Harri Teikka: Vihan evankeliumi
Minä olen tarina I
Karri Toikka kirjoitti:
"Tunsin itseni epätodelliseksi, kuin olisin kulkenut oman haamuni kanssa, enkä pystynyt sanomaan, kumpi meistä olin minä, kumpi haamu. Minulle tuli tunne, että voin vaikuttaa todelliseen maailmaan näillä kirjoituksillani: jos surmaan jonkun ihmisen tekstissäni, tämä kuolee myös todellisessa maailmassa. Mutta jos haluan saada jonkun naisen rakastumaan minuun, pitääkö minun kirjoittaa hänet rakastumaan minuun tekstissäni?"
"En enää pystynyt erottamaan, mikä oli totta ja mikä tarinaa. Tai totta kai pystyin; ero oli vain filosofinen mutta silti käsinkosketeltava. Tarinat ja todellisuus liikkuivat paralleeleina keskenään."
Mitäs sulle kuuluu?
"Mitäs tässä. Mitä nyt yleensä kuuluu ihmiselle, joka elää yhteiskunnassa, joka vaikuttaa olevan jonkinlainen suuri sosiaalidarwinistinen kokeilu, jossa elämästä on tullut jatkuvaa aineellista ja henkistä selviytymistaistelua, ja jossa kuitenkin silti yrittää säilyttää ihmisarvonsa ja tasapainonsa. Rauhallinen hetki seuraavaa taistelua odotellessa. Apatian ja hysterian rajamailla kuten aina. Filantropian ja misantropian rajamailla kuten aina. Tervettä(?) perusvitutusta kuten aina."
Agnetha Jormanaisen karu kohtalo
"Minun on päästävä kakalle", Agnetha Jormanainen totesi. Hän oli tulossa lääkäristä, jossa tohtori oli määrännyt hänelle keltarauhashormonia, koska Agnethan alapäästä tiputteli kiusallisesti verta. Vaihdevuodet eivät tulleet yksin. Lisäksi Agnethalta lorahteli pissa housuihin aina kun häntä kovasti yskitti tai nauratti. "Pitääkö tässä vielä alkaa käyttää vaippoja 57-vuotiaana", Agnetha mietti harmistuneena. Illalla olisi Painonvartijoiden kokous, jonne myös Leena ja Kaija olivat tulossa. Agnetha aikoi kysyä tytöiltä vaivihkaa, oliko heillä samanlaisia vaivoja.
Agnethan vatsaa väänsi. Hänen oli päästävä äkkiä vessaan. Onneksi lähellä oli kahvila, josta sai suussa sulavia leivonnaisia ja suolaisia pikkulämpimiä joko paikan päällä nautittavaksi tai kotiin viemiseksi. Agnethaa pieretti, mutta eihän hän voinut julkisella paikalla päästää ilmaa, ja toisekseen, häneltä olisi voinut samalla lorahtaa vetelät housuihin. Lasitiskin alla oli riveissä toinen toistaan ihanampia leivoksia, viinereitä ja pullia, mutta Agnetha Jormanaisella oli mielessä vain yksi asia. Tiskin takana oli valkoiseen pitsiesiliinaan ja hilkkaan sonnustautunut nuori tyttö, jolle Agnetha ähkäisi tuskissaan: "Voisiko tuon vessan oven saada auki?" Tyttö katsoi Agnethaa apaattisen kyllästyneenä: "Yleisö-WC on tarkoitettu vain asiakkaille." Agnetha kaivoi tärisevin sormin kukkarosta kymmenen euron setelin ja asetti sen tiskin päälle: "Otan sitten sacher-tortun ja lattekahvin, kun olen tullut vessasta. Voitteko tarjoilla sen sitten pöytään?" "Meillä on itsepalvelu", tyttö sanoi kahta kertaa enemmän kyllästyneenä, mutta otti setelin ja painoi tiskin sivussa olevaa nappia, jolloin WC:n ovessa oleva summeri pärähti ja Agnetha pääsi livahtamaan helpottuneena sisään.
Naisten-WC oli siisti ja kliinisen steriili. Tummanruskeat kaakeliseinät, puhdistusaineen haju ja loisteputkien surina. Lavuaarit marmorijäljitelmää, vesihanat krominhohtoisia. Kolme kappaletta WC-koppeja, joiden seinät oli maalattu valkoiseksi. Agnetha astui sisään vasemmanpuolimmaiseen koppiin. Vähänpä Agnetha tiesi, että Se odotti häntä viemärin syvyyksissä; että Se, Suurten Muinaisten ikäinen ja veroinen -- jolle tuhannet vuodet olivat vain silmänräpäys -- jo vaani nälkäisenä keskellä kirottujen kuilua. Se vaistosi hänen läsnäolonsa, Se tiesi hänen olevan tulossa ja Se oli valmiina.
Agnetha nosti hameensa, laski vaaleanpunaiset silkkiset pikkupöksynsä alas ja istutti leveän takapuolensa pöntölle. Se katseli, kuinka yläpuolella avautui herkullinen näky: häpyhuulten pullea karvapiirakka, jonka alla pieni ruskea ryppyreikä. Hieman punoittavat paksut pakarat. Ryppyreikä supistui ja laajeni saman tien; ensin ruskeaa pilssivettä, jonka perään välittömästi löysää ulostetta raskaina pökäleinä. Agnetha Jormanainen pieri ulos ilmaa peräaukostaan. Samalla ulos voimakas kullankeltainen virtsasuihku. Se ahmi nälkäisesti Agnethan hivenainepitoisia jätöksiä, nieli janoisena kirpeänmakuista virtsaa. Se kuuli, kuinka Agnetha huokaisi helpottuneena. Sitten: yllättäen veritippoja Agnethan vaihdevuotisesta vaginasta, jotka valuivat suoraan Sen suuhun. Se maisteli yllättyneenä veren raudanmakua. Se ei ollut koskaan ennen maistanut mitään näin huumaavaa, mitään näin kiihottavaa. Sen oli saatava lisää.
Se jännitti lihaksensa ja ponkaisi ylös vessanpöntön vedestä, keskeltä valkoista posliinia, ja iski terävät torahampaansa kiinni Agnetha Jormanaisen lihaisiin pakaroihin, tunki paksun limaisen kielensä naisen verta tihkuviin häpyhuuliin; nautiskeli ulosteen, virtsan ja veren rikkaasta mausta. Agnetha kirkaisi kauhusta, mutta Se oli päässyt veren makuun ja sen oli ahmittava lihaa. Ahnaat leuat imivät sisäänsä Agnetha Jormanaista: paksuja pakaroita, raskausarpien ja selluliitin kuvioittamia lihavia reisiä, raskasta tynnyrimahaa, suuria roikkuvia rintoja. Sen ruokahalu oli loputon, kun se oli kerran päässyt naisen makuun; se ei kerrassaan saanut tarpeekseen rehevästä lihasta. Se sylki ulos reisi- ja sääriluita, selkärangan kaareutuvia nikamia, tukevaa kylkiluiden peittämää rintalastaa. Nieltyään naisen kokonaan Se röyhtäisi ja sukelsi kylläisenä, turvonneena takaisin viemärin syvyyksiin. Vain WC:n posliinit ja seinät kokonaan peittänyt veri ja vaatteiden riekaleet todistivat tapahtuneesta. Se oli päässyt veren makuun ja Sen oli saatava lisää.
Alabasterinainen
Paavo von Nottbeckin oli päästävä heittämään vettä. Läheinen kahvila tarjosikin helpotuksen; ei tosin ennen tiskin takana maleksivalle tytönhupakolle maksettua anetta. Helpotuksesta huokaisten Paavo avasi sepaluksensa, kaivoi elimensä esille ja suuntasi kullankeltaisen virtsasuihkun pisuaarin valkoiseen posliinikitaan. Sitten hän ravisteli kunnolla, huuhteli ja oli valmiina sijoittamaan veitikkansa takaisin housuihin, kun jokin pisuaarin kaareutuvissa posliinimuodoissa herätti hänen huomionsa. Niissä oli jotain kiihottavan naisellista, kuin pisuaari olisi ollut jonkinlainen posliininen naisenlantio, jonka keskellä oleva aukko oli houkutteleva vagina. Veri pakkautui nivusiin, erektio alkoi nostaa päätään ja Paavo tunsi pakonomaista tarvetta masturboida. Hän tarkisti ensin, että WC:n ovi oli varmasti lukossa, sitten otti elimensä kouraansa ja alkoi nautinnollisesti vedellä esinahkaa ees taas; samalla pitäen silmänsä tiukasti suunnattuina pisuaarin aukkoon. Ei aikaakaan, kun nautinnon aalto syöksyi halki Paavon lantioiden ja hän laukaisi paksun siemennestelastin pisuaariin.
Samassa tapahtui jotain hyvin outoa, kun pisuaarin kylmä ja eloton posliini alkoi elää; sulkeutuen kiinni ja avautuen kuin pari leukoja. Sitten näytti, kuin nämä leuat olisivat nautiskellen nielaisseet Paavon spermalastin alas kurkusta. Leuat alkoivat muuttaa muotoaan ja niiden keskelle kehittyi ensin sensuelli suu, joiden yläpuolelle söpö pieni nykerönenä, ja lopulta kokonaiset naisen kasvot ja täydellinen vartalo. Lopulta Paavon edessä seisoi kaunis alaston nainen, jonka iho oli kuin valkoista alabasteria -- tai posliinia -- ja jossa ei ollut aavistustakaan minkäänlaisesta häpykarvoituksesta. Nainen hymyili Paavolle, joka oli liian kauhuissaan edes huutaakseen ääneen, ja jonka elin itse asiassa roikkui edelleen ulkona sepaluksesta siemennestettä tiputellen. "Hevoset karkaavat", alabasterinainen sanoi kujeilevasti hymyillen, osoittaen sormellaan Paavon tihkuvaa kalua. Paavo punastui ja työnsi äkkiä elimensä piiloon alushousuihinsa ja kiskoi vetoketjun ylös: "Ku-ka sinä olet?" Nainen vastasi: "Minä olen sukkubus, ja olen kauan odottanut tässä pisuaarissa, että joku tulisi herättämään minut henkiin. Minä imen elinvoimaa miehistä ja näiden siemenestä, ja kiitokseksi tästä aion viedä sinut nyt kiertokäynnille Helvettiin". "Mi-mi-mitä...?", Paavo änkytti, mutta samassa jo maisema muutti muotoaan, ja he eivät enää olleet turvallisen kliinisessä miesten-WC:ssä.
Alabasterinainen puhui: "Olemme nyt Euroopassa keskiajalla, Mustan Surman aikaan, ja nuo ovat flagellantteja, jotka kulkivat kaupungista kaupunkiin itseään ruoskien". Paavo katsoi irvokasta kulkuetta inhoten. Kaikkialla pistävä virtsan, ulosteiden ja mätänevien ruumiiden haju, ihmisten jaloissa ryntäileviä lihavia rottia, märkiviä paiseita, lepratautisia. Veri valui flagellanttien haavoista, märkä sairaiden paiseista. "Musta Surma verotti väestöä, joka oli jo ennestään kansainvaellusten jäljiltä loppuun asti piinattu. Ihmiselämä ei todellakaan ollut arvossaan näinä aikoina", alabasterinainen luennoi ja jatkoi: "Nyt siirrymme Helvettiin, Dante Aliegherin jalanjäljillä, joka kirjoitti säkeensä kaipaamansa Beatricen innoittamana. Tämän paikan isäntää sinulle tuskin tarvitsee esitellä". Paavo katsoi kauhistuneena kolmemetristä alastonta hahmoa, jonka lihakset pullistelivat, ja jonka iho hehkui punaisena Helvetin lieskoissa ja kaikkialla tuntuvassa rikin katkussa. Päässään sillä oli valtavat mustat sarvet. Samassa hahmon lapiomaiset kourat tarttuivat Paavoon ja vetivät tämän päätä kohti lanteitaan. Paavo tajusi, että se halusi työntää jättiläismäisen jäykän peniksensä Paavon suuhun. Paavo ei ehtinyt huutaa edes kauhusta, kun hän jo oli tukehtua sarvipään kaluun, joka työntyi alas Paavon nielua kohti.
