmaisena sanomana vain, että pitäisi antaa lanttia; euroihin siirryttyä nämäkin summat ovat nousseet. Mikäs siinä: mielelläänhän köyhä aina auttaa toista köyhää. Tai sitten ei. Nykyään skannaan tarkkaan kaukaa edestäpäin potentiaaliset rahankerjääjät. Kuninkaankadun kävelykadulla Anttilan tavaratalon vieressä olevilla penkeillä istuu päivittäin se sama tuttu hanuremmi ahavoituneine kasvoineen ja likaisine pitkine hiuksineen, äänekästä möykkää pitäen. Olen jo oppinut tuntemaan joitakin vakionaamoja. Jotkut häviävät katukuvasta muutaman vuoden sisään: kuolevat tai päätyvät johonkin laitokseen. Toinen vältettävä ryhmä ovat UFF:in rahankerääjät keltaisten rahalippaidensa kanssa, yleensä ulkomaisia opiskelijoita, jotka uivat suoraan liiveihin: "Excuse me, sir..." Kerran murisin hampaat irvessä yhdelle kuin Belker, se loistava rähjäinen kyttä Hill Street Bluesissa. Toisaalta pultsareita ja nälkäpalkalla vieraaseen maahan huijattuja, idealismissaan harhaanjohdettuja opiskelijoita ei voi verrata. Edelliset ovat yhteiskunnan rattailta pudonneita syrjäytyneitä yksilöitä, joiden määrän en näe vähenevän niin kauan kuin kannibalistinen yhteiskuntapolitiikka jatkuu. Ehkä tilaisuus on lopulta otollinen vallankumouksellisille ja anarkisteille: kun olot kurjistuvat, tyytymättömyys ja vastarinta kasvavat ja saavuttavat lopulta kriittisen massan. En kyllä näe pultsareiden nousevan barrikadeille.
Karri Toikka paarusti halki Keskustorin kuten oli tehnyt tuhansia kertoja ennenkin. Toria ei ollut revitty auki tänä kesänä kuten oli monena aikaisempana, lukuunottamatta Frenckellin rakennustyömaata torin pohjoislaidassa ja länsireunan "Jugend-toria" hampurilaisravintolan vieressä. Viime vuonna uuden bussikatoksen keskeneräiset rakenteet olivat pimeässä näyttäneet aivan muinaisilta lentoliskoilta. Vanhan Keskustorin kioski, joka oli ollut siellä niin kauan kuin hän pystyi muistamaan, oli revitty pois. Tilalla oli jonkinlainen postmoderni lasihökötys.
Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Viidennen ydinvoimalan rakentaminen hyväksyttiin suurteollisuuden ja talouselämän junttaamana, Nato-jäsenyys näyttää koko ajan yhä todennäköisemmältä, asia on varmastikin päätetty jossain suljetussa kabinetissa; ja äärioikeisto jyrää Euroopassa. Tänään täytyy muistaa ostaa näkkileipää ja rasvatonta maitoa, tytöillä on nykyään muotia tiukat farkut, joihin on maalattu viiruja vaalealla spraymaalilla, miksi ne kaikki näyttävät aivan samanlaisilta, toiselta ohimolta silmien päälle pyyhkäisty otsatukka, tolppakengät, mainitut kireät farkut jotka nuolevat takapuolta, ei niin että panisin sitä pahakseni, toppi ja se toisessa kädessä ainaisesti roikkuva käsilaukku. Liukuvärjätyt aurinkolasit, joiden alta silmät pilkistävät kuin täydestä Coca Cola -lasista. 60-, 70- ja 80-luvut yhtenä retrosekamelskana. Lesbojen sauvashow: pornolehdessä neljää alastonta tyttöä pyllisti rivissä kameralle dildot pimpeissä, mautonta ja typerää. Perustamperelaista junttimassaa: tuulipukuja ja ruskeita nappanahkatakkeja. Vittu, maan suola, saatana. Vanhoja kuivia käpyjä ja läskiämmiä. Tampereen Teatterissa menee taas joku paskaoperetti, jota marttakerhot maakunnista saapuvat bussilasteittain katsomaan. Jumalauta, tänään tulee taas kuuma mustassa nahkatakissa, tummissa Leviksissä jotka on haarovälistä tuhanteen kertaan parsittu, teräskärkisissä Doc Martenseissa, jotka eroosio on syönyt ahkerasta lankkaamisesta huolimatta. Työmarkkinatukipäätös viipyilee edelleenkin jossain Kelan byrokratian rattaissa, täytyy varmaan kerjätä sossusta taas ensi kuun rahat. Aika työkkäriin ensi kuussa, läppä läppä, kälätys kälätys. Tuolla pari lökäpöksyhopparia löysäilemässä pitkin katua ja tietenkin ne rastalettipojat lävistyksineen. Torttupäät cruisailevat kunnostetulla vuoden 1959 Cadillacilla. Japanilaisturisteja kameroidensa kanssa. Jeesuspellet työntävät kouraan flyereitansa. Kaljupäiset harekrishnat koettavat myydä kirjojaan. Ja sitten taas "hei, kaveri" -hanuja. En haluaisi olla tyly ihminen, mutta nämä tyypit eivät jätä minua rauhaan. Miksi minulle ei jätetä oikeutta olla näkymätön, ulkopuolinen, ei-osallistuja, tarkkailija? Miksi ne haluavat minun sieluni, rahani?
