Psykedelia ja taiderock
Myös 1960-luvun lopun ns. taiderock-bändit käyttivät toistoa ja erilaisiin soundeihin perustuvaa kokeilua hyväksi musiikissaan. Selvä käännekohta kehityksessä (kuten kaikki popin historiat kyllästymiseen asti jaksavat toistaa) oli Beatlesien vuoden 1967 albumi Sergeant Pepper's Lonely Hearts Club Band, joka teki pop-musiikista vihdoin vakavasti otettavan taidemuodon kriitikoiden silmissä ja avasi tien erilaisille soundikokeiluille popissa. Tuottajansa George Martinin johdolla yhtye hioi kuukausikaupalla levytyksiään studiossa, käyttäen monimutkaisia soitinnuksia ja päällekäisäänitys- ja kollaasitekniikoita. Sergeant Pepperiä seuranneella White Albumilla oli mukana John Lennonin 'Revolution No. 9', ääninauhoista koottu musique concrète-teos, joka hämmensi yhtyeen popmelodioihin tottuneita ihailijoita. 60-luvun populaarimusiikki oli laajentunut alkuperäisestä, primitiivisestä "kolmen soinnun" rock'n'rollista monipuolisemmaksi ilmaisumuodoksi. Se tavallaan "kasvoi aikuiseksi" tuon vuosikymmenen aikana.
50-luvulla stereoäänitystekniikka ja hi-fi (high fidelity) sekä uudet 33- ja 45-kierroksiset vinyyliäänilevyt olivat alkaneet vallata perinteisten 78-kierroksisten savikiekkojen markkinoita, ja musiikkimarkkinat kokivat valtavan laajentumisen. Samoihin aikoihin myös koettiin uuden nuorisomusiikkityylin, rock'n'rollin nousu, mikä otti vaikutteita niin mustasta rhythm'n'bluesista kuin valkoisesta country-musiikistakin. Voidaan sanoa, että moderni popmusiikki, siinä mielessä kuin sen nyt tunnemme, tähtikultteineen ja levyteollisuuksineen sai alkunsa juuri tuon vuosikymmenen aikana.
Toisaalla samoihin aikoihin kukoistivat erilaiset viihdemusiikkiorkesterit, jotka niin ikään kokeilivat uusia äänitystekniikoita levytyksillään. Sellaiset orkesterinjohtajat kuin Martin Denny ottivat vaikutteita Tyynenmeren alueen, Karibian, Väli- ja Etelä-Amerikan sekä Aasian "eksoottisesta" musiikkiaarteistosta ja käyttivät levyillään niin luonnonääniä ja muita tehosteita kuin "primitiivisten" kulttuurien soittimia (mikä edelsi omalla tavallaan tulevaa world music -suuntausta).
Easy listening- tai lounge-musiikin pioneereja oli myös latinalaisamerikkalainen Esquivel, jonka levytykset pitivät sisällään hyvinkin sofistikoituneita ja dynamiikaltaan edistyneitä orkestraatioita ja stereoefektejä.
Amerikkalainen säveltäjä, keksijä ja soitinrakentaja Raymond Scott (1908-94) rakensi 50-luvulla useita elektronisia soittimia, joille antoi sellaisia nimiä kuin Clavivox, Circle Machine, Electronium, Rhythm Modulator, Bass Line Generator, Bandito The Bongo Artist ja Karloff. Viihde- ja mainosmusiikin tuottamiseen erikoistunut Scott uskoi, että elektronista musiikkia voidaan käyttää myös viihdyttävällä tavalla; tähän asti se oli kuulunut enemmänkin avantgardeen ja akateemiseen musiikkitraditioon. Tässä mielessä Raymond Scott oli aikaansa edellä, mille oireellista oli, että hänen musiikkinsa "unohdettiin" vuosikymmeniksi, ja nousi ansaitsemaansa maineeseen vasta 1990- ja 2000-lukujen taitteessa uudelleenjulkaisujen myötä. (7)
60-luvun alussa brittiläisiä rautalankayhtyeitä (esim. Shadows) tuottanut Joe Meek oli harrastanut erilaisten ääniefektien kuten kaiun ja viiveen hyödyntämistä musiikissa. Amerikkalainen tuottaja Phil Spector sovelsi levytyksillään "äänivalli"-tekniikkaa (wall of sound) ja rakensi monimutkaisten orkestraatioiden kautta sinfonisia "soundimattoja", jossa yksittäisen soittimen osuutta ei enää pystynyt kuulemaan.
Vuosikymmenen puoliväli merkitsi kulttuurista avautumista monessakin mielessä hippiliikkeen vallatessa areenaa. Myös populaarimusiikissa oltiin halukkaita kokeilemaan -- paitsi tajuntaa laajentavilla aineilla ja itämaisilla uskonnoilla myös uudenlaisella ääni-ilmaisulla.
Vaikutteita intialaisesta raga-musiikista, free jazzista ja elektronisesta musiikista poimivat esim. sellaiset yhtyeet kuin The Byrds. Toinen Beatlesien kanssa jatkuvasti kilvoitellut yhtye oli kalifornialainen Beach Boys, jonka nokkamies Brian Wilson pyrki luomaan uusia äänimaailmoja yhtyeensä levytyksille. Martin Dennyn ja Phil Spectorin innoittamana Wilson hioi kappaleitaan kuukausikaupalla studiossa. Single "Good Vibrations" ja albumi Pet Sounds (molemmat 1966) hyödynsivät moniraitaäänitystekniikkaa ja monimutkaisia orkestraatioita, joista vasta samplereiden ja sekvensserien myötä parikymmentä vuotta myöhemmin tuli musiikkiteollisuuden arkipäivää.
Psykedelian aikakaudella avantgarden perinteisistä keinoista tuli mainstreamia ja ne suureksi osaksi myös banalisoitiin. Monien pop- ja rock-yhtyeiden kappaleista tuli monimutkaisia päällekkäisäänitysten kollaaseja, joita ei enää voitu toistaa live-tilanteissa perinteisillä instrumenteilla. Nauhoja soitettiin takaperin, hidastettiin, nopeutettiin ja ajettiin erilaisten filttereiden läpi. Avantgarde ja musique concrète olivat näin tulleet jäädäkseen pop-musiikkiin. Närkästynyt Steve Reich kirjoitti: "Opiskelijat ajelivat autoillaan ja kuuntelivat rokkia ja kirjoittivat musiikkia, joka kuulosti vuoden 1912 Wieniltä." (8)
Velvet Undergroundin kaltaiset bändit veljeilivät minimalismin kanssa. Yhtyeen toinen voimahahmo John Cale oli aiemmin soittanut LaMonte Youngin ryhmässä yhdessä Terry Rileyn kanssa. Velvet Undergroundilta puolestaan sai vaikutteita The Stooges, jonka ensimmäisen albumin Cale tuotti. Yhtye mainitaan harvemmin tässä yhteydessä, mutta myöhemmän punkin syntyyn yhtye vaikutti merkittävästi. Iggy Popin luotsaama The Stooges julisti nihilismiä ja vieraantuneisuutta kukkaisvallan aikakaudella. Se haki inspiraatiotaan huumeiden lisäksi itämaisesta transsimusiikista sekä sellaisten kokeilevien jazz-miesten kuin Pharoah Sanders ja John Coltrane musiikista. Yhtye tuli "moottorikaupunki" Detroitista, joka tunnettiin Fordin liukuhihnojen tyyssijana ja liukuhihnamaisella tahdilla soul-levyjä suoltavan Motown-levy-yhtiön kotikaupunkina. Motownin silloisella pop/soul-musiikilla ja räkäisellä rock-bändi Stoogesilla ei ollut paljonkaan yhteistä. Molempien musiikin taustalla saattoi kuitenkin kuulla Detroitin liukuhihnojen monotonisen rytmin.
Psykedeliasta kehittynyt progressiivinen rock toi yhtyeille syntetisaattorit, joista oli kehittynyt varsinainen muotisoitin Wendy Carlosin Switched-On Bach -albumin myötä. Myöhemmin Carlos tuotti myös musiikin Stanley Kubrickin vuoden 1971 elokuvaan Kellopeliappelsiini ("A Clockwork Orange") synteettisine Beethoven-sovituksineen. Progressiivinen rockyhtye Emerson, Lake & Palmer hyödynsi Moog-syntetisaattoria levytyksillään, ja yhtyeen kosketinsoittajasta Keith Emersonista tuli liki Bob Moogin firman tärkein edustaja rockmaailmassa. Moog-syntetisaattorilla loivat 60-luvulla musiikkia niin ikään Gershon Kingsley (joka tuli sittemmin tunnetuksi 70-luvun alun massiivisesta Moog-hitistä 'Popcorn') ja ranskalainen Jean-Jacques Perrey. Näiden levytykset olivat kuitenkin varsin konservatiivisia novelty-versioita päivän hiteistä ja show-musiikkistandardeista hassuine äänineen. Ne toivat lähinnä mieleen brittiläisen Spike Milliganin komedialevyt, joskin elektronisesti tuotettuina.
Hieman kunnianhimoisempi tuon ajan yrittäjä samalla saralla oli amerikkalainen instrumentalisti-säveltäjä Dick Hyman, jonka sovitusta James Brownin 'Give It Up But Turn It Loose' -kappaleesta voisi historiallisessa mielessä pitää ensimmäisenä teknoesityksenä: yhdistyiväthän siinä elektroninen musiikki ja musta funk, jotka olivat myöhemmän amerikkalaisen teknomusiikin peruspilareita.
Oltiin tilanteessa, jossa syntetisaattorit olivat ainoastaan "viimeisin villitys" ja koneellisesti tuotettu musiikki haki vasta muotoaan. Amerikkalainen yhtye Lothar and the Hand People kokeili vuosikymmenen lopulla moogeilla ja theremineilla, mutta sen musiikki noudatteli vielä enimmäkseen perinteisiä rock- ja rhythm & blues -kaavoja. Syntetisaattoreita kuultiin myös sellaisten yhtyeiden kuin The Doors, The Who ja Tommy James & The Shondells levyillä sekä jopa Beatlesin Abbey Road -albumilla. Kuriositeettina voisi mainita Roky Ericksonin yhtyeen 13th Floor Elevators levyillä kuullun "sähköruukun" (electric jug), joka oli yksinkertaisesti viskiruukkuun sijoitettu oskillaattori. Niin ikään Silver Apples oli yksi merkittävimmistä varhaisista kokoonpanoista, jotka sovelsivat elektronista musiikkia popissa: newyorkilaisduon soitinarsenaaliin kuului joukko erilaisia elektronisia oskillaattoreita, ja yhtyeen kappaleella 'Program' kuultiin jopa varhaista "samplaysta" klassisesta musiikista ja radioasemilta otettujen äänikatkelmien muodossa. Myös United States of America -niminen studiokokoonpano kokeili elektronisilla soittimilla ja ääninauhoilla.
Samoihin aikoihin myös jazz-muusikko Miles Davis kokeili
elektronisilla
äänillä tuottajansa Teo Maceron kanssa (esim. albumi
Bitches
Brew). Samoin Davisin riveissä aikoinaan soittanut Herbie
Hancock
sovelsi omilla levytyksillään (esim. Sextant) ja
esityksissään
elektronisia
instrumentteja. "Avaruusjazzin" pioneereja oli niin ikään
orkesterinjohtaja Sun Ra, joka yhdisteli jazz-standardeihin kokeiluja
avantgarden ja
elektronisen musiikin kanssa. Stevie Wonder hyödynsi
syntetisaattoreita 70-alun albumeillaan. Myöhemmin
diskotuottajana tunnetuksi tullut Giorgio Moroder tuotti
brittiläiselle Chicory Tip -yhtyeelle näiden vuoden 1972
menestyshitin 'Son of My Father', jossa synteettiset soundit
olivat pääosassa. Menisi kuitenkin vielä aikaa ennen
kuin
syntetisoijat korvaisivat kokonaan rock-bändien kitarat.
Tämänsuuntainen kehitys oli kuitenkin jo
merkittävällä tavalla käynnissä.
[Software: pääsivu] [Elektronisen musiikin ja teknon lyhyt historia]
