Harri Teikka: Harri Teikan Unet
Ne asiat, joita tavoittelen eniten, karkaavat minulta kauimmaksi, ja ne asiat, joita koetan eniten vältellä, vääjäämättä saavuttavat minut.Korpit nokkivat lihaani kunnes luuni ovat aivan puhtaaksi kalutut. Sieluani ei päästetä Tuonelaan, vaan se joutuu ikuisiksi ajoiksi jäämään vaeltamaan maan päälle. Siellä missä minä olen, on ikuinen yö. Armon ruhtinas ei paljastanut minulle kasvojaan, valkeuden neito pysyi poissa luotani.
Ränsistyneissä kartanoissa tuuli puhaltaa yksinäisenä nurkissa heilutellen lahonneita ikkunaverhoja, jotka olivat joskus silkkiä, samettia, musliinia. Puiden kuolleet oksat kohoavat kohti harmaata taivasta kuin luurangon sormet. Jossain taivaanrannassa karmiininpunainen liekki nostaa savupatsaita ilmaan. Ratsastaja karauttaa hevosensa laukkaan. Lasiastian takaa näen muodot vääristyneinä kunnes käännän katseeni pois. Lintujen lento jäisessä maisemassa, koiran haukku metsästäjien edellä. Savun haju. Huurteinen päivä, joka on kuin lasia.
Näen naisen katsomassa ulos ikkunasta, hiukset nutturalla, vanhanaikaisissa vaatteissa. Sitten hän vetää verhon eteen ja häviää sen taakse. Kädessäni on kolikko, hopearaha, jota vaihtelen kämmenestä kämmeneen. Metalli tuntuu aluksi kylmältä ja pyöreältä, mutta lämpenee nopeasti käsissäni. Se on kuin kuu, jonka voi joskus nähdä kirkkaassa päivänvalossa. Tallaan saappaideni alla syksyn keltaisia lehtiä kävellessäni eteenpäin puiden muodostamaa kujaa pitkin. Aurinkokin on taivaalla kuin himmeä hopeakolikko, jota saatan katsella paljain silmin. Höyry nousee ilmaan hengityksestäni, mutta en tiedä, onko nyt syksy vai talvi. Se on välillä kumpaakin.
Oikeastaan minä en edes tiedä, mitä minä teen tässä unessa; sitten tuntuu hassulta, että tiedän näkeväni unta, mutta en kuitenkaan herää. Koetan psykoanalysoida itseäni, mutta en saa yhdestäkään ajatuksesta tarpeeksi kiinni; ne karkaavat kaikki minulta. Yritän painaa mieleen, mitä lukemassani kirjassa oikein sanotaan, mutta tuntuu kuin lauseet muuttaisivat jatkuvasti muotoaan eivätkä pysyisi hetkeäkään samana. On turhaa omistaa unessa yhtään mitään, koska herätessä haparoi vain tyhjää. Toisaalta unessa on helppo kuolla, koska herätessään on kuitenkin taas elossa.
Tässä unessa huoneen lattian alle on jälleen kätketty ruumiita, niitä on myös sänkyni alla. Joskus näen, kuinka poliisit naaraavat niitä pintaan harmaasta järvestä, ja silloin minun on pakko katsoa poispäin. Ruumiiden läsnäolo on silti selvä. Ovatko ne merkki minun syyllisyydestäni, haudatuista asioista? On vaikea nukkua, kun sängyn alla on ruumis. Välillä taas vuosia sitten kuolleet ihmiset ovat eläviä, ja juttelen heidän kanssaan mitä arkipäiväisimmistä asioista, ja olisi kai aika epäkohteliasta kysyä heiltä, mitä he oikein tekevät elävien maailmassa.