Kiihkonationalisti on taas viereisellä yleisökoneella, kun koetan lukea sähköpostejani: hänkin haluaa minun sieluni, minun ajattelevan samalla tavoin kuin hän -- miehittäjäryssä, maanpetturikommunisti, 1939-rajat, jutku, mutakuono, mutiainen, kansallinen-sitä, kansallinen-tätä. Koetan työntää hänet pois tajunnastani, mutta hänen olemuksensa leijuu ilmassa kuin painostava sää ukonilman edellä, ummehtunut haju tai toistuva päänsärky. Hän on minun vitsaukseni, kiusaajani, punainen vaatteeni. Hän muistuttaa minua siitä, kuinka häilyviä ja epämääräisiä tasa-arvon ja demokratian rajat edelleenkin ovat. Niin kauan kuin häntä pidetään vain rasittavana kylähulluna ja häirikkönä, hän on harmiton, mutta entä sitten kun hänestä kehitetään hovikelpoinen versio, joka osaa pelata ihmisten pahimmilla ennakkoluuloilla ja peloilla, ja tehdä sen vielä näennäisen vakuuttavasti viettelemällä vääristyneellä logiikalla...
Kiihkonationalisti on riistokapitalismin ja sosiaalidarwinistisen laissez faire -talouspolitiikan synnyttämä rasvainen paise demokratian perseessä, jota ruokkii se tosiasia, että monet ihmiset eivät todellisuudessa ajattele yhtään mitään Kauniiden ja rohkeiden, tietovisailujen, tangomarkkinoiden, lenkkimakkaran ja tuulipuvun ohella. Heidän elämänsä on niin tylsää, tyhjää ja merkityksetöntä, että heidät saadaan hereille vain jollain nationalistisella sapelinkalistelulla, etnisillä syntipukeilla ja tyhjällä uholla. Kansa saa sellaiset poliitikot kuin se ansaitsee. Hiki valuu mustien vaatteideni alla.
Karri Toikka tiesi, että hän oli itsekin yksi kylähulluista. Hän vain teki parhaansa kätkeäkseen sen ja pukeutuakseen normaaliuden näennäiseen valeasuun. Hän teki kompromisseja. Hän etsi sosiaalista hyväksyntää, mutta hän tiesi, että suuri enemmistö ei koskaan hyväksyisi poikkeavuutta: kaikki turvapaikat olisivat parhaimmillaankin vain väliaikaisia. Ratkaisu olisi ainoastaan koettaa pysyä jatkuvassa liikkeessä ennen kuin kukaan ehtisi lyödä häneen mitään leimoja, tai mikä vielä pahempaa, koettaa alistaa tai sopeuttaa hänet. Hän tiesi, että hintana olisi ikuinen ulkopuolisuus, se että hän ei kuuluisi oikeastaan mihinkään, ja oli enemmän kuin mahdollista, että hän ei kestäisi sellaista loputtomasti. Oli siis tehtävä kompromisseja.
Pelkäättekö? Älkää suotta. Jonakin päivänä meidän on kuitenkin kaikkien kuoltava.
Kesäpäivä oli vaihtumassa iltaan. Syreenit ja pihlajat kukkivat jo ja levittivät tuoksuaan pehmeään ilmaan. Karri Toikka rakasti kaupunkia, asfalttia ja vilpoista ilmavirtaa ikkunasta kesäiltaisin. Hän ei tuntenut tarvetta lähteä mökille maalle, hänen kotinsa oli kaupungissa, juurtunut betoniin. Silti hän kaipasi luonnon keskelle toisinaan, mutta hän halusi mennä sinne omilla ehdoillaan, ei muiden. Oma rauha, oma tila, oma aika, oma yksinäisyys, oma vapaus. Hän ei tiennyt, saavuttaisiko hän koskaan näitä. Aina kun hän halusi vetäytyä yksinäisyyteen, jokin rikkoi hänen rauhansa väistämättä. Muiden ihmisten seuraan hän ei osannut hakeutua. Hän yritti, mutta tunsi pysyvänsä silti enemmän tai vähemmän ulkopuolisena. Siis hän oli levoton, kuin hai, jonka on uitava koko ajan pysyäkseen hengissä. Hän ei kuulunut tänne eikä sinne, kaikki oli enemmän tai vähemmän väliaikaista. Hänellä ei ollut ollut koskaan pysyviä ystäviä, vaan uudet olivat aina tulleet vanhojen tilalle aikakausien vaihtuessa. Hänellä ei ollut kotia, ainoastaan asunto, jossa hän asui ja hän tiesi, että sieltäkin olisi muutettava pois jonain päivänä.
Mitä kauemmin jokin kesti, sitä varmemmin se oli merkki, että muutos olisi jonain päivänä oleva sitäkin suurempi. Hänen kaikki lähisukulaisena olivat suhteellisen pitkään pysyneet terveinä ja hengissä. Sitten heitä alkoi kuolla: nyt oli mennyt yksi vuodessa viimeisen kolmen vuoden ajan. Muutos oli sitäkin rajumpi pitkään kestäneen tasaisen ajan jälkeen. Oli kuin todellisuus olisi osoittanut häntä sormella ja pakottanut katsomaan, yrittänyt sanoa jotain. Kuolleet olivat kaikkea muuta kuin hiljaisia: ne puhuivat hänelle. Välititkö meistä, kun olimme elossa? Mitä me merkitsimme sinulle? Vai halusitko vain päästä meistä eroon? Miten hän olisi voinut selittää heille, että yleinen vieraantuneisuus ei ollut hänen syytään. Että oli ollut liian paljon katkeruutta, kateutta, pahoja puheita ja pahoja tekoja, liikaa välimatkaa, liian vähän yhteistä. Voisivatko he koskaan antaa anteeksi toisilleen: hän kuolleilleen, hänen kuolleensa hänelle, elävät eläville?
Hänen oli vain yritettävä elää omaa elämäänsä kaipaamaan jääneenä, henkiinjääneenä. Hän oli sen velkaa paitsi kuolleille, myös itselleen.
Suuri Viihde-Show
Parhaaseen Katseluaikaan 24 Tuntia Vuorokaudessa, Seitsemän Päivää Viikossa, Kaikilla Kanavilla. Laulavia Missejä. Laulavia Supermalleja. Laulavia Voimamiehiä. Laulavia Talkshow-Isäntiä. Laulavia Uutisankkureita. Laulavia Iltapäivälehtien Lööppejä. Osallistu Arvontaan. Voita. Vieraile Nettisivullamme. Haluatko Miljönääriksi, Haluatko Julkkikseksi? Studioyleisö Taputtaa, Kun Ammut Itsesi Venäläisessä Ruletissa Suorassa Lähetyksessä.
Keskustorin Metro
On taas joka sorttia Hämeenkadulla. Kun katselee ympärilleen, tajuaa, että Tampere on maalaiskaupunki, jossa on pieniä muka-urbaaneja saarekkeita. Tuolla menee taas silmälasipäinen hattumies polkupyörällään, jalassa vanhanaikaiset pussihousut ja jatsarit. Tuossa taas se kumarassa keppiensä kanssa seisova harjamies, joka on ollut täällä jo vuosikymmeniä, pitää tärisevässä kädessään harjaa, jota yrittää myydä ohikulkijoille. Tuossa nousee bussiin se pikkuruinen kääpiönainen, aina yhtä tyylikkäästi pukeutuneena. Tuolla Ilveksen verkkariasussa se pienipäinen päälaelta kaljuuntunut viiksimies, joka virnistää aina samalla tavalla. Ja tietysti Peitsamon Kari ajaa polkupyörällään, pitkissä rockhiuksissa se ikuinen punainen rockhuivi, vaaleanruskea rockmokkanahkatakki, pitkänhuiskeissa koivissaan rockfarkut. Palanderin talo, Tuulensuun talo, Napparin kulma, Kyttälä. Kiviset jugend-gargoylit irvistävät meille, katselevat laattaa heittäviä perjantai-iltatamperelaisia. Rovaniemen markkinat Keskustorilla, paistetun kalan käry, tangolaulajat maakunnasta. Keskustorilla ei ole enää Metroa, maanalaista yleistä käymälää. Urbaanilegenda kertoo, että kun joku ulkomaanpelle kysyi joltain paikalliselta tietä sinne ja sinne, tämä oli ensin selittänyt reittiä, mutta sitten irvileuka saanut älynväläyksen ja osoittanut sormellaan yleisen käymäln sisäänkäyntiä ja sanonut: "Mutta nopeemminhan sinne pääsee tolla Metrolla". Ja ulkomaanpelle oli hymyillyt leveästi, kiittänyt kadunmiestä ja suunnistanut kohti "Metroa".
Copyright © 2002 Harri Teikka