Alabasterinainen puhui: "Nyt saat tuntea, mitä me naiset olemme saaneet kokea vuosituhanten ajan. Meitä on vainottu kuin eläimiä, häpäisty, raiskattu, silvottu, poltettu roviolla noitina. Me olemme olleet miesten leikkikaluja, omaisuutta, karjaa; vailla minkäänlaista ihmisarvoa". Demonit repivät alas Paavon housuja, levittivät auki tämän haarukkaa; valtava limainen kieli lipoi ja nuoli Paavon peräaukkoa, liukasti sitä valmiiksi; demonit lipoivat Paavon kiveksiä ja terskaa. Sitten ne tulivat suurena laumana ja sodomisoivat Paavon yksi kerrallaan, loputtomasti nautiskellen. Paavo kirkui kauhusta, sylki ja oksensi spermaa. "Ne ratsastavat sinulla vuosisadasta toiseen, väsymättöminä, kyltymättöminä. Tämä on meidän kostomme mieskunnalle. Nyt tiedät, miltä se tuntuu." Paavon huudot katosivat jonnekin Helvetin lieskojen keskelle, kun yhä uudet demonilaumat saapuivat paikalle ottaakseen osaa tuhatvuotisiin orgioihin.
Kollektiivinen vibraattori
"Terskatarkastus!", tytöt huutavat ja alkavat kiskoa poikien vetoketjuja auki.
Mikrokulkuset
Seisoin teininä usein pallit paljaana mikroaaltouunin edessä, jotta olisin saanut halvan ja helpon sterilisaation, eikä tyttöjen kanssa olisi enää tarvinnnut huolehtia kortsuista eikä pillereistä. Vähänpä tiesin silloin, että saisin lopulta nigerialaisen hyppykupan eikä kuluttaja-asiamiehestäkään ollut apua.
Minä olen tarina II
Karri Toikka tuli yöllä ravintolasta, taas pettyneenä ihmisiin, taas pettyneenä kaikkeen. Laskuhumalassa hän kirjoitti:
"Tämä maailma on täynnä ihmisiä, jotka ansaitsevat tulla tapetuiksi. Nussikaa irstasta lihaa ja katukaa. Tytöt, nuolkaa toistenne pilluja. Pojat, nussikaa toisianne perseeseen. Homoilkaa, lesboilkaa, huorailkaa, naikaa, tappakaa, vihatkaa. Sitähän te haluatte. Ei mitään väliä. Tappakaa kaikki köyhät. 'Miksi he eivät syö leivoksia?' Sellainen siitä on tullut, kun ei ole pienenä tapettu. Runkatkaa perseitänne. Panokaisa on kiimassa taas. Huoraorjien marssi. 'There's so much sexism in the world!' Kiimaiset XL-mallit haluavat raiskata minut. Saatanan siat. Olen nähnyt joukon säälittäviä ihmisiä elämäni aikana. Miksette viillä ranteitanne auki? Minussa on hyvin väkivaltainen ja pelottava puoli. Tiedän, että voisin tappaa ihmisen. En ole ylpeä siitä."
Seuraavana päivänä Karri Toikka katseli paperille yöllä raapustamaansa tekstiä ja pyöritti silmiään. Illalla hän kirjoitti:
"Mieleni väkivaltainen kaaos ja rivous vaikenivat hetkeksi katsellessani järven peilityyntä pintaa, josta valot heijastuivat. Aurinko oli juuri painunut mailleen ja taivaalla loisti yksinäinen tähti -- oliko se Venus?"
"Se illuusio, jonka kaltaiseni yksinäiset ihmiset jakoivat: jos he rakastuisivat, jos joku rakastaisi heitä, heidän ongelmansa olisivat ohi. Minä olin kokeillut sitä. Se ei toiminut. Sillä jos halusi tulla rakastetuksi, piti myös osata itse rakastaa, antaa rakkautta, säteillä sitä ympärilleen. Minä en tiennyt, osasinko minä. Minä en tiennyt, kykenisinkö minä siihen."
"Ehkä salaisuus todellisen rakkauden saavuttamiseen oli jonkinlainen zen-paradoksi. Piti oppia rakastamaan itse; ei vain nuoria, kauniita ja viehättäviä, mutta myös rumia, sairaita, vanhoja, kömpelöitä, rujoja; heitä, joita pilkattiin, joille naurettiin ja joita halveksuttiin. Luopua siitä, mikä oli mukavaa, miellyttävää, tyylikästä ja viihdyttävää, ja kohdata ikävä, tylsä, raihnainen, ruma, yksinkertainen, arkipäiväinen, rahvaanomainen. Tulla alas kyynisestä, älyllisestä ja ylimielisestä norsunluutornistaan; pois kimaltavasta ja muodikkaasta, kevyestä ja pinnallisesta. -- Iltapäivälehden trendikolumnisti nauroi ivallisesti ja jatkoi humalaista ahdisteluaan kokkareilla."
Vihan evankeliumi
Oletko vapaa vai oletko orja? Oletko elossa vai oletko elävä kuollut? Teetkö itsenäisiä päätöksiä vain menetkö vain virran mukana? Onko sinulla omia ajatuksia vai toistatko ainoastaan, mitä muut sanovat? Pelkäätkö kuolemaa vai haluatko takertua liiaksi elämään? Oletko orja vai oletko vapaa?
Te opetatte lapsenne vihaamaan. Te opetatte heille, että on oikein sanoa yhtä ja tehdä toista. Te opetatte heille, että tarkoitus pyhittää keinot ja että on oikein pyrkiä päämäärään keinoja kaihtamatta. Te saarnaatte lähimmäisenrakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta sydämessänne vihaatte.
Teillä ei muuta keinoa tulla ehjiksi, kuin hajottaa itsenne ensin palasiksi; sillä jos murtunut luu kasvaa virheellisesti ehjäksi, luutuu uudestaan väärään asentoon, eikö se silloin pidä murtaa toistamiseen, jotta se voisi tulla kunnolla terveeksi? Samalla tavoin teidän on murruttava, jotta te voisitte nähdä, mikä on oikein ja mikä väärin.
Te puhutte totuuden suhteellisuusteoriasta; että ei ole vain yhtä, vaan monia totuuksia, mutta kuka silloin kertoo teille, mikä on oikein ja mikä väärin? Jos totuus on valheen vastakohta, emmekö silloin voi myös oppia totuutta siitä, mikä on valhetta, te kysytte. Kyllä, mutta silloin te opitte myös valheen siitä, mikä on totuutta. Vasta, kun te murrutte, te voitte nähdä, mikä on oikein ja mikä on väärin.
Te sanotte, että ihminen on vain yksi eläin muiden joukossa. Että elämä on saalistamista ja taistelua reviiristä. Että eläimelle ei ole mikään oikein tai väärin, koska se on vain vaistojensa varassa elävä luontokappale, joka taistelee henkiinjäämisestä, ja että vain vahvimmat eläimet jäävät henkiin tässä taistelussa. Toiset taas haluavat kieltää ihmisen eläinluonnon ja puhuvat hänestä langenneena enkelinä, joka on lihalliseen ruumiseen vangittu. He haluavat kieltää lihan ja uskoa vain henkeen. He häpeävät näitä ihmisen eläimenvaistoja, sillä he häpeävät itseään.
Sekä te että he ovat väärässä. Te puhutte "yli-ihmisestä", kun tarkoitatte vain kaikkein vahvinta eläintä. He taas puhuvat "sielunsa ylevöittämisestä", kun he vain tarkoittavat itsensä ja muiden kieltämistä. Vasta kun te murrutte ja he murtuvat, on teidän mahdollista nähdä, mikä on oikein ja mikä väärin, sillä ylpeys ja häpeä ovat saman kolikon eri puolia, mutta kolikko yhtä ja samaa metallia.Vasta kun te olette menettäneet kaiken, te voitte saada kaiken. Tehkää itsenne tyhjiksi tullaksenne täysiksi. Kaikki tiet vievät Jumalan luokse, mutta Paholaisella on monta oikotietä.
Mitä enemmän ihmisellä on, sitä enemmän hänelle annetaan. Mutta siltä, jolla on vähän, viedään sekin ainoa, mikä hänellä on. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, se on tämän maailman laki. Kerran lyöty ihminen on kuin paska, joka houkuttelee kärpäsiä pelkällä hajullaan, ja nämä kärpäset ovat yhä uusia ja uusia lyöntejä. Vasta, kun teitä on lyöty tarpeeksi ja olette murtuneet, on teidän mahdollista nähdä, mikä on oikein ja mikä väärin.
Tuskan Kuningas puhui opetuslapsilleen: "Vuosikausia sairaudet runtelivat ruumistani. Elin yötä päivää tuskassa. Lääkärit yrittivät kaikkensa, mutta parhaimmillaan he onnistuivat vain lievittämään kipua hieman, eivät koskaan poistamaan sitä kokonaan. Jatkuvasta ruumiillisesta kivusta huolimatta kaikkein pahimpaa tuskaa aiheuttivat yksinäisyys ja rakkaudettomuus. Rakastua kerta toisensa jälkeen vääriin ihmisiin. Kuinka omat tunteet ja mustasukkaisuus ajoivat liki hulluuden partaalle, kun rakkauteni kohde torjui minut kerran toisensa jälkeen ja soi huomionsa jollekulle toiselle, mikä sai tunteeni vaihtelemaan epätoivon, vihan ja raivon välillä. Puhumattakaan ulkopuolisuuden ja väärinymmärretyksi tulemisen tuskasta." Opetuslapset kysyivät häneltä: "Miten sitten ratkaisit nämä ongelmasi, Mestari?" Hän vastasi: "En ratkaissutkaan; miksi luulette, että minua muuten kutsuttaisiin Tuskan Kuninkaaksi?"
Se, jolla on korvat, kuulkoon. Monet yritykset ihmisen käyttäytymisen muuttamiseen perustuvat harhaluuloon, että se käy päinsä uudenlaisen etiikan avulla; esimerkiksi sellaisen, joka yhdistäisi tieteellisen filosofian taiteelliseen, kirjalliseen, uskonnolliseen tai poliittiseen maailmankäsitykseen. Mutta ihmiset suurina joukkoina eivät ole koskaan kiinnostuneita näistä asioista paitsi erittäin pinnallisesti. He pitävät härkäpäisen itsepintaisesti kiinni niistä mielipiteistä, joita heillä on, ja kuitenkin heidät voidaan johtaa kuin lampaat vihaamaan ja vainoamaan niitä, jotka eivät puhu samaa kieltä, eivät jaa samaa uskontoa, jotka ovat ulkonäöltään ja ajatuksiltaan erilaisia.
Kavahtakaa aina massoja, sillä nämä elävät kuin eläimet, vain tässä hetkessä pystymättä näkemään huomiseen ja unohtaen eilisen. He haluavat vain tyydyttää nälkänsä, janonsa, himonsa, halunsa ja ahneutensa; kun he ovat saaneet vaatimattoman katon päänsä päälle, he haluavat muuttaa palatsiin; he rakastavat koreutta ja kimaltavia asioita, ja ihannoivat ja kadehtivat niitä ihmisiä, jotka nämä asiat ovat saavuttaneet; heillä ei ole koskaan tarpeeksi ja se, mitä jollakulla toisella on, on aina heiltä itseltään pois. Jättäkää siis massat omiin harhaluuloihinsa ja etsikää oma tienne. Sillä he elävät ja kuolevat kuin eläimet eikä heistä jää mitään jäljelle, niin suuria kuin heidän nälkänsä, janonsa, himonsa, halunsa ja ahneutensa ovat joskus olleetkin.
Sanotaan, että Jeesus oli ja on Jumala, joka loi maailmankaikkeuden, mutta siinä tapauksessa sinä olet Jumala, hän on Jumala, minä olen Jumala -- kaikki ihmiset ovat Jumalia tai pikemminkin osa Jumalaa; samalla tavoin kuin jokainen särjetyn peilin palanen on itsessään yksi uusi peili. Eri uskonnot ovat vain astioita, jotka ammentavat jumaluuden äärettömästä valtamerestä. Astiat voivat olla erimuotoisia, erikokoisia ja eri tavoin koristeltuja, mutta niiden sisältö on pohjimmiltaan sama. Joka toisin väittää, on kiihkoilija ja narri.
Voi teitä, jotka uskoitte Pietarin valheet!
Copyright © 2002 Harri Teikka