Pelaajat
Lipas aukesi ja muistot nousivat esiin. Vanhat valokuvat heräsivät henkiin, päiväkirjojen kellastuneet sivut saivat äänen ja alkoivat puhua. Maisema vaihtui kaleidoskooppina silmissäni. Kuulin korvissani lokkien kirkunan ja laineiden liplatuksen, talvipäivän hyinen viima vaihtui kesäisen auringonpaisteen lämpöön, jonka saatoin tuntea ihollani lähes hyväilevänä. Jossain matkaradiosta tulvi ilmoille vanha laulu, jota en ollut kuullut sitten lapsuuteni, ja joka oli hukkunut jonnekin ajan usviin.
Ihmiset näyttivät erilaisilta, jotenkin viattomammilta rusottavine poskineen, leveälahkeisissa housuissaan, värikkäisissä kukkakuvioisissa paidoissaan ja pitkissä, luonnollisena rehottavissa hiuksissaan, jotka hohtivat auringon kilossa. He hymyilivät toisilleen ja puhuivat, nauroivat keskenään pehmeällä äänellä.
Katselin tätä näkyä lumoutuneena, kun minut temmattiin pois. Maanpinta katosi altani. Tunsin huimausta ja pelkoa, kun maanpiiri kutistui hetkessä silmissäni ja painovoima katosi. Pian kuitenkin totuin tunteeseen ja pelkoni hävisi tajutessani, että voin ohjailla lentoani kuin lintu. Pystyin tekemään kieppejä ja vaakakierteitä, hurjia syöksyjä pelkällä tahdonvoimalla, ja se oli yhtä luonnollista kuin uiminen ja sukeltaminen, kun sen on kerran oppinut. Liikuin varmasti tuhansia kilometrejä tunnissa, koska näin kaupungin tornitalojen ja asfalttiteiden vaihtuvan maaseudun pientareisiin, peltoihin ja metsiin, ja takaisin.
Näin meren ja siinä uivat laivat ja saariston. Ahmin allani avautuvia maisemia kuin lukien elävää karttaa, näin kasvuston käyvän rehevämmäksi ja vehreämmäksi, mitä etelämmäksi tultiin. Näin rakennusten tyylin muuttuvan koristeellisemmaksi ja ihmisten tummemmiksi. Tutkiskelin taloja ja rakennuksia, ostoskeskuksia, kirkkoja ja tehtaita kuin kiehtovaa, yksityiskohdiltaan rikasta pienoismallia. Tiet, rautatiet, vesireitit ja sillat virtasivat alapuolellani nopeana, päättymättömänä jokena. Katselin, kuinka väkijoukot hyörivät loputtomasti kuin muurahaiskeossa. Toiset raatoivat, toiset laiskottelivat, nauroivat ja itkivät. Toisaalla onnea, toisaalla tragedioita. Tämä kaikki oli edessäni kuin valtava näytelmä ja tovin sitä katseltuani en enää pystynyt hahmottamaan väkijoukkoja ihmisiltä, metsää puilta. Kaikki hämmensi ja väsytti minua kovin. Siinä samassa kuva kaleidoskoopissa vaihtui jälleen toiseksi.
Olin autiomaassa ja aurinko helotti syvänsiniseltä taivaalta. Kuumuus ei kuitenkaan tuntunut epämiellyttävältä ja tajusin, ettei tällaista autiomaata voi olla missään maapallolla. Hiekkadyynit kumpuilivat ikuisuuksiin asti hiljaisen tuulenvireen silloin tällöin muokatessa maiseman muotoja. Olin laskeutunut ja olin yksin, mutta en kauan. Käännyin ja näin, että seurassani oli neljä hahmoa. Ne olivat arkkienkelit Uriel, Mikael, Gabriel ja Rafael. Toisella puolella seisoivat heidän demoniset vastineensa, joiden nimiä en suostu ääneen lausumaan.
Tämän näyn edessä olin kovin hämmästynyt ja kysyin: "Kuinka tapaan teidät kaikki tällä tavoin yhdessä? Eikö teidän pitäisi olla ikuisessa sodassa keskenänne?" Arkkienkelit ja demonit nauroivat yhteen ääneen: "Oi, Harri Teikka, meitä on legioona, sekä pahassa että hyvässä, mutta ei yhtä ilman toista: niin ylhäällä kuin alhaalla. Luojajumala Jaldaboth loi meidät omiksi shakkinappuloikseen ja sitten vihastui meihin suuresti, kun kuuli itsekin olevansa vain luotu. Mutta älkäämme halkoko hiuksia eksegetiikasta, oi Harri Teikka, vaan kuule nyt tarinamme." Ja minä istuin alas hiekalle ja kuuntelin.
Ja he puhuivat minulle: "Jokaisen arkontin alapuolella on yksi luomisen taso, ja jokaisella on oma pelinsä käynnissä. Me pelaamme omilla nappuloillamme, jotka puolestaan pelaavat omaa peliään, ja niin edespäin. Ymmärrätkö? Kunnes lopulta päädymme luomisen hierarkiassa teihin ihmisiin, ja kuka tietää, ehkä teidänkin shakkinappulanne käyvät vuorostaan omaa pientä peliään jossain yön hämärässä. Mutta se ei ole tärkeää; olennaista on se, että yksi siirto ylemmällä tasolla on kokonainen peli alemmalla, ja niin edelleen." Kuuntelin tätä ja mielessäni ilmaantui kuva loputtomiin johtavasta peilikuvien heijastusten käytävästä. Minä kysyin: "Mutta jos koko maailmankaikkeus on vain peli pelissä ja niin edelleen, kiinalainen labyrintti, niin mistä se alkoi -- ja mihin se päättyy? Ja mikä osa meillä ihmisillä on siinä; olemmeko me vain pelinappuloita, jotka kuvittelevat, että heillä on vapaa tahto, vaikka ovatkin korkeampien voimien armoilla?"
Tämän kuullessaan arkkienkelit ja demonit puhkesivat valtavaan nauruun. Hetken päästä kuitenkin Uriel, pohjoisen ilmansuunnan ja maa-elementin arkkienkeli kokosi itsensä, vakavoitui ja loihe lausumaan: "Oi, Harri Teikka, vaivaat päätäsi kovasti suurilla asioilla, vaikka tiedät, että et pysty niihin vaikuttamaan, ja joilla ei ole oikeastaan merkitystä elämäsi kannalta. Tätä olen teissä ihmisissä aina suuresti ihmetellyt. Katso taivaan lintuja."
Olin hieman ärsyyntynyt tästä vastauksesta, sillä se tuntui minusta kiertelyltä ja kaartelulta, mutta en ehtinyt ilmaista vastalausettani, kun maisema jo vaihtui silmissäni jälleen. Olin suuressa ostoskeskuksessa ja myymäläetsivät olivat perässäni. He saavuttivat minua uhkaavasti, joten jotain täytyi tehdä.
Näin edessäni kymmeniä metrejä alaspäin viettävät liukuportaat, jotka hohtivat kromia ja terästä. Ylös ja alas liikkuvien portaiden välissä oli kapea teräksinen liuska. Pomppasin sen päälle, kun myymäläetsivien kourat olivat tarraamassa olkapäihini, ja viiletin hurjaa vauhtia alas pyllymäkeä, portaissa liikkuvien asiakkaiden hämmentyneiden ilmeiden vilahtaessa ohi silmissäni.
Portaiden alapäähän päästyäni vuorossa oli seuraava kerrostaso. Sieltä puolestaan lähti alaspäin uudet portaat, joiden sivuun oli rakennettu sileä ramppi lastenvaunuja ja pyörätuoleja varten. Liu'uin alas myös tätä luiskaa, kunnes huomasin kauhukseni, että se johti ulos suoraan järveen, jonka rantaan tämä massiivinen ostoskeskuskompleksi oli rakennettu.
Ennen kuin tajusinkaan, syöksyin veteen ja huomasin sukeltavani kalojen seurassa. Vesi oli lasinkirkasta ja tajusin, ettei tämä ollutkaan järvi, vaan jonkinlainen erittäin syvä betoniseinäinen uima-allas. Jostain ylhäältä kajasti valoa ja tiesin, että minun oli uitava siihen suuntaan päästäkseni pintaan. Ponnistelin kohti valoa, mutta se oli helppoa, koska tunsin itseni kevyeksi kuin korkki. Kaksi delfiiniä liittyi seuraani ja ohjasi minua eteenpäin. Pian pääni pulpahti vedenpinnan yläpuolelle.
Näin, että olin jonkinlaisessa yleisöakvaariossa, joka muistutti amfiteatteria porrakkaisesti ylös nousevine penkkiriveineen. Nostin itseni altaan reunalle ja heilautin kättäni kiitokseksi delfiineille, jotka vinkaisivat iloisesti minulle ja sitten sukelsivat takaisin veteen. Olin aivan yksin tällä uima-altaalla eikä katsomossa ollut ristinsieluakaan. Nyt pohdin, miten pääsisin ulos tästä paikasta, ja silmäiltyäni hetken ympärilleni, havaitsin kauempana penkkirivien välissä hissin metalliovet.
Edelleen vettä tihkuvana astuin hissiin. Olin hämmentynyt, kun huomasin valotaulusta, että tässä rakennuksessa oli kymmeniätuhansia kerroksia, eikä mistään käynyt ilmi, missä täällä olisi uloskäynti. Painoin kuitenkin nappia, jossa oli alaspäin osoittava nuoli. Tunsin, kuinka paine tukki korvani, kun hissi lähti liikkeelle. Tunsin venyväni pituutta -- ilmeisesti hissi liikkui hyvin nopeasti. Siitä huolimatta matka tuntui kestävän ikuisuuksia, vaikka numerot valotaululla ja kerrosten ovissa vaihtuivat äärimmäisen nopeasti. Ehkä tämä ei ollutkaan hissi, vaan jonkinlainen avaruusalus? Mutta sitten tajusin, kuinka älytön koko ajatus oli: pysyin koko ajan yhdessä ja samassa rakennuksessa. Sen koko ainoastaan ylitti kaiken käsitettävän järjen rajat. Luulen, että hissi liikkui rakennuksessa, ei ainoastaan pystysuoraan, mutta myös vaakasuoraan loputtoman tuntuisissa kuiluissa ja käytävissä. Vihdoinkin tunsin kokoni taas kutistuvan: ilmeisesti hissin vauhti oli hidastumassa. Kuulin kellon kilahduksen, hissi pysähtyi pehmeästi ja teräsovet liukuivat äänettömästi auki. Korvat edelleenkin lukossa astuin ulos.
Huomasin, että olin jonkinlaisessa yliopiston kirjastossa, jonka korkeat hyllyt ylettyivät liki kymmenen metrin korkeuteen. Kaikkialla hyöri opiskelijoita kirjoineen, arvokkaan tuntuisia professoreita puvuissaan sekä kiireisen oloisia virkailijoita. Ajattelin ensin kysyä tietä joltakulta, mutta sitten mietin, että se varmaankin olisi hyödytöntä, koska en itsekään tiennyt, minne olin matkalla. Ulos varmaankin, mutta oliko tässä paikassa edes sellaista käsitettä kuin "ulkona"?
Tunsin viileän ilmavirran tulevan jostain. Seurasin sitä, kunnes päädyin kapeisiin metalliportaisiin, jotka johtivat korkealla olevalle teräsovelle. Ovi ei ollut lukossa ja tulin jonkinlaiselle kattotasanteelle, josta näin alapuolellani kaupungin taloineen ja kaduilta tulvivine liikenteen äänineen. En ollut yksin katolla.
Muutaman metrin päässä minusta nuori tyttö ja poika kävivät sananvaihtoa, kummatkin ilmeisen kiihtyneinä. En ole koskaan pitänyt siitä, että joudun ulkopuolisena ihmisten riitojen todistajaksi, joten suunnittelin poistuvani katolta vähin äänin ennen kuin kumpikaan huomaisi minua. Mutta yhtä hyvin olisin voinut olla ilmaa heille. Tällä hetkellä he olivat liian paljon sanaharkkansa ja loukattujen tunteidensa vallassa, että olisivat nähneet tai kuulleet mitään muuta ympärillään. Sitten poika vaikeni ja kääntyi pois tytöstä omiin ajatuksiinsa vajoten, katsellen jonnekin tyhjyyteen.
Hetken aikaa hän mietti jotain, punniten asioita mielessään, sitten hän äkkiä otti vauhtia, ryntäsi juoksuun ja hyppäsi alas kattotasanteen matalan reunan ylitse. Tyttö kirkaisi kauhusta ja vilkuili hätääntyneenä ympärilleen tietämättä, mitä tehdä. Sitten hän säntäsi juoksuun ja hyppäsi myös alas.
Olin aivan liian järkyttynyt pystyäkseni tekemään yhtään mitään. Saatoin vain tuijottaa katon reunaa jähmettyneenä paikoilleni. Sitten minun oli pakko mennä katsomaan. Jossain alhaalla kadulla retkotti asfaltilla kaksi pikkuruista hahmoa kuin räsynuket. Väkijoukko oli kokoontunut levottomana kuhisevaan ympyrään kuin muurahaiset, joiden kekoon jokin hyönteinen oli yllättäen pudonnut taivaalta. Käännyin pois ja olin palaamassa sisälle, kun huomasin jotain vaaleata betonilla. Kumarruin poimimaan sen ja tajusin pitäväni kädessäni vanhaa repaleista shakkilautaa.
Homojeesus
Homojeesus oli yx jätkä tuolta Nasaretista. Se paino skootterilla pitkin raitteja, kävi muuttamassa vettä viinix, herätti kuolleita henkiin ja muuta tollasta pientä jäynää. Sitte kerran se twistas Genesaretin järven veden päällä, ja kaikki oli vaa, et' mee vittuun sieltä, me tahotaan päästä vesihiihtään. Sil oli kova posse, jossa oli kaxtoista jäbää, ja ne seuras sitä Homojeesusta kaikkialle, vaik se sanokin niille, että menkää ny mäjelle, vitun perässähiihtäjät, emmä oo mikään Kekkone. Sit siel oli siinä possessa yx Juudas, joka tahto pussata sitä Homojeesusta, mut se Jesse oli vaa, et' ei vittu, vaik mä oonkin Homojeesus, emmä sentään mikään homo oo, vedä jätkä ittes jojoon. Ja sit siinä oli yx Tuomas, joka sano, et' näkis vaan. Sit sil Homojeesuxel oli gimmakaveri, yx Maria Magdaleena, joka istu aina siin skootterin tarakalla, ku se paino pitkin baanaa ja kävi välillä bissellä Öljymäen Essolla. Sit tää oiski ollu se tavallinen stoori, ellei ne fariseuxet ja roomalaiset (tiättexte, just nää Asterix-jäbät) olis päättäny, et' vittu tää jätkä elvistelee liikaa, mut' hei, kattokaa tän stoorin loppu pääsiäisenä telkkarista samalla kun imeskelette niitä suklaamunianne, I'm outta here, piis.
Persnokkien kokoontuminen
Kas, tässä yks' persnokka, tässä kaks' persnokka. Persnokkien kokoontuminen tapahtuu hyvässä tahdissa. Yhdellä on yliopistomaisterin paperit, toisella uimamaisterin. Persnokat sanovat: "Kviik kviik" ja "Kvääk kvääk". Persnokkien rituaaliin kuuluu toistensa muksiminen puolitoistametrisillä kumivasaroilla, mutta sekös vain persnokkia naurattaa. Välillä on yhteispierun aika: on mahtava näky, kun Kansanpuiston yhteiskentälle kokoontuneet persnokat päästävät yhteislaukauksen: "PRÖÖT!". Yhteiskunta on tukenut persnokkia monin tavoin, mm. säätiötoiminnan ja vuosittaisen kuukunanmunan etsinnän muodossa. Myös keräkurmitsan piilotus on persnokille ja heidän perheilleen tärkeä toimitus. Kuttaperkkakulissit ovat olennainen osa persnokkien yhteisasumista ja sosiaalista toimintaa. Maassamme arvioidaankin olevan kymmeniätuhansia persnokkia, jotka yleensä tavataan johtavista asemista ja suuryhtiöiden korkeimmilta paikoilta sekä politiikan keskeisistä tehtävistä. Persnokkien organisoima liikunta- ja vapaa-ajan toiminta on näytellyt tärkeää osaa suomalaisessa rodunjalostustoiminnassa. Maailmalla persnokkamme ovat arvostettuja kulttuurilähettiläitä, niin ikään kuviokellunnassa, koruompelussa ja rauhanturvatoiminnassa. Persnokkatoiminnan perustaja ja suojelija majuri af Kukkelheim onkin sanonut: "Puhtain persnokin puhtaan persnokan puolesta".
Jacques Jökötin
Jacques Jökötin, tuo vanha sovinistisika Franskan maalta tsiigailee tiukkoihin trikoihin pakattuja piukkoja peppuja häpeämättömän jouissancen hurmioittamana. Oh la la, tuolla huristaa Sophia Loren vespalla ja Anna Magnani riisipellolla. Taka-taka-taka-taka-takaapäin, sanovat konekiväärit, nuo juoksuhautojen haisusedät. Haistelkaa ja nuoleskelkaa, ette te siitä tule hullua hurskaammiksi. Jaska-paska se pitää kosteaa sormea tuulessa; täällä haisee silakalle. Humppaa pumppaa, laulavat Turun Tuomiokirkon urut ja Tauno Äikää pomppii parvella kuin Oopperan kummitus, heiluttelee viittaa kuin paraskin Batman. "Siitä tulikin mieleen," tokaisee Robin, "joko avioehto on tehty, Bruce?" Ja kalsarikalle vastaa: "Öh, kyllä rakas." Riettaat kalukarkelot luvassa... hei, tämänhän piti olla lapsille sallittu juttu! Juu juu, mutta kyllä niiden sexuaalivalistus ja totuus kukista ja mehiläisistä ja muista pörriäisistä ja kevätesikoista ja Henry Saaresta pitää saada jossain vaiheessa. Koulu-TV esittää: Emmanuelle ja pukki kaalimaan vartijana. Just soo, eikö sulla oo mitään muuta koskaan mielessä? No, eh eh, voihan rähmä, tämä poika lähtee nyt paskalle. Nyt minä olen tosi rankka ja räävitön ja harrastan jumalanpilkkaa: Jumala on mulkku, Jumala on mulkku, Jumala on mulkku... ei vitjatti, ei tästä mitään tuu (sanoo suolapatsaaksi jähmettyneenä). Enkelit itkee taivaassa, jos kiroilee. Saat kympin, jos pystyt kirjoittamaan rivinkin ilman yhtään rivoutta. No, nyt kirjoitin; anna se kymppi tänne... vittu. Mikä tän homman nimi on ny oikeen, meinaan? Se ämmä oli hullu kuin pullosta tullu. Veti niitä mömmöjä, pampulaa, pimpulaa; ei himpunkaan vertaa järkee. Ja parasta oli, että se otti potilaita vastaan yksityisellä kotivastaanotollaan joka torstai, ja jaaritteli niille ummet ja lammet vastuulliseksi aikuiseksi kasvamisen merkityksestä. Että joku tolkku tässäkin maailmassa.
Häpykumpujen yöstä
Tervetuloa kuuntelemaan ja katselemaan yhdistetyn joukkuepujottelun ja mäkihyppyampumahiihdon kolmatta kilpailupäivää täältä Hinterzwischenüberaberobergammaun mäki- ja urkuviikoilta. Kilpailijoita on suosinut kaunis aurinkoinen sää, joka on houkutellut tuhansia mielenosoittajia rinteille suksien eteen makaamaan. Suomen oma Jari-Kaisa Ylä-Ala-Väli-Keskinen odottelee edelleen doping-, hormoni- ja sukupuolenselvitystestien tuloksia sekä toista munuaistaan, mutta se ei ole latistanut tunnelmia täällä Hinterzwischenüberaberobergammaussa, jota on suosinut kaunis aurinkoinen sää, joka on houkutellut tuhansia turisteja ravintoloiden pöytien alle makaamaan sekä leikkimään kuurupiiloa hotellien kaappeihin ja jätekuiluihin. Taas on suomalainen urheilija ja suomalainen sotilas osoittanut sisunsa, ja jälleen heiluu sinivalkoinen lippu saloissa kaikkialla maailmassa, paitsi siellä missä ei maasto-olosuhteiden vuoksi voida lipputankoja pystyttää kuten maailman valtamerillä ja ilmakehän yläosissa.
Täällä kisaselostamossa grogia siemaillessa ja viimeistä humalaista katoamistemppua suunnitellessani mieleni palaa isänmaallisiin ruotuväkiaikoihini, tuohon miesten kouluun, jossa jyvät eroteltiin akanoista. Alokas te, HYMY PERSEESEEN! Alokas te, miksi katselitte toverinne korvaa; olisitteko kenties halunnut nuolla sitä? Hieroo hieroo, sillon liikkuu! Taakse pssstu! Katse oikeaan -- pnnn! Lepo! Varusmiehet istumassa komppanian ovettomissa vessoissa kuin kanat orrella. Alokas te, miksi liikuitte niin veltosti? Paasonen paskantaa! Pinkat ja punkat räjäytettiin joka lauantai-iltapäivä. Lihava ylivääpeli huutamassa ja kiroilemassa naama punaisena. Tosi kova yliluutnantti, joka ampui rynkyllä sitä ainoastaan yhdessä kädessä pidellen. LIPAS! Alokas te, te olette pelkkä paskakasa! Mikä naurattaa? HYMY PERSEESEEN! Aijai, siellä sitä tehtiin pojista miehiä. Yöstä kumpujen, mullasta maan, isät katsovat poikiaan, jotka ryynäävät ja tetsaavat ja oppivat, etteivät ole muuta kuin koulutettuja koiria ja tulevaa tykinruokaa. Mutta niele nyt paskaa mukisematta, niin ehkä yhtenä päivänä sinäkin pääset kapiaiseksi tai voit hakea jopa poliisikouluun.
Keripukkijoen hallituksen puolesta kaikille miehittäjämöhkön persettä nuoleville hallituksen jäsenille ja kansanedustajille: vaadimme laittomasti Löttöländiältä vuoden 1940 rauhassa varastettuja Reväländiän alueita takaisin. Rautaa rajalle ja Möhköländiän piippalakkeja turpaan! Rajat kiinni ja Nälkmaan mutiaiset takaisin Afrikan sarveen sikiämään ja pois Löttöländiän arjalaista rotua saastuttamasta! Mitä tekee hallitus ja tasavallan presidentti, kun Löttöländiän puhdas rotu maatiaisperseineen ja auki möllöttävine suineen ja räkää valuvine nenineen on uhattuna? Möhköä silmien väliin, juu! Löttöländelaismiehen on saatava ampua puhdas siemenensä löttölandelaisnaisen emättimeen, eikä sitä saa mikään rättipää, Nälkmaan mutiainen tai muu taatelintallaaja saastuttaa. Näin on, perkele! Hallituksen homot ja lesbot seinää vasten ja sarja läpi! Akateemisen Reväländiä-Seuran puolesta: Überstormkylähulluführer Beppo Lehtolapsi. Rotuopit on hallussa, juu, ja Eldanka-järven jää on taakse jäänyttä elämää.
Tervetuloa aamukahville Tarvajärven seurassa. Päinvastoin kuin Harri Teikka, Spede-vainaa oli hieno mies eikä ollut kiinnostunut alapäähuumorista. Ainoastaan alapäistä, etenkin missien. Suo-Men Tie-To-Toi-Mis-Ton Uu-Ti-Si-A. Diplomaattikunnan vanhin kärrättiin Linnan juhliin ruumisarkussa. Hyvinkään ja Ivalon välinen tieosuus poistui työpaikalta YT-neuvottelujen ajaksi. Lumiaura raiskasi tiejyrän. Eduskunnan julkisivulautakunta menetti kasvonsa, mutta myöhemmin ne löydettiin Parikkalan läheltä teuraseläimille tarkoitetun jäterehun seasta. Kansanedustajista ei kuitenkaan löydetty hullun lehmän tautia. Tasa-arvokomitea esittää miessukupuolen asteittaista poistamista käytöstä vuoteen 2012 mennessä. Naisten kenkien korot nousevat taas kerran, ilmoitti Suomen Pankin johtokunta. Markan sitominen emuun herätti aikanaan valituksia erityisesti kyseisen lintukannan häviämisestä huolestuneissa luonnonsuojelijoissa. Yksimielisesti päätettiin kieltää emujen talviruokinta europarlamentaarikoilla, erityisesti pesintäaikaan. Ja juuri tulleen tiedon mukaan poliitikko puhui totta: asiasta on käynnistetty poliisitutkinta. Sää jatkuu epävakaisena hallituksen elvyttämisyrityksistä huolimatta: vasemmiston edustajat jättivät asiasta välikysymyksen. Vielä tänään on tarkoitus hallituksen iltakoulussa pohtia säälle asetettavaa mahdollista rangaistusveroa tai muita sanktioita. Lä-He-Tys Suo-Men Tie-To-Toi-Mis-Tos-Ta Päät-Tyy Tä-Hän.
Uni 22.1. 2002
Olen kotona. Minulle tulee tunne, että jotain outoa on tekeillä. Vanhempieni makuuhuoneen ovi on kiinni. Siinä on pieni kolo sopivasti silmien korkeudella, mistä näkee sisään huoneeseen. Luulen, että kuulen huoneesta kuin jonkinlaista läähätystä. Päätän katsoa sisään. En ole uskoa silmiäni. Siellä on käynnissä ryhmäseksiorgiat. Mukana on lähinnä äitini puoleisia sukulaisia. Nyt tunnistan läähättäjän. Se on äitini, jonka raskas lihava ruho nytkyy sängyllä, kun häntä naidaan. Hänellä on silmät puoliummessa. He kaikki näyttävät keskittyvän naimiseen kuin transsissa. Näen tätini, jolla on silmälasit ja tummat hiukset. Hänen kasvonsa ovat vakavat ja jännittyneet, silmät kiinni. Pikkuinen isoäitini, jolla on harmaat lyhyet hiukset ja silmälasit, saa sisään tumman parrakkaan poikansa kalua. Ja nämä ovat olevinaan uskovaisia ihmisiä! Näyn outoutta lisää, että he ovat kaikki täysissä vaatteissa mutta ainoastaan sepalukset auki tai hameet vyötäisille nostettuna. Minulle tulee tunne. että tämä on jonkinlainen perverssi uskonnollinen kokoontuminen, kuin lestadiolaisten seurat, he näyttävät kaikki niin hartailta ja keskittyneiltä. He voisivat kaikki olla kokoontuneita pullakahveille hautajaisten jälkeen, mutta sen sijaan he parittelevat joukkona vanhempieni leveässä parisängyssä ja lattialla. Nuoret tummahiuksiset serkkutyttöni ovat myös siellä. Näen, kuinka yksi heistä sylkee suustaan spermaa. Koetan olla oven takana mahdollisimman hiljaa, päästämättä pihaustakaan. Miksi minä oikein näen tällaisia unia? Mieleen tulee vanha puujalkavitsi: mikä on japaniksi "ryhmäseksi"? -- "Kokosukunai".
Copyright © 2002 Harri Teikka