Harri Teikka: Valosaaste
Valosaaste
Marraskuun maa ei hellinyt ketään. Elettiin unihorteessa yhdestä kalpeasta päivästä toiseen, nukuttiin niin paljon kuin pystyttiin. Valkea lumi teki pimeyden hieman siedettävämmäksi eikä taivas ollut yölläkään kaupungissa täysin musta, vaan eräänlaisen kelmeän, himmeän valokalvon peitossa, jonka loi teollisuusalueiden ja keskustan halogeenilamppujen valosaaste. Vasta lähiöissä tähtitaivaan saattoi jotenkin erottaa, nuo taivaan äänettömät, ikuiset silmät. Taivaankannen geometria muistutti häntä aina kaiken maallisen triviaalisuudesta; tähdille heidän historiansa oli silmänräpäys, ei edes sitäkään.
Oli uusia sotia ja sodanuhkia, yritys- ja pörssiskandaaleja, julkkisten avioeroja. Pariisi, Milano ja Lontoo marssittivat catwalkeille tulevan sesongin muoteja, seurattiin hittiartistien edesottamuksia, elektroniset impulssit syöksyivät ees taas halki maailman kuin sähköiset muurahaiset keossaan. Hän yhtaikaa halveksi ja kadehti sitä ihmisten enemmistöä, joka osasi elää vain tässä hetkessä; joille ei merkinnyt mikään muu mitään kuin materia, näkyvät muodot, esineet; kaikki mitä voitiin ostaa, vaihtaa ja varastaa. He eivät pystyneet hahmottamaan ikuisuutta materian valosaasteelta; he olivat sokeita ikuisuudelle, sillä he näkivät vain itsensä ja omaisuutensa; esineiden vaihtosuhteet ja hinnat. Kapitalisti ja kommunisti uskoi kumpikin vain materiaan; materia oli kaiken alku ja loppu, jonka ulkopuolella ei ollut mitään.
Sunnuntai-illan näyteikkunat talvikaupungissa kertoivat kaiken. Hänen isoisänsä oli sanonut, että kun tämä oli ollut lapsi, Linnunradan oli voinut vielä erottaa yötaivaalla. Nyt taivas oli kaikonnut kauemmaksi ja materian maailma tullut lähemmäksi. Kuka enää pohti ikuisuutta paljaan tähtitaivaan alla, kun tv-ruudut räiskyivät joka ikkunassa, ja "tähdet" olivat nyt synonyymeja kauneusleikkauksille, avioeroille, juoruille, hittilistoille, katsojaluvuille, hyväntekeväisyysgaaloille ja myydyille yksikkömäärille? Pimeydestäkin oli tullut niin kirkasta, että häikäisi.
Polymorfos
Jos lapsi voisi päättää, hän tuhoaisi maailman. Samalla tavoin kuin rakennuspalikoista tehty torni kaadetaan tai leikkiautot lentävät ikkunasta ulos tai muovisotilaiden raajat sulatetaan mustuneeksi, muodottomaksi massaksi vanhempien savukkeensytyttimellä. Lapsi on vanhempiensa kuva ilman teeskentelyä, polymorfisesti perverssi hirviö. Lapsi on itsekäs, vaatii itselleen jatkuvaa huomiota. Monien ihmisten tragedia on, että he eivät milloinkaan kasva lapsista aikuisiksi. Lasten pelastukseksi koituu, että heillä ei ole todellista valtaa, ja toisin kuin aikuiset, he tietävät sen.
Hän näki lapsissa oman kuvansa samoin kuin hän näki sen tappajissa ja murhaajissa. Siipien irti repiminen kärpäsiltä ja pienempien kiusaaminen olivat hänen verissään. "Sinusta ei koskaan tule miestä!", opettaja oli huutanut hänelle. Väärin, hänestä oli tullut mies. Parempi olla raiskaaja kuin tulla ensin raiskatuksi; hyväksikäyttäjä kuin olla hyväksikäytetty. Naiset, jotka hän oli tuntenut, myös tiesivät tämän. Salaisuus oli, kuinka pukea tämä kepeän porvarillisen seuraleikin harmittomaan muotoon. Pettäminen oli flirttiä, valehteleminen sukkeluutta, varastaminen liiketoimintaa. Leikkivä ihminen ei voisi tehdä mitään pahaa, eihän?
Hän tiesi, että myös hänen ehdoton moralisointinsa oli virhe. Elämä oli tasapainon löytämistä äärimmäisyyksien välillä, gyroskooppi joka haki alituiseen oikeata asentoa. Hänen pitäisi olla sekä vastuullinen aikuinen että leikkivä lapsi menemättä liikaa kumpaankaan ääripäähän.
Hänen tuskansa loi kammottavia, verisiä, sadistisia mielikuvia. Rivoudet nousivat kivusta, nöyryytyksen tunteesta, jonka hän halusi palauttaa takaisin nöyryyttäjilleen, todellisille tai kuvitelluille. Hänen mielensä oli sairas ja samalla hän näki kirkkaasti; niin kirkkaasti, että hän oli oikeastaan terve, terveempi kuin monet muut. Infantiilin mielen voimafantasiat, kuin supersankarisarjakuva. Hänen mielensä loi vihollisia ja tiesi samalla, että hän oli itse vihollisensa. Hän halusi tehdä rauhan maailman kanssa, tai oikeastaan oman itsensä kanssa.
Lainakasvoisia ihmisiä
Meillä ei ole suorituspaineita kuten ei tuomituilla yleensäkään. Meidän ei tarvitse murehtia, koska olemme jo kuolleita. Tuomion täytäntöönpanoa voi parhaimmassakin tapauksessa viivyttää, mutta sitä ei voi peruuttaa. Silmäilemme hermostuneesti odotushuoneessa lehtiä, mutta emme pysty keskittymään niihin. Vastaanotamme lauseet mekaanisesti, mutta emme pysty ymmärtämään niitä.
Onneksi olemme hyviä näyttelijöitä, joten voimme ainakin teeskennellä ymmärtävämme. Meillä on varastossa jokaiseen tilanteeseen sopivat kasvot. Voimme teeskennellä ymmärtämystä, myötätuntoa, ystävällisyyttä, vaikka sisällämme ei olisikaan yhtään mitään. Me olemme joukko varastettuja maneereita, jopa väkijoukon välinpitämätön, mitäänsanomaton ilme kasvoillamme on opeteltua. Hymyä käytämme vain säästeliäästi, kaupoissa, virastoissa ja kohdatessamme jonkun tutun tai puolitutun. Silloinkin ainoastaan taloudellisen lyhyenä välähdyksenä minimiajan verran. Muulloin pyyhimme kaikki ilmeet ja tunteet pois kasvoiltamme, koska väkijoukon ja massatuotannon logiikka vaativat sitä. Kaikki persoonallisuus on merkki omituisuudesta.
Toiset sosiaaliset roolit taas edellyttävät alituista, tyhjää ja lehmämäistä hymyä kasvoilla. Näitä ovat palveluammatteihin, opetukseen ja edustamiseen liittyvät tehtävät. Kaupallinen hymy on osa tuntitaksaa.
Sosiaalinen ja ulospäin suuntautuva, tarmokas ja ahkera. Kello käy tappajan aikaa. Muovikassillinen täynnä särkyneitä unelmia: nainen tappoi äitinsä Kauniiden ja rohkeiden vuoksi. Maailmamme on tehty iltapäivälehtien lööpeistä, silikonista, irtoripsistä ja rakennekynsistä. Keskuspankki laski taas korkoja, työllisyys on kasvussa, vienti vetää ja tupo onnistui. (Vain unelmissasi, beibi.) Uneksimme tulesta ja räjähdyksistä. Ohjukset moukaroivat ilmatorjunta-asemia lentokieltoalueella. Presidentti antaa lausunnon, puhuu yleiskokouksessa, hyväksyy lain. Terrorismin vastainen sota kilpailee katseluajasta Salattujen elämien kanssa, missikisat mellakoiden.
Mitkä ovat markkinoinnin yleisimmät segmentointitekijät? Kannattavuuden tunnusluvut? Vuotuinen myyntikate? Tätä aihetta koskien kysymyksiä? Mistä saisin vuokrattua uudet kasvot, koska menetin juuri omani.
Miksi noin surullinen?
"Miksi noin surullinen?", Kuningatar kysyi häneltä. Miten hän olisi voinut vastata, että hänen surunsa johtui Kuningattaresta; siitä että Kuningatar ei ollut hänen, vaan jonkun toisen. He elivät kahdessa täysin erilaisessa maailmassa: Kuningattaren oli täynnä auringonpaistetta, lämpöä ja väriä; hänen mustavalkoinen maailmansa talven pimeyttä, loskaa ja räntää. Päivänsäde ja menninkäinen, haltiakuningatar ja kääpiö. Kuningatar eli kirkkaiden kankaiden ja fluoresoivien värien keskellä, missä erilaiset ilveilijät ja tempuntekijät viihdyttivät päivästä toiseen; hänen oma harmaa maailmansa oli jäistä harmaata betonia tehtaanpiippujen keskellä ja sitä kansoittivat surupukuiset vanhukset, rääsyläiset ja kerjäläiset. Hän ei silti voinut vaipua itsesääliin, hänellä ei ollut yksinkertaisesti varaa siihen. Piti vain odottaa. Ja odottaa. Ja odottaa. Ja odottaa.
Rakentaja
Hän rakensi maailmaansa kuin Iisakinkirkkoa. Välillä jokin seinä sortui, jonkin holvin rakenteet eivät kestäneet, mutta silloin hän ainoastaan aloitti rakentamisen uudestaan. Ei hän tiennyt, millainen rakennuksesta tulisi: olisiko se katedraali, linna vaiko väliasema? Olisiko se kenties jokin Gaudin eksentrinen, hieman hirviömäinenkin luomus; ikuinen palapeli, jonka ei pitänytkään tulla valmiiksi?
Hän ajatteli keskiaikaisten katedraalien rakentajia alkeellisine työvälineineen. He tiesivät, etteivät koskaan näkisi valmista rakennusta elinaikanaan; ehkä tämä oikeus oli suotu vasta heidän lapsenlapsilleen tai näiden lapsille. Silti he jatkoivat työtään kuin väsymättömät muurahaiset, sillä heille paistoi heidän Luojansa aurinko, joka hyvitti kaiken raadannan ja kärsimyksen.
Tänään hän kantoi tiilejä, yhden kerrallaan, muurasi niitä paikoilleen. Välillä työ oli raskasta, välillä hän pelkäsi, vaipui epätoivoon. Mitä suuremman ja vaikuttavamman hän rakennuksestaan halusi, sitä enemmän hänen oli opittava, muututtava, voitettava pelkonsa, oma mukavuudenhalunsa. Saisiko hän apua muilta ihmisiltä tarvitessaan, kun hän ei osannut tarpeeksi, jaksanut, tunsi itsensä heikoksi ja avuttomaksi? Riittäisikö hänen ylpeytensä siihen? Ja miksi hän ylipäätään tätä teki? Missä oli hänen aurinkonsa, lohtunsa, turvansa? Ehkä Kuningatar oli hänen valonsa tunnelin päässä, mutta ei ainoastaan Kuningatar, vaan rakkaus. Ei vain yhden ihmisen rakkaus, vaan ylipäätään kaikkea ja kaikkia kohtaan. Hän itse oli se rakennus.
Supermälli
Supermalli Anastasia Alexandrova marssi alas katua. Korkeakorkoisissa kiiltonahkasaappaissaan hän ylsi yli sadanyhdeksänkymmenen senttimetrin pituuteen, ja käänsi päitä, missä tahansa liikkuikin. Hänelle olivat tuttuja Pariisin, Lontoon ja Milanon catwalkit. Hänen kasvonsa olivat koristaneet Voguen, Ellen, The Facen ja lukemattomien muiden julkaisujen kansikuvia. Juorulehdet olivat repineet otsikoita hänen romansseistaan, syömähäiriöistään ja depressioistaan. Hän oli kokenut kaiken muun paitsi vararikon ja uskoontulon. Tänään hänen mielessään oli vain kosto.
Syyspäivän aurinko hohti himmeätä valoaan taivaalla kuin väärennetty hopearaha. Pudonneine lehtineen kaupunki oli vanhanaikaisesta seepiansävyisestä valokuvasta. Pikkuporvarit, hännystelijät, kauppiaat ja joutilaat kansoittivat katuja. Jostain nousi savun haju.
Anastasia Alexandrova kuljetti mukanaan Guccin olkalaukkua, joka oli tarpeeksi suuri kätkemään sisäänsä yhdeksänmillisen Uzi-konetuliaseen, israelilaista valmistetta, sekä pari varalipasta. Pian hän oli merkittävän kansainvälisen muotihuoneen paikallisen konttorin pääovella. Portinvartija tunnisti hänet välittömästi ja avasi hänelle oven kumartaen nöyristelevästi. Anastasia Alexandrova hymyili miehelle moitteettomalla leveällä hammasrivillään. Hän otti hissin ylimpään kerrokseen.
Johtajan sihteeri tervehti häntä ja ilmoitti sisäpuhelimeen johtajalle tapaamisesta. Anastasia Alexandrova astui muitta mutkittaa johtajan huoneeseen, missä tämä ponnahti seisomaan pöytänsä takana, mutta ei ehtinyt sanomaan mitään, kun nainen jo heitti samassa pilluntuoksuiset pikkupöksynsä suoraan johtajan kasvoille. Johtaja oli tuskin saanut pöksyt pois silmiensä edestä, kun Anastasia Alexandrovan konetuliase tikkasi sarjan läpi tämän keskikehon. Veri valuen suustaan johtaja valahti elottomana tuolille kallis Saville Row'lla räätälöity mittatilauspuku punaisten aukkojen repimänä.
Laukausten hälyttämänä sihteeri ryntäsi huoneeseen, jolloin Anastasia Alexandrova ampui tämänkin. Sitten hän otti laukustaan palan muoviräjähdettä, työnsi sen suuhunsa ja tunki palaan sähköjohdon pään, jonka toinen pää oli kiinni hänen kädessään olevassa laukaisimesssa, jota hän sitten puristi. Näin räjähti ilmaan yksi kaikkien aikojen kuvatuimmista ja kuuluisimmista päistä, nuo täydelliset kasvot korkeine poskipäineen, leveine suineen ja taivaansinisine silmineen.
Jälkeenpäin poliisit löysivät päättömän, kammottavasti silpoutuneen ruumiin vaginaan tungetun paperilapun, jossa luki: "Viva la Revolucion! Duetto hanurille ja nahkafagotille! Kyllästyneenä kusiseen paskarunkkumaailmaanne, minä Anastasia Alexandrova, tunnetun maailmankaikkeuden kaunein nainen, "Vuosituhannen Kasvot", nakkaan paskat teidän riistokapitalistiselle, porvarilliselle, tekopyhälle ja seksistiselle mulkkukulttuurillenne, hukutan teidät härskiintyneeseen vitunmehuuni. Runkatkaa mulkkujanne, paviaanit! Tunkekaa perseisiinne muotimaailmanne, tajuntateollisuutenne, kävelevät vittunne ja heroiini-lookinne. Te olette raiskaajia ja murhaajia. Anukseni laulaa lauluaan teidän yllenne, moottoriperillenne, syksyn malliston lanseerauksillenne, etuoikeutettujen tylsistyneelle luokallenne.
Te olette tehneet minusta elävän ruumiin, kävelevän vaateripustimen, joka elää Evian-vedellä, salaatinlehdillä, kokaiinilla ja barbituraateilla. Te olette vampyyrejä, jotka olette imeneet minut kuiviin; paparazzit ovat seuranneet jokaista liikettäni ja jahdanneet minua kuin riistaeläintä, likasankolehdistö on kaatanut haisevat eritteet päälleni; minulta on riistetty oikeus inhimilliseen elämään; minusta on tehty käyttöhyödyke, joka korvataan uudella mallilla heti, kun varasto ei ole enää kuranttia. Kasvoni ovat seinäpaperia, ruumiini leikkikalu, joka heitetään pois, kun siihen kyllästytään. Minä asetan kirouksen teidän yllenne ja levoton henkeni seuraa teitä kuin varjo, loputon painajainen josta ei herää. Hyvästi ja haistakaa perse.
Vittumaisesti Teidän,Anastasia Alexandrova"
Extreme!
Elämme extreme-kulttuurin aikakautta. Aina kun avaamme tv:n, ruutuun ilmestyy joku puupää tekemässä ääliömäisiä temppuja, kuten ajaa pyörätuolilla alas jyrkkää katua kunnes törmää ensimmäiseen vastaantulevaan esteeseen ja paiskautuu valtavassa kaaressa asfalttiin. Ja tämä on sitten hauskaa. Erilaiset fakiirishow't ovat suosittuja. Nostetaan painavia punnuksia pippeliin kiinnitettyjen rautakoukkujen varassa, työnnetään parsinneuloja poskionteloihin, sieraimista läpi ja tietysti sukuelimiin. Juodaan ämpärillinen räkää; kaikenlaisiin eritteisiin liittyvät tempaukset ovat suosiossa. Pornosta on tullut urheilulaji: penikset pumpata nylkyttävät vaginoissa kuin henkensä hädässä parhaaseen katseluaikaan nuortenkanavalla. Todellisuus-tv:ssä ihmiset lähetetään kuvausryhmän kanssa autiolle saarelle "selviytymään" kunnes ovat sietokykynsä äärirajoilla valmiina repimään toisensa kappaleiksi ja ahmimaan suihinsa hävinneet. Ihmisen henkisestä rappiosta ja hajoamisesta palasiksi kameroiden edessä on tullut valtavaa viihdettä. Tärkeintä ovat yhä suuremmat sensaatiot kaiken jo nähneille ja kyynisille katsojaryhmille.
Lähitulevaisuudessa saamme todennäköisesti seurata ohjelmia, joissa entiset ja nykyiset missit, tangokuninkaat, iskelmälaulajat, saippuaoopperanäyttelijät, kansanedustajat ja muut kaikenkarvaiset julkkikset naida rytkyttävät keskenään tv-studiossa sekuntikellojen käydessä aikaa leikkimielisessä panokilpailussa, jossa mitataan kestävyyttä, aseen kokoa, lastin lentämistä ja kilpailijoiden saamien orgasmien määrää. Seuraavaksi julkkiskilpailijoiden on kannettava erilaisia käyttöesineitä sukuelintensä varassa, roikuttava nänneistään teräskoukuissa kuten Richard Harris elokuvassa Mies hevosena, jahdattava kanssakilpailijoitaan kovilla ampuvien tuliaseiden kanssa, piilotettava räjähteitä ostoskeskuksiin ja laukaistava nämä keskellä pahinta ruuhka-aikaa valvontakameroiden seuratessa ja päästävä huomaamatta (ja elävänä) karkuun. Parhaat panijat, ne joiden sukuelimet kestävät repeämättä suuria painoja, sekä parhaat tappajat ja kilpailun lopussa eloonjääneet ovat voittajia.
Pelastusrengas
Alussa oli sana. Se puhui Karri Toikalle eräänä yönä. Siinä henkisessä autiomaassa, jossa hän eli, ei ollut paljonkaan toivoa. Hänen levoton sielunsa yritti karkuun jatkuvasti, saada ajan lakkaamaan; ajan, joka valui vääjäämättömästi hukkaan tunti tunnilta, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Aika oli hänen vastustajansa, kaikessa armottomuudessaan se hukkui häneltä johonkin. Se oli myös hänen liittolaisensa; hän tunsi epävarmuutensa katoavan vuosien myötä, kun hän pääsi vähitellen eroon lapsuustaudeistaan ja seisoi yhä lujemmin tässä maailmassa omilla jaloillaan. Hintana tästä oli kuitenkin nuoruuden menettäminen: jos hän olisi tiennyt viisitoista vuotta sitten ne asiat, jotka hän tiesi nyt.
Sana siis puhui hänelle unessa: naamioutui mutkikkaan symbolikielen muotoon, yhdisteli hänelle tuttuja ihmisiä, paikkoja ja tilanteita oudolla tavalla, jonka hän tiesi merkitsevän jotain, mutta jota hänellä ei ollut kykyä tulkita. Ja jos hän edes yritti, hän tunsi joutuvansa hakoteille. Siitä huolimatta hän tiesi, että kaikki oli siellä unissa. Kunpa hän olisi löytänyt jonkinlaisen koodiavaimen, Rosettan kiven, jolla kääntää unet selkokielelle.
Kun ihminen viettää paljon aikaa yksikseen ilman sanottavia kontakteja muihin, hän rakentaa itselleen oman maailmansa esineineen, merkkeineen, asioineen, jotka alkavat toimia hänelle korvikkeena puuttuvalle yhteydelle muun ihmiskunnan kanssa. Tähän maailmaan on helppo hukkua, kadota yhä syvemmälle elottomien esineiden ja toisaalta yksinäisessä kehässä kiertävien käsitteiden ja ajatusten syövereihin. Hän tunsi, että häneltä puuttui elävä yhteys muihin; se tapahtui vain erilaisten välittäjien kautta: sähköisen kommunikaation, kirjojen, lehtien, musiikin. Sama ero kuin ainoastaan tyytyä katselemaan maisemaa ikkunasta sen sijaan, että menisi sen keskelle kävelemään. Ehkä hän oli joskus saanut sieluunsa vamman, jonka vuoksi hän piti parempana pysyä turvassa asioilta, jotka voisivat haavoittaa häntä uudestaan. Ja sana nimen omaan vaati häntä voittamaan pelkonsa ja tulemaan ulos maailmaan. Mutta miten? Hän yritti kuin hukkuva epätoivoisesti räpiköidä takaisin pintaan.
Huomenna me itkemme
Karri Toikka painui selkä kyyryssä vasten syksyn koleutta, joka tänä vuonna puri erityisen tuimasti, kuin varaslähdön ottanut talvi. Hän halusi vain kotiin lämpimään, nukkumaan turvalliseen sänkyynsä. Parin tunnin unien jälkeen hän keittäisi kahvin, jonka nauttisi kahden juustonäkkärin kera; siinä oli hänen gourmet-ateriansa. Niukkuus oli hyväksi. Hän eli yksinkertaista elämää. Jokainen päivä sujui samanlaisen aikataulun mukaisesti. Liiaksikin, sillä hän tiesi pitkän hiljaisen kauden tietävän väistämätöntä muutosta ennen pitkää.
Sodankäynti on enimmäkseen odottamista. Loputonta istuskelua parakeilla täysissä varusteissa taistelukäskyä odottaen. Siinä ajassa ehtii käydä mielessä läpi kaikki maailman asiat. Jos ei kuole taistelussa luoteihin, sitten kuolee ikävystyneisyyteen. Mittailee silmillään puulattian kuvioita, etsii niistä maailmankaikkeuksia, katossa lentävä kärpänen on suurin ohjelmanumeroa. Ehkä todellisinta maailmassa ovat hautajaiset, aika niiden välillä on vain unta.
Ajan täyttäminen jollakin oli kaikkein tärkeintä. Ulkopuolisena hän seurasi kuin näytelmässä, miten ihmiset kukin suorittivat tätä tehtäväänsä. Pakollisen elannon hankkimiseen oheen jäävä aika piti kuluttaa jotenkin. Yhtään kuollutta hetkeä ei saanut olla, sillä liika miettiminen johti ainoastaan tunkkaiseen itsetutkiskeluun, ja se oli kaikkein pahinta. TV, karsinogeenejä uhkuva roskaruoka, shoppailu, aerobic, kennel-toiminta ja alkoholi olivat erinomaisia ratkaisuja ongelmaan. Elämässä piti olla ohjelmaa.
Äiti Nyrkki ja hänen viisi tytärtään
Äiti tarkasti säännöllisesti tyttäriltään, olivatko näiden immenkalvot vielä ehjiä ja löytyikö näiden peräaukoista spermaa. Lihavaa rovastintytärtä nussittiin edestä ja takaa kirkon kellarisa. Edellisen nussijan sperma valui vielä reiästä, kun uusi jo työnsi kaluaan sisään.
Sellaista oli elämä tuossa rotankoloa muistuttavassa kylässä susirajan takana. Pontikan keittämisen ja sisäsiittoisen nussimisen lisäksi ei ollut paljon tekemistä, mikä ajoikin monet hulluuteen. Minä tiedän, sillä minä olin siellä, kun Äijän talo valeltiin bensiinillä ja sytytettiin tuleen eräänä yönä. Näimme, kuinka Äijä paloi kuin soihtu syöksyen ulos talostaan ja lysähtäen lumihankeen. Yhdeksän kuukauden päästä äidin toiseksi vanhimmalle tyttärelle syntyi lapsi, joka heitettiin sidotussa säkissä jokeen samalla tavoin kuin oli tapana keväisin hukuttaa kissanpentuja. Siitä päivästä lähtien tytär, joka oli tehnyt Äijälle äpärän, oli päästään hieman sekaisin ja kutsui joskus itseään Neitsyt Mariaksi. Kaikki tiesivät, mistä tämä johtui, mutta kukaan ei puhunut. Nimismiehen raportissa luki, että Äijä oli juopotellessaan itse pistänyt hökkelinsä tuleen.
Rovasti oli taas sammunut sakastiin eikä hänellä ollut aavistustakaan, mitä se tavallinen remmi siellä puuhaili hänen tyttärensä kanssa. Eivät ainakaan lukeneet katekismusta. Sanottiin, että itse Kristus oli kauhuissaan juossut pakoon tästä kylästä eikä ollut enää koskaan palannut takaisin.
Papillon lauantai-iltana
Tämä kaupunki on yksi suuri kusiränni. Meluisat humalaiset seurueet valuvat pitkin katuja raflojen välillä. Aina jossakin poikaystävälleen hysteerisesti huutava ja itkevä nuori tyttö. Humala päästää ulos paineet, joita he keräävät äänettöminä sisäänsä kuukausien, vuosien ajan; kaikki kaunat, epäluulot ja väärin kohdelluksi, petetyksi tulemisen tunteet, jotka räjähtävät esiin väkivaltaisena ryöppynä. Monet ihmiset vain odottavat räjähtämistään. Se on väistämätöntä, kun eletään valheessa; keskitytään keräämään ympärille materiaa, elämyksiä ja haetaan omaa nautintoa. Mikään ei tyydytä. Tyhjyyden tajuaminen on monille kuin romahdus. Katujen labyrinteissä kaikuvat miesten eläimelliset karjahdukset. Portsarit seisovat yrmeinä ravintoloiden ovilla kuin Manalan portteja vartioivat Kerberokset. Jono etenee jonnekin korttelin puoliväliin, siellä hälistään, lauletaan; jotkut yrittävät etuilla ja kiilata, vip-korttilaiset kävelevät kylmästi sisään jonon ohi. Kännykkämonologeja: "Missä sä oot?", "Missä sä oot?", "Missä sä oot?".
Hän tuntee itsensä Travis Bickleksi ilman taksia, jalkapatikassa. Nueva Yorkin Baabelin sijasta öinen pohjoishämäläinen pikkukaupunki, jonka keskusta on kävelty päästä päähän viidessätoista minuutissa. Valomerkin jälkeen humalaiset zombit väsyneine silmineen horjumassa pikaruokaravintolan jonossa. Elämän tarkoitus on, pääseekö pukille illan päätteeksi: se jakaa ihmiset voittajien ja häviäjien kastiin. Ottaa kunnon lärvit, ja asialla ei ole mitään merkitystä. Takana ja edessä ikävystyttävien viikkojen juna, joihin viikonloppujen kokovartalopuudutus neonvaloissa ja baaritiskeillä tuo hetken helpotuksen.
Miksei hän voi olla yksi näistä pienistä muurahaisista, josta ovat tyytyväisiä tähän elämäänsä keossaan? Voiko vanki olla tyytyväinen sellissään, jossa ainakin tietää, mitä seuraava päivä tuo tullessaan? Kyllä, jos hänellä on teelusikka, jolla hän kaivaa tunnelia öisin ja päivisin ja elää pakenemisen vuoksi. -- Ottakaa hänestä nyt satelliitillanne valokuva täällä maapallon pimeällä pohjoisella puoliskolla jossakin hämärässä kahden suuren ikiaikaisen järven välissä, jonne Näsinneulan valomajakka hohtaa kylmää valoaan äänettömänä ja sokeana tuomarina, sillä yhtenä päivänä ette näe häntä enää täällä.
Suomen Sisu
Mutikainen hortoilee Reeperbahnilla: "... prrrrkele! ... Lapinkin poltitte, perkele... sakemannin huoraa, juu... peuranpa pyllyä ihanaa... taistoihin tiemme kun toi... rinta rinnan... vitun nahkahousuhomot... pojjaat kansan urhokkaan... Eldanka-järven jää on taakse jäänyttä elämää... tannaan ostetaan Halvan maukasta lakritsaa.. mä joka päivä töitä teen... mitäs muljaiset, sakun pirulainen... menkää te vaan nuolemaan Aatun persettä... herrakansa, juu... sitä ollaan nyt niin arjalaista, niin arjalaista... mee muualle sitä persettäs keikuttamaan... laila laila laila... heiluta, pyöritä pellavapäätä... onaniapommi räjähtää, spermat kattoon mäjähtää... nussikaa irstasta lihaa... hei hei, huorat, meil' on kullit suorat... [oksentaa ja ejakuloi housuihinsa.]
Copyright © 2002 Harri Teikka