Harri Teikka: Harri Teikan nettipäiväkirja 3
4.9. 2007
Se, mistä kiikastaa ja se, mistä kenkä puristaa, on se tosiasia että minä olen syrjäytynyt. Kaipa minä sen itselleni voin jo tässä vaiheessa myöntää. Pitkään ajattelin, että en voi kutsua kutsua itseäni syrjäytyneeksi, koska minulla ei ole alkoholiongelmaa enkä vietä kaikkia päiviäni ryypiskellen baareissa, en ole edes satunnainen tuurijuoppo. Ehkä kyse oli kunniasta ja ylpeydestä: en suurin surminkaan halunnut myöntää kuuluvani tähän yhteiskunnan paarialuokkaan, hyvin toimeentulevien keskiluokkaisten ihmisten "toiseen", josta revitään sosiaalipornahtavia lehtiotsikoita; joista sossuväki tekee huolestuneita tutkimuksia ja reportteja, kun puhutaan siitä, mitä tässä koko ajan jyrkästi eriarvoistuvassa yhteiskunnassa on oikein vikana.
Kenties en halunnut myöntää omaa syrjäytymistäni siksikään, etten pitänyt ihmisten holhoavista asenteista; asenteista joihin saa jatkuvasti törmätä siinä, mitä tulee tämän kaltaiseen "toiseuteen". Että syrjäytynyt ihminen ei voi olla mikään oikeasti tahtova itsenäinen subjekti, vaan hän on joko säälittelyn ja "ymmärtämisen" kohde (sosiaalitätiasenne) tai kelvoton pummi (patamusta oikeistolaisasenne).
Täytän kuitenkin tarpeeksi monta kriteeriä, jotta voin hyvällä syyllä kutsua itseäni syrjäytyneeksi. Vailla ammattikoulutusta tai loppututkintoa oleva pitkäaikaistyötön, joka on totuttujen sosiaalisten kuvioiden ulkopuolella. Toisaalta ei kuitenkaan päihdeongelmaa eikä siihen liittyviä epäsosiaalisia aktiviteetteja. Kaipa joku voisi sanoa, että minulla on ollut jonkinasteisia mielenterveysongelmia, jos otetaan huomioon depressio (tai maanis-depressiivisyys tiettyine skitsoideine oireineen), keskittymis- ja motivaatiovaikeudet ja itsetunto-ongelmat sun muut, joista olen joskus kärsinyt. Tosin en kuitenkaan tiedä, kuinka suhteellisesti ottaen pahoja tai lieviä verrattuna johonkuhun muuhun nämä ovat olleet: ihmisen on kovin vaikea objektiivisesti arvioida omaa tilaansa. Ei kuitenkaan koskaan mitään sellaista, että minulla olisi ollut psykoottisesti tolkku poissa tai depression takia en olisi pystynyt nousemaan ylös sängystä, ja tilani olisi vaatinut sairaalahoitoa; olen aina pärjännyt keskusteluterapialla ja Prozacilla, ja molemmat olen jättänyt jo, koska en kokenut enää tarvitsevani kumpaakaan. Ja toisekseen, koska en halua olla riippuvainen kallonkutistajista enkä kemikaaleista! Edellä mainitut olivat kuitenkin suuria syitä, joiden takia opiskeluni takkuili ja joiden takia lopulta jätin ne. Ja kun mietin perhetaustaani ja sukuni historiaa, en kyllä yhtään ihmettele oireiden kasautumista itsellenikin...
Hieman erakoitunut, joskaan en täysin (kyllä, jopa minulla on pari ystävää ja perheenjäsentä, joita tapaan kerran tai pari viikossa; puhumattakaan verkkoystävistä, mutta he eivät nyt tähän kuulu). Vietän edelleenkin liikaa aikaa yksikseni, mutta en koe sitä hirveän suurena ongelmana. En kaipaa parisuhdetta, koska olen tottunut elämään ilman sellaista, joskaan en vastustakaan ajatusta, vaikka tällä hetkellä on kovin vaikea kuvitella sellaista naista, joka minulle sopisi... mutta nyt eksyn aiheesta.
Onko minulla mitään tehtävissä tilanteeni parantamiseksi? Kun ihminen vanhenee, vähä vähältä hän huomaa, kuinka vaikeaa hänen on enää muuttua. Minä en vielä pidä itseäni liian vanhana muuttumaan, mutta teidän lienee turha tyrkyttää minulle patenttiratkaisujanne. Toisen ihmisen elämää on mahdotonta elää tämän puolesta. Minun on ensin löydettävä tasapaino, päästävä sinuiksi itseni kanssa. Tämä prosessi on vienyt (liian) kauan aikaa elämästäni.
Tärkeintä on päästä eroon ajatuksesta, että on uhri. Uhripositio on liian helppo omaksua ja se on myytti, joka alkaa elää omaa elämäänsä. Taistelijaksi tuleminen edellyttää uhriuden ja itseään säälittelevän marttyyriuden hylkäämistä (sillä puhun taistelijuudesta toisessa mielessä kuin isänmaallisessa sotilasmyytissä, joka edellyttää itsensä tapattamista parin ison herran tai maapläntin edestä).
6.9. 2007
Jälleen todellisuuden illuusioluonteesta
Joko luottaa ihmisiin liian vähän tai liikaa -- kultaista keskitietä ei tunnu olevan olemassakaan. Sieluni on pirstottu palasiksi joskus hyvin kauan sitten, ja nyt se pelkää olevansa itse Tuhoaja, joka lyö sirpaleiksi sen, mikä on hyvää ihmisissä, heidän suurella vaivalla luomansa työt ja taideteokset. Vain kostaakseen, mitä sille itselleen tapahtui silloin kauan sitten, tai ehkä pikemminkin laittaakseen vahingon kiertämään. Tämä on yksi ihmisarkuuteni perussyitä: pelkään olevani Tuhoaja. Kauneus ja hyvyys saavat minut itkemään, koska ne edustavat kumpikin paratiisia, josta minut potkittiin pois kauan sitten. Toisaalta minulla on myös pelastaja, auttaja, ja se on minun tahtoni. Tahtoni, joka pakottaa minut pois tuhoamisen tieltä ja yrittämään sirpaleiden kokoon liimaamista. Pieni lapsi minussa, joka lyötiin palasiksi silloin, olikin vahvempi kuin kuviteltiin. Se muistuttaa minua olemassaolostaan aina silloin tällöin, siitä että se on sittenkin yhä elossa.
Muiden ihmisten parissa olen outo ja kummallinen (tai ainakin he saavat minut tuntemaan itseni sellaiseksi); siksi suojaudun mieluiten naamioiden alle. Hillitty, hallittu! Oikeastaan minun pitäisi nauraa koko tälle asialle! Hillitty, hallittu! Otin apinahäkin avaimen ja päästin itseni ulos häkistä. Hillitty, hallittu! Jaoin ihmisille banaaneja. He tulivat puusta alas ja menivät sisälle juomaan teetä. Johtaja-apina väitteli paavin kanssa älykkäästä suunnittelusta. Jälkimmäinen kiskoi Charles Darwinia parrasta. Paavilta kiellettiin tästä hyvästä jälkiruoka (banana splitit) kuukaudeksi. Siinä Vatikaani teki oikean kardinaalimunauksen, mutta ei puhuta nyt munakkaista, kun on banaanejakin tarjolla. Niissä kun on paljon serotoniinia. Kopernikus kiersi aurinkoa kuin kissa kuumaa puuroa (tässä alkaa jo olla aamiainen koossa).
Muukalainen selitti Karri Toikalle, että itsensä ottaminen turhan tosissaan on kaikkein suurin synti. Markiisi de Dadazenin kaltaisten olentojen tärkein tehtävä oli opettaa ihmisille tämä. Minunkin piti taistelijana/taiteilijana ollessani myös nauraa itselleni joka päivä, jopa tehdä itsestäni parodiaa ja häivyttää faktan ja fiktion raja. Oliko näennäisesti avomielinen tunnustuksellisuuteni (jotta saisin myötätuntoa ihmisiltä?) mitään muuta sekään kuin naamio muiden joukossa? Mies, joka hukkui naamioidensa sekaan.
Tarinankerronnan taito on siinä, että osaa syöttää ihmisille millaista pajunköyttä tahansa ja saada nämä viihtymään tai jopa uskomaan, että "tässä ollaan nyt perimmäisten kysymysten äärellä", kun kyseessä on silti vain ovela silmänkääntötemppu. Taikuri itkee ja saa ihmiset uskomaan, että kyyneleet ovat osa tämän aktia.
10.9. 2007
Valheella on lyhyt jäljet, sanotaan, mutta joskus totuus ja valheet liittyvät yhteen, niin ettei tiedä, missä yksi loppuu ja toinen alkaa. Samoin mielenterveys ja -sairaus. Sekä alkuperäinen ja plagiaatti. Minä olen joukko näitä yhdistelmiä. Kiinni jäämisen seurauksena häpeä on valtava.
Katsoin juuri elokuvan Väritetty totuus ("Shattered Glass", 2003) nuoresta journalistista, joka tekaisee suuren osan laatulehtenä pidettyyn julkaisuun kirjoittamistaan artikkeleista. Ranskalaisessa elokuvassa Valhe ("L'Adversaire", 2002) Daniel Auteuil näyttelee perheenisää, joka teeskentelee olevansa arvostettu lääkäri YK:ssa. Tragedia on lopulta väistämätön, kun häpeää ei pystytä puhdistamaan enää muulla kuin verellä. Minä pääsen toivottavasti vähemmällä, koska en pyrikään väittämään teille muuta, että tekeleeni ovat täyttä fiktiota ja hihasta vedettyjä. Totuus -- jos sellaista onkaan -- vilahtelee mukana vain hyvin satunnaisesti. Minä olen -- jos sellaisia asioita onkaan -- umpirehellinen valehtelija tai umpikiero totuudentorvi.
Mitä tietoiseen plagioimiseen tulee, minulla ei olisi ehkä tarvittavaa pitkäjänteisyyttä alkaa kopioida pitkiä rimpsuja muiden tekstiä mukaan. Varsinaiset pastissit menevät kuitenkin varmasti mönkään, koska kömpelyydessäni tavallisesti sotken puurot ja vellit, ja kuten sanottu, kyllästyn tavallisesti varsin nopeasti vain yhteen juttuun.
Faktat, ne juoksevat meitä alituisesti karkuun. Joidenkin ihmisten on vaikea hyväksyä totuuksien likimääräisyyttä, suhteellisuutta ja jopa paradoksaalisuutta. Tietyt sosiaaliset konventiot suorastaan kaihtavat totuuden kertomista. Asenteemme valehtelua kohtaan vaihtelevat kovasti sen mukaan, harrastammeko sitä itse vai joudummeko sen kohteeksi. Edellisessä tapauksessa meillä on aina selitys, oikeutus ja puolustus omalle valehtelemisellemme, jotka pesevät syntimme lumivalkoisiksi; jälkimmäisessä me olemme aina niitä viattomia ja moitteettomia uhreja, jotka syyttään joutuvat muiden pahuuden kohteeksi. Ja suomalainen kansanluonne on tietysti perinteisesti rehti ja rehellinen; näin on, kättä päälle ja aamen. Totisesti, tämän kansan omahyväisyys, hurskastelun halu, tekopyhyys, kateus, kauna ja katkeruus ovat loputtomia.
20.9. 2007
Ihmiset kadulla syksyisenä iltapäivänä: lysähtäneitä, toivonsa menettäneitä unissakävelijöitä. Veikö työelämä mehut? Onko orjuudessa paha olla? Pettääkö rakas? Etkö pidä siitä, mitä näet peilissä? Onko housuissa liikaa vai liian vähän? Onx sillä naapurin ihqulla kundilla toinen? Maistuuko kuppi liian hyvin? Ooksää nii yksinäine?
Kollektiivinen musta pilvi leijuu väkijoukon päiden yllä. Ihmiset ovat jonkinlaisia vereslihalla olevia hyytelöolentoja, jotka uhkaavat luhistua kasaan pienestäkin kosketuksesta tai väärästä sanasta, jolloin sadevesi huuhtelee heidät alas viemäreihin. Kaupunki sykkii kipua.
Tätä kaikkea katselen kuin olisin matkalla halki kiirastulen, mutta tiedän olevani vain läpikulkumatkalla. Minulla on ikuinen sielu (en nyt kuitenkaan puhu välttämättä uskonnollisessa merkityksessä enkä aio kaivaa esiin Jeesusta ja virsikirjaa), joka hiljaa tarkkailee ego-nimistä sätkynukkea tämän räpiköidessä illuusion halki, jota se kutsuu omaksi elämäkseen. Ego kärsii, himoaa ja tietää haihtuvansa pois eräänä päivänä: siksi se pelkää ja yrittää tarrautua epätoivoisesti kiinni tähän uneen. Ikuinen sielu sen sijaan ei pelkää eikä huolehdi: se katseli jo alkuräjähdystä, galaksien ja tähtisumujen hitaasti laajenevaa kudelmaa.
Ikuinen sielu rauhoittelee egoa, joka näkee vain ajallisen ja katoavan. Eräänlaisella kaksoisvalotuksella pystyn itse näkemään mielessäni molemmat, kun kirjoitan näitä rivejä. Pieni pala ikuisuutta on minun olohuoneessani hetken aikaa. Sitten se on taas poissa, kun minun on alettava keskittyä päivän toimiini, mutta tiedän, että se on aina siellä taustalla, jos vain viitsin hieman raaputtaa todellisuuden pintaa kuin Ässä-arpaa. Haluan oppia laittamaan egoni pukupussiin aina, kun se on masentunut ja allapäin ja ottaa sen taas ulos pussista, kun sillä on jotain hyödyllisempääkin tekemistä kuin synkistely. Ikuiselle sielulleni tällä ei ole merkitystä, vaikka se näkeekin, kuuleekin, tuntee ja tietää kaiken.
Ego pitää itseään kovinkin fiksuna, mutta se ei tiedä mitään muuta kuin oman itsetärkeilynsä. Se muuttaa pienetkin vastoinkäymiset maailmanlopuksi; se pohtii päivät pääksytysten: "Tuijottaaks noi kaikki mua?"; se kuvittelee itsestään liikoja tai liian vähän, muttei koskaan sopivasti. Ikuinen sielu ei kelaile tällaisia: se on katsonut äärettömyyttä häkeltymättä ja toissapäivä, eilinen, huominen ja ylihuominen ovat sille yhtä ja samaa, kun ego taas voi olla tyytyväinen, jos se näkee yhden hetken kerrallaan. Ikuista sielua huvittaa egon hysteerinen poukkoilu ajan rattaissa.
23.9. 2007
"Kaupunki lepäsi kuin mysteeri, likainen helmi simpukan sisällä. Sade tihkui öisiin ikkunoihin ja kadulla partioivat vain lehdenjakajat ja kapakoista kotiin horjuvat humalaiset. Hälytysajoneuvojen satunnainen letka, viu viu viu viu, piipaa piipaa piipaa..."
Voi perkele, ei tästä tule taaskaan mitään.
Kirjailija valvoi huoneessaan ja koetti tuskaisena pusertaa paperille tekstiä kuin olisi yrittänyt lypsää kivenmurikkaa. Kello kävi kolmea. Inspiraatio. inspiraatio, missä piileksit? Paperille ei tarttunut muuta kuin kliseitä toisensa perään, yhä kuluneempia ja kuluneempia kielikuvia. Kirjailija tiesi, että ympäri kaupunkia paloi valo samanlaisissa yksinäisissä ikkunoissa; niiden takana asukas samanlaisessa puuhassa kuin hänkin. Ja pian lähti kustantamoille joukko paketteja, joiden sisältöä joku väsynyt ja kyyninen kustannusvirkailija kävi työkseen läpi päivät pitkät, maksua vastaan toki. Haroi hiuksiaan epätoivoisena käydessään tuhansia kertoja läpi kaikki samat banaalit latteudet ja kielioppivirheet. Olisivat pitäneet surkeat sepustuksensa vain pöytälaatikoissaan, jumankauta.
Kirjailija alkoi käydä yhä epätoivoisemmaksi lattialla lojuvien paperitollojen keskellä. Pöytälampun valo särki silmiä ja liian monet kahvikupilliset kipristelivät vatsassa. Ongelma oli siinä, ettei hänellä ollut oikeastaan mitään omaa sanottavaa; hänen elämässään ei ollut mitään niin kiinnostavaa, että siitä olisi kannattanut kirjoittaa. Hänen tyylinsä oli vain kalpea faksimile, mitä muut olivat tehneet ennen häntä. Mutta sitten alkoi jöötiä irrota.
Haisusetien omat tapaamiset. Teillä on hajurako housuissanne. Senkin haisevat kikkareet, luuletteko te, että minä kirjoitan näitä juttujani aivan huvikseni teille? On teillä otsaa! Minä sentään olen mies, jolla on Hajunsyöjät kengissään ("Kun Pepe riisuu tossut...") Hajuherne ja hajulukko, minä sentään olen ruusuntuoksuinen ukko. Vaikkei polttele taskussa rahatukko. Rauman Lukko, rokkikukko: kyllähän näitä riimejä ja riimuja riittää. Kiittää, siittää, nyt riittää. Haistelkaa ja nuoleskelkaa. Mitä, sitä minä en kerro. Tajunnanvirtsaa Teikka-faneille. Kerätkää addressi ja lähettäkää kustantamoille, ja niin se vain tämäkin mestariteos kohta nousee bestseller-listoille havittelemaan Paasilinnan, Tervon ja Hotakaisen paikkaa. Kohta sitä vain ollaan kännissä litterääritroikan cocktailkutsuilla pääkaupungissa, juodaan pikkutilli pystyssä samppakaljaa. Finlandia- ja Nobel-palkintoja sen kun vain putoilee koriin.
Ah ja voi tätä luomisen tuskaa. Taas syntyy tosi rankkaa juttua nuorten toivojemme siteerattavaksi keskustelupalstoilla. Pissa, kakka, pippeli, pimppi. Ahdistus, angsti, masennus, maailmantuska. Vallankumous, vapaus, vittu. Ja legenda on taas puhunut. Tekee höppänää, mummi kutoo poppanaa. Nyt lasken käteni tämän lumiwalkian paperin päälle ja alan Sinulle kirjoittamaan [sic] Sinä sydämeni Waltijatar. Mömpeli pömpeli. Tättärärää, käkkäräpää naisia metsästää.
*****
Jorma jammaa yksin tanssilattialla, jalassaan pelkät jatsarit. Vaatteet on turhina heitetty pois jo ajat sitten. Jorman jorma heiluu tanssin tahdissa punaisen, sinisen ja keltaisen värivalon sykkiessä. Ämyreissä 70-luvun viihdekuninkaat Bosporin tienoilta panevat parastaan. Hammond-urut mouruavat, pistävä fuzz-kitara piirtää eetteriin arabeskeja, wah-wahit naukuvat, rumpali takoo virveleistään funk-marssirytmejä ja lehmänkello kalkkaa. Voi lähes nähdä, kuinka viiksekkäiden afrotukkaisten muusikoiden merimiesmalliset lahkeet lepattavat musiikin rytmissä Bysantin yössä. Jatsin tahtiin, jatsin tahtiin.
Jatsareita lukuun ottamatta alaston Jorma on kuin Aatamin-asuinen Travolta tanssilattian itseoikeutettuna keisarina. Tekee lattialla piruetteja, perhoskuvioita, taipuu jopa spagaattiin perunajauhoisella parketilla, tämä kotitekoinen Nijinski. Jorman kosminen tanssi herättää henkiin universumin, synnyttää sen uudestaan. Hiki kiiltelee Jorman iholla, märkä tukka liimautuu otsaan, pälvikalju loistaa punaisena, keltaisena, sinisenä valojen rytmissä. Jorma on täydellisesti paneutunut tanssiinsa; hän näkee musiikin synestistisina korukuvioina, kulmikkaina, pyöreinä, kiemurtelevina, röpyliäisinä. Tämä on ikiaikainen pakanarituaali; lantion vatkatessa Jorman jorma läimii tämän vatsaa laskeutuen sitten taas kaaressa alas kiveksiin ja jälleen ylös, synkronisoituna bassorummun tahtiin. Jorma tanssii lavalla ylhäisessä yksinäisyydessään väkijoukon hurratessa, vislatessa, hakatessaan käsiään rytmiin, yllyttäessään Jormaa yhä yltiöpäisempiin suorituksiin.
Äkkiä paikalle tunkevat portsarit, kaksimetrisinä ja leveäharteisina ja siilitukkaisina ja isomahaisina, mustat kauluspaidat tungettuina kivipestyihin farkkuihin ja rinnuksessa messinkinen laatta kiilellen. Yksi portsareista kantaa vaahtosammutinta ja suihkuttaa jääkylmää vaahtoa suoraan Jorman perhekalleuksiin kiroillen äänekkäästi. Nyt Jormaa viedään ja hän lentää kellit paljaina talvipakkaseen, persuksissa merimieskengän kuva ja ikuinen porttikielto. Onneksi Jorma ei ehdi paleltua kahdenkymmenenviiden asteen pakkaseen ja tuupertua nietoksiin, kun poliisin maija poimii hänet ja vie lämpimään putkan pahnoille.
24.9. 2007
Opi keskittämään tahtosi. Se saattaa kestää vuosia, mutta on vaivan arvoista ja aikanaan unohdat kaikki ihmiset, jotka ovat pilkanneet ja mitätöineet sinua, ja opit hylkäämään oman päättämättömyytesi ja sen epämääräisen, melankolian ja itsesäälin usvan, jossa olet elänyt vuosia. Sinä et ole se epäonnistuminen, joka kuvittelit olevasi. Et ole enää sätkynukke, jota toiset heiluttelevat mielensä mukaan, vaan leikkaat langat irti ja alat liikkua vain oman tahtosi määräämänä. Sinun ei enää tarvitse kantaa epäonnistumien taakkaa -- ei omiesi, ei vanhempiesi, isovanhempiesi tai muiden sukulaistesi, ei opettajiesi, ei yhteiskunnan, ei ystäviesi. Tämä kaikki vaatii paljon aikaa eikä tapahdu hetkessä, joten sinun on harjoiteltava päivittäin, koko ajan. Vain tahdon kautta sinä pystyt luomaan oman minäsi ja sinusta tulee yksilö, ei kenenkään muun heijastuma tai varjo.
Jos joku sanoo sinulle, että et voit tehdä tiettyä asiaa tai et pysty siihen, älä usko häntä. Kaikilla on unelmia, mutta harva pystyy toteuttamaan niitä, koska olosuhteet vain eivät ole suotuisia. Muista kuitenkin, että sinä itse olet yksi näistä olosuhteista ja juuri se, joka on sinun omassa vallassasi muokata, vaikka muut olosuhteista eivät olisikaan suotuisia. Monet eivät ymmärrä tätä ja antavat unelmansa kuolla liian helposti. Muista myös, että unelmasi on elävä olento ja se saattaa matkan varrella muokkautua joksikin aivan muuksi, mitä sen alussa kuvittelit olevan. Tätä tarkoitetaan, kun sanotaan, että: "Ole varovainen sen suhteen, mitä toivot -- saatat saada sen". Ja vaikka vanhan sadun tavoin, jossa hiiri oli kissalle räätälinä, ei ehkä tulekaan takkia mutta tulee vain lapaset, niin ehkä lapaset aikanaan paljastuvat hyödyllisemmiksi ja arvokkaammiksi kuin takki kaiken sen myötä, mitä koit ja opit niitä hankkiessasi.
Nyt olet ehkä kriittinen ja sanot, että puhun latteuksia. Että yksinkertaistan asioita, koska elämässä mikään ei ole näin suoraviivaisen ja mekaanisen simppeliä. Ongelma on, että sanojen kautta on vaikea ilmaista sellaisia asioita kuin tunnetiloja kaikessa monimutkaisuudessaan ja elämän loputtomissa tilanteissa. Valitettavasti vain sanojen kautta voin ilmaista jonkinlaisia ihanteita, ja on kuulijasta itsestään kiinni, toteuttaako hän ne omassa elämässään vai ei, vai jäävätkö ne hänelle vain pelkiksi abstraktioiksi. Liian älyllistämisen vaarana on päätyminen abstraktioiden umpikujaan. Intellektuaaliselta kannalta minun metodini lienee epätäydellinen, mutta minun mielestäni älyä ylikorostaessa heitetään myös pois jotain olennaista ihmisyydestä. Olen kuullut puhuttavan siitä, että ihmisille voi opettaa ajattelemista paremmin, mutta samalla heille pitäisi myös opettaa emootioidensa käyttämistä paremmin. Keskittyminen, tahto.
30.9. 2007
Kun herään, on jo hämärää. Näinä aikoina se tulee aina ja aina aikaisemmin. Makaan hetken aikaa sängyssä ennen kuin nousen ylös. Syksyn pimeässä voi olla jotain äärimmäisen lannistavaa, varsinkin jos on liikaa aikaa ajatella asioita. Tällaiset hetket erityisesti ovat niitä, jolloin oma yksinäisyys on käsin kosketeltavaa. Minun on ratkaistava yksinäisyyskysymys jollakin tavoin. Taisteltava itsesääliä vastaan, joka uhkaa hiipiä kimppuun joka nurkasta.
Ehtisin vielä kauppaan ostamaan läpinäkyvään muovirasiaan pakattuja suklaalla kuorrutettuja minidonitseja. Vedin pari iltaa kokonaisen tällaisen rasiallisen alas aivan yksinäni. Sokeri-, kalori- ja kolestrolipommi, joka täytti minut räiskyvällä energialla muutaman tunnin ajaksi. Ja samalla rauhoitti oudolla tavalla. Minusta tuntuu, että näissä pikku rinkuloissa oli jotain addiktoivaa. Jos antaisin periksi nyt, huomaisin pian katselevani peilissä suurenevaa kaksoisleukaani, ilmapallon tavoin turvonneita kasvojani.On kuin reisiin olisi kiinnitettu raskaat lyijypainot. Housuja olisi yhä vaikeampi saada jalkaan. Minun on siis keksittävä itselleni yksinäisyyden nujertamiseksi jokin vähemmän lihottava addiktio. Ja jokin, joka ei auta sydänparkaani räjähtämään palasiksi aivan niin nopeasti.
Voisin tietysti alkaa juoda kuten jotkut tuttavani, mutta juominen ei ole ollut koskaan minun juttuni. Varsinkaan yksin juominen, ja inhoan krapulassa olemista: se on tuskallista ajan hukkaa. En ole koskaan onnistunut humalassa vapautumaan estojeni vankilasta, humalatila ei ole koskaan auttanut minua saamaan naista. Päinvastoin, humala on tehnyt minut väsyneeksi, melankoliseksi ja kyynisen pessimistiseksi. Ulospäin kääntymisen sijasta olen ollut pikemminkin täynnä jonkinlaista liki autistista introspektiota.
Ravintolassa on ollut parasta, kun paikalle on sattunut fiksu keskustelukumppani, jonka kanssa puhellessa alkoholin kirvoittamista kielenkannoista on ollut jotain iloa, mutta yleensä huomaan olevani yksinäni tuoppini kanssa, tuntien itseni typeräksi ja silmiinpistäväksi siinä yksin seisoskellessani, kaiken maailman nulikkamaisten känniurpojen silmätikkuna, kuin maalitauluna: "Olen yksinäinen ja naurettavan näköinen paska; juntti, idiootti, pelle, jurpo; pilkkaa minua, käy kimppuuni laumasi kanssa, ansaitsen sen".
Yksinäisyyttä voi tietysti tappaa katsomalla tv:tä, mutta en pysty tuijottamaan passiivisena mitään sellaista, mikä loukkaa älyäni ja turhauttaa kuten loputtomat väkinäiset kisailuvisailut, tirkistelynhaluun, nöyryyttämiseen ja laumasieluisuuteen perustuvat "tosi-tv" -ohjelmat, amerikkalaista omahyväisyyttä uhkuvat puisevat sitcomit, tuskastuttavat saippuaoopperat kökkönäyttelijöineen tai useimmat 25 viimeisen vuoden jenkkielokuvat. Vaikkakin hieman edellisiä tasokkaampia, paperinmakuiset britti- ja saksalaisdekkarit eivät ole myöskään minun juttuni.
Oikeastaan lukeminen ja kirjoittaminen ovat minulle parhaita tapoja yksinäisen aikani tappamiseen, joskin molemmat vaativat tietynlaista keskittynyttä mielentilaa ja kykyä voittaa luontainen levottomuutensa ja asettua aloilleen hetkeksi. Niin, levottomuus, se on yksi perimmäisiä syitä, joka tekee yksinäisyyden monesti niin vaikeaksi kestää. Minun on jälleen koottava tahtoni; ei ole mitään muuta vaihtoehtoa, ellen halua musertua.
Me olemme yksinäisten kansakunta. Kaikki pakenevat yksinäisyyttä, miten parhaiten pystyvät. Siksi monet tarrautuvat kuin epätoivoisina ensimmäiseen vastatulevaan kumppaniin, vaikka se tekeekin heidät ajan mittaan vain onnettomiksi. Siksi monet alistuvat avioliittohelvettiin. Siksi monet tuhoavat ruumistaan ja mieltään edellä mainituin tavoin. Moralisoinko? Ei, koska olen yksi heistä.
Olen ollut koko ikäni yksinäinen. Yritän todeta tämän tässä lankeamatta jälleen itsesäälin ansaan. Yksinäisyys on asia, joka on muokannut minua, tehnyt minut siksi mikä minä nyt olen. Olen sekä tottunut ja alistunut yksinäisyyteeni että kamppaillut sitä vastaan. Yksinäisyyden on aiheuttanut omien estojeni ja pelkojeni henkinen vankila, ihmisarkuus ja kykenemättömyys ilmaista itseäni muiden keskuudessa, vaikka minulla olisikin ollut sanottavaa.
Minun on kuitenkin annettava itselleni toivoa ja annettava sitä myös niille, jotka lukevat tätä ja ovat käyneet läpi samanlaisia tuntemuksia. Me pystymme murtautumaan ulos. En voi silti puhua kenenkään muun puolesta, koska me edustamme erilaisia persoonallisuustyyppejä. Minä tahdon. Se on minun oma pelastusrenkaani. Sitten on älyllisemmin suhtautuvia tyyppejä: toivottavasti he löytävät ratkaisun pohdiskelujensa kautta. Ja on vielä emotionaalisempia tyyppejä kuin minä: toivottavasti he onnistuvat löytämään oman pelastuksensa muiden rakkaudesta ja myötätunnosta.
Ehkä yritän tällä jälleen yhdellä terapiakirjoituksellani vakuutella itseäni, suggeroida itseäni, koska -- kuten olen jo aikaisemmin sanonut -- minun on keksittävä itselleni jokin tarina tai myytti, etten hajoaisi palasiksi. Vaihtoehto? Loputon masentunut kitinä minulle ja teille muille, jotka mielellänne ripottelette tuhkaa hiuksiinne. Miten löytää onni maailmassa, jossa "onnellisuudesta" ja "positiivisesta ajattelusta" on tullut polttoainetta kvartaalikapitalismin Moolokin kitaan? Olla "onnellinen", jotta olisi "tehokkaampi" ja "tuottavampi" työntekijä? Toden totta, tämän rinnalla "kriittinen" pessimismi ja "kielteisyys" edustavat "syvällistä" ajattelua. Vai kuinka?
Älkäämme myykö sielujamme halvalla. On olemassa kolmaskin tie. Se löytyy tahtomisen ja loputtoman harjoittelun kautta. Se luopuu itsesäälistä ja siitä, että antaa jatkuvasti periksi omille heikkouksilleen. Se hylkää marttyyriajatukset. Se on luja, kirkas ja selkeä -- ja kaikkein vaikein. Se on horjumattomuuden ja kärsivällisyyden tie. Se on toiminnan tie, vaikkakaan päämäärästä ja lopullisesta taivasosuudesta ei ole mitään takeita, sillä siinä toiminta itse on oma oikeutuksensa. Elämän tarkoitus on elämä itse.
1.10. 2007
Kun lähden iltayöstä kotiin, kuljen bussipysäkille keltaisten lehtien peittämää kujaa pitkin. Pudonneet lehdet ovat kuin pehmeä, haviseva matto kenkieni alla. Ilma on sumuinen ja pimeässä katulamppujen alle sumuun muodostuu kartion muotoinen valokeila tai niiden ympärillä on pyöreä halo. Istun bussissa yksin, kunnes sinne nousee kolme nuorta espanjalaista. He käyvät keskenään kevyttä sananvaihtoa hymyssä suin. Muchachos, olette kaukana Iberian niemimaalta. Mikä on mahtanut tuoda teidät tänne pimeään pohjoiseen, vaaleiden tyttöjen houkutusko?
Värillisten valojen nauha nousee esiin pimeydestä ja sumusta kadotakseen sinne taas, kuin Blade Runnerissa. Ostoskeskus, patsaat sillalla, paperitehdas ja teatteritalo vanhoilla paikoillaan yötä vartioiden. Jään pois bussista kosteaan mutta varsin lauhan tuntuiseen yöilmaan. Olen mustissani goottilainen romaanihahmo ja yksinäisyys huokuu minusta. Kadut ovat aivan autiot. Oikeastaan nautin illuusiosta, että kaupunki on vähän aikaa kokonaan minun. Katselen näyteikkunoiden vaatteita, joita minulla ei ole varaa ostaa. Olen kuin Taksikuskin Travis Bickle vaeltaessani kädet takintaskuissa kotiin, paitsi että toivon, etten ole mielisairas kuten Bickle. Mutta minäkin olen "Jumalan yksinäinen mies", joskaan en tiedä, onko yksinäisyyteni jumalasta vaiko jostakin muusta. "Loneliness is a cloak you wear", radio soittaa muistoissani, joissa on aina tämä sumuinen syysyö.
Kerran minäkin olin nuori ja minulla oli tällaisina öinä edelleen toivoa siitä, ettei yksinäisyys olisi pysyvää. En tarkalleen tietänyt, mitä, mutta minulla oli mielikuva, että jossain epämääräisessä tulevaisuudessa olisi joku minua varten, vaikka en vielä tarkalleen ottaen tietäisi, kuka, millainen ja missä. Se tulevaisuus on nyt, mutta ketään ei ole ilmaantunut. On vain hiljaisuus ja tyhjyys ja aavistus siitä, että tätä saattaa hyvinkin kestää koko minun loppuikäni ja minun on vain totuttava ajatukseen. Kuka tietää, ehkä minun lähelläni onkin joskus ollut joku, joka olisi halunnut täyttää tämän tyhjyyteni, mutta minä narriudessani kävelin hänen ohitseen, ajatukseni vain mielettömän unelman sokaisemina jostakusta tai jostakin, jota en voisi milloinkaan saada. Sellainen minä olen.
Kotiin tultuani en laita tavalliseen tapaani levyä soimaan, vaan jään kuuntelemaan yön hiljaisuutta, ja huonetta valaisee yksin vain kirjoituspöydän lamppu, jonka valossa kirjoitan nämä rivit. Hiljaisuus ei oikeastaan ole täydellinen, sillä on luontainen taustakohina ja lisäksi sähkölaitteiden, putkien ja lämpöpatterien vaimea, lakkaamaton kehräävä humina jossakin rakennuksen uumenissa. Ja silloin tällöin alhaalla kadulla jokin ohi ajava auto. Näin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä siellä ei tavallisesti ole möykkääviä humalaisia, sillä joskushan näidenkin on nukuttava ja kerättävä voimia uusia typeryyksiä varten. Tämä rakennus ja huoneeni sen keskellä: se on minun Yksinäisyyden linnakkeeni.
4.10. 2007
Syyt, jotka johtivat Appendix B. Ibidin henkiseen romahdukseen, eivät ole aivan tarkoin tiedossa, mutta joitakin johtopäätöksiä voidaan vetää sen materiaalin perusteella, joka tämän asunnosta löydettiin jälkeenpäin.
Oli ilmeistä, että Appendix B. Ibid oli suorastaan pakkomielteinen irtofaktojen keräilijä. Hän keräsi urheilutuloksia, pörssiyhtiöiden tuloksia, lääketieteellisiä tilastoja, kirkonkirjoja ihmisten syntymä- ja ja kuolinajoista, tähtitieteellistä dataa auringonpilkuista ja punasiirtymistä. Hänellä oli nettiyhteys auki 22 tuntia vuorokaudessa; yöunensa hän oli erilaisten piristeiden avulla nipistänyt vain kahteen tuntiin. Hän kantoi kirjastosta kotiin läjäkaupalla erikoisalojen kirjallisuutta, jota hän tutki ja vertaili internetistä löytyvän tiedon kanssa. Hänellä oli missio: tiivistää kaikki maailman tietämys monimutkaisten rinnakkaisten ja ristikkäisten referenssien kautta aivan uudenlaiseksi kokonaisuudeksi. Tässä uudessa transkendentaalissa tietämyksessä ei tunnettaisikaan sellaista käsitettä kuin "trivia", vaan kaikki siinä olisi merkityksellistä! Nimen omaan kaikkein merkityksellisin tieto löytyisi sieltä, mitä tähän asti olisi pidetty kaikkein vähäpätöisimpänä! Trivia juuri olisi se tärkeä aukkokohta, jonka kautta kaikkein merkittävin tieto löytyisi; sen kautta paljastuisi lopulta koko maailmankaikkeuden merkitys!
Tähän päämäärään päästäkseen Appendix B. Ibidin olisi ahdettava mielensä täyteen kaikenlaista mahdollista tietoa ja oli hänen suoranainen velvollisuutensa koota sitä niin paljon ja niin lyhyessä ajassa kuin mahdollista. Niinpä hän katsoi tv:n tiededokumenttia samalla, kun hänen edessään oli auki vähintään kaksi eri alojen hakuteosta ja lisäksi tietokoneen ruudulla oli tiedonhaku käynnissä. Päässään hänellä oli kuulokkeet, joilla hän samalla kuunteli radiosta opetusohjelmaa ja kielikurssia. Lisäksi kännykän näyttö kertoi hänelle ajantasaisia pörssituloksia.
Appendix B. Ibidille oli tärkeää, että hän ei milloinkaan menettäisi yhtään tärkeää tietoa tai tiedonjyvästä: hän halusi jatkuvasti pysyä ajan tasalla ja epäili loputtomasti, että ihmiset yrittivät pimittää häneltä informaatiota hänen selkänsä takana. Lopulta hän jäisi täysin jälkeen kaikista muista ja hän olisi kuin herra Jones Dylanin kappaleessa 'Ballad of a Thin Man': "Something's happening here, but you don't know what it is, do you, Mr. Jones?". Se olisi kaikkein suurin häpeä. Silloin hän olisi vain pelkkä muinaisjäänne, hänellä ei olisi enää mitään merkitystä ja voisi saman tien kuolla. Aika olisi auttamatta kulkenut hänen ohitseen ja hän olisi epämuodikas, epärelevantti, naurettava, unohdettu.
Kuten sanottu, tästä Appendix B. Ibidin pakkomielteestä ei seurannut mitään hyvää. Yhtenä päivänä hän huomasi, että hänen aivoissaan virtasi kuin loputtomana kohinana ääretön määrä kaikenlaista tietoa, josta hän ei enää pystynyt saamaan minkäänlaista otetta. Tätä tilaa kutsuttiin myös psykoosiksi. Valkotakkisten miesten kuljettaessa häntä pakkopaidassa ambulanssiin hän julisti koko maailmalle ratkaisseensa viimeinkin koko maailmankaikkeuden arvoituksen.
21.10. 2007
Joitakin yrityksiä määritellä eräänlaista henkilökohtaista psykogeografiaa
Kun muutti tehdas Kiinaan
sijoitti isi erorahat viinaan.
Päässä on kai jotain vikaa
potkivat kuin vierasta sikaa.
On täällä kotimaassa kriisi
maistuu tehtaan työläisille riisi.
Ansiosidonnainen lohdun toi
Alkon ovi tiuhaan tahtiin soi.
Isin jengi nyt toimetonna katuja mittaa
pomot huvijahdilla shampanjaa kittaa.
Itku ja hampaiden kiristys
kirous ja silmien siristys.Ei valoa tunnelin päässä näy
Epätoivoiselle mikä tahansa käy.
Ole kuin päätön kana
orjatyö on päivän sana.Ihmisen ei kannata jäädä nysväämään oman katkeruutensa kanssa kovin pitkäksi aikaa, koska se sitoo energiaa, jonka voisi käyttää parempiin asioihin. Tietysti tämä on helpommin sanottu kuin tehty. He märehtikööt, jotka siitä jonkinlaista tyydytystä saavat, muistaen että on tietoinen valinta, pitääkö pallon jalassaan vai heittääkö sen pois.
Usein koen olevani toivottoman epälooginen ihminen, mutta en se ole minä, joka juoksee pakoon logiikkaa, vaan päinvastoin.
Yössä hän huutaa viestinsä taivaalle. Tähdet katsovat häntä vakavina, mutta eivät vastaa. Ehkä vuosimiljoonien päästä jokin elävä olento toisella puolen maailmankaikkeutta kuulee.
Loputonta ankaraa terästä. Olen kuin jonkinlainen haamu tässä elämässä. Ei minulla ole antaa teille cv:tä; en minä edes usko sellaisiin. Työelämä on minulle epämääräinen radiolähetys jostakin kaukaa, joka häviää saman tien pois kuuluvista. Palkkataulukot ovat minulle silkkaa hepreaa. Työluottamusmiehet ovat raskaita betoniporsaita. Peli, jota minua ei kiinnosta seurata, vaan suljen tv:n. Uskonko minä aaveisiin? Ei sellaiseen tarvitse uskoa, jonka näkee peilistä aina, kun katsoo siihen.
Olen lapsimies, joka elää elämänsä uneksien. Katsoa ulkopuolisena maailmaa, jossa ihmiset säntäilevät ympäriinsä kuin nopeutetussa filmissä, kuin muurahaispesässä jota on sohaistu kepillä. Sulkea silmänsä ja katsoa sisäänpäin. Syntymätodistuksesta perunkirjoitukseen -- vain yksi silmänräpäys.
Lauantai-iltana kello kuudelta kaupungilla. