VERILÖYLY HÄMEENKADUN APPROSSA (sic)
Saimme raahattua Kolehmaisen kanssa hylätyn tehdasrakennuksen huipulle vanhan Maxim-konekiväärimme, odotellen haalaripukuisten ensimmäistä joukkuetta. Kuulimme, kuinka nämä pitivät läheisessä kuppilassa meteliä, korvia huumaavan diskopaukkeen yhtyessä örinään, ja näimme, kuinka haalaripukuiset pysähtyivät sillankorvaan virtsaamaan kaidetta vasten ja pelottelemaan ohi kulkevia keski-ikäisiä pariskuntia.Kolehmainen kuiskasi minulle: "Vasta sitten, kun näet niiden silmämunat.", "Selvä juttu," minä vastasin. Meidän ei tarvinnut odotella kauan, kun pubin lasiovet aukesivat ja ulos tunki joukko hoipertelevia haalariörkkejä, jotka pitivät vastenmielistä mölinää. "Oletko valmis?", Kolehmainen jännittyi. "Ne ovat jyvällä", vastasin ja päätin odottaa vielä aavistuksen verran, kunnes otukset huojuisivat aseeni kantoalueelle. "NYT!", Kolehmainen karjaisi ja samassa sormeni puristi liipaisinta käsivarsieni pidellessä tiukasti kiinni kiväärin kahvoista, ettei se olisi alkanut potkia ympäriinsä kuin vikuroiva hevonen. Rätisevä luotisade syöksyi ilmoille lyöden korvamme lukkoon ja leikkasi keskelle haalaripukuisten joukkiota niin, etteivät nämä ehtineet edes yllättyä - sikäli kuin vahvalta humalatilaltaan yhtään mitään tajusivat - tikaten haalareiden rintamukset punaisten verikukkien niityksi, jotka lakastuivat yhtä nopeasti kuin olivat kukkaan puhjenneetkin. Näimme, kuinka haalaripukuisten ruumiit sätkyttelivät hirveässä kuolonkouristuksessa tulituksen ryöppyyn joutuessaan, mutta tiesimme, että silloin ei armoa annettu - eikä pyydetty. Kuularuiskumme hiljeni yhtä nopeasti, kuin oli alkanut puhuakin karua kieltään, ja tuli aivan hiljaista. Vain ympäriinsä pitkin siltaa ripottuneet ruumit todistivat tapahtuneesta. Odotimme, olisiko pubista syöksynyt esiin uutta haalariryhmää, mutta ilmeisesti nämä olivat nähneet sisältä tovereidensa kohtalon ja tiesivät, ettei ulos olisi tulemista.
"Missä ne oikein kuppaavat?", ärisi Kolehmainen kärsimättömänä laskemaan ulos uuden kuolettavan sarjan, mutta minä viitoin häntä olemaan hiljaa ja sanoin: "Tässä on nyt jotain mätää. On kuin he olisivat virittäneet ansan meille, emmekä me heille." "Mitä tarkoitat?", Kolehmaisen julmille kasvoille levisi niin kummastunut ilme, että minua olisi alkanut naurattaa, ellei tilanne olisi ollut niin vakava kuin oli. "He näkivät jotenkin, kun nousimme tänne ullakolle. Tuo joukkio, josta juuri teimme selvää, uhrattiin vain hämäyksen vuoksi. He iskevät kimppuumme, ennen kuin huomaammekaan." "Mitä...", Kolehmainen ehti aukaista suunsa, kun ovi iskettiin auki ja sisään syöksyi joukko verenhimoisesti kirkuvia haalaripukuisia zombeja muovisia oluttuoppeja käsissään pidellen, valmiina syöksymään kimppuumme. Yritin kääntää konekiväärin lavetillaan kohti olentoja, ennen kuin ne ehtisivät liian lähelle, mutta yritys oli turha, ja ne iskivät hampaansa kiinni Kolehmaiseen, joka oli niitä lähempänä. Hän ehti huutaa minulle: "Tapa ne kaikki! Kosta minut ja isäni!", ennen kuin zombien lauma repi hänen lihansa auki, ahmien suuria lihapaloja irti hänen kaulastaan; Kolehmaisen suolet purskahtivat samassa ryöppynä ulos vatsasta, jonka otukset olivat ehtineet viiltämään auki kuin olisivat sian teurastaneet.
Kiskoin yhdeksänmilliseni esiin kainalokotelosta ja aloin tulittaa silmittömästi olentoja, joiden lihaa repivät luoditkaan eivät saaneet niitä pysähtymään niiden huojuessa vääjämättömästi kohti minua samalla, kun aseeni hylsyt kilahtelivat lattialle. Suunnittelin jo säästäväni viimeisen luodin itselleni, kun kuulin ulkoa matalaa huminaa, joka tuntui kuin olevan tulossa lähemmäksi, ja kirkas valo tulvahti pyöreästä ullakkoikkunasta - jonka läpi olimme Kolehmaisen kanssa juuri äsken tulittaneet - sisään pölyiseen huoneeseen. Samassa ikkunan kehykset ja niissä vielä kiinni olleet lasinpalaset hajosivat kirkkaana välähdyksenä kuin välkkyväksi pölyksi, ja tunsin syöksyväni läpi ikkuna-aukosta juuri, kun olentojen kädet olivat saavuttamaisillaan minua ja ase kirposi otteestani. Oli kuin olisin joutunut jättiläismäisen Hoover-pölynimurin nielemäksi, ja viimeinen, minkä ehdin näkemään ennen nousuani ylös, oli yhden zombin sinisen haalarin selässä oleva teksti "BOOMI RY." - Sitten tunsinkin jo roikkuvani ilmassa tehtaan yläpuolella ja huomasin viidensadan metrin korkeudessa yläpuolellani leijuvan, polttavan kirkasta valoa hehkuvan lentävän lautasen: kuin jättiläismäisen strobovalon, joka kiskoi minua vetosäteellään vääjäämättä sisäänsä. Tunsin, kuinka maailma samassa hämärtyi ja ilmeisesti menetin tajuntani, kun minua oltiin vetämässä alukseen sisään.
Siitä, mitä seuraavaksi tapahtui, minulla on vain katkonaisia muistikuvia. Muistan, että minut olisi asetettu jonkinlaiselle operaatiopöydän tapaiselle, yläpuolellani sokaisevan kirkas valo kuin leikkaussalissa, ja ympärillä suurisilmäiset ja pitkäraajaiset ihmisen kaltaiset olennot käyttelemässä instrumenttejaan. Minuun asetettiin "implant", istute, ja tulisin näkemään vuosikausia painajaisia abduktiosta, kun humanoidit palauttaisivat minut maahan takaisin, mutta se ei ollut mitään sen ilon rinnalla, mitä olin saanut niittäessämme maahan noita haalaripukuisia perkeleitä, jotka kuseskelivat ja oksentelivat nurkkiin ja häiritsivät örinällään tavallisia kunnon kansalaisia. Länsimainen sivilisaatio oli taas pelastettu ja kaikki voisivat nukkua yönsä rauhassa.
[Haalareista]
[Harri Teikan Ylösnousemuskirjasto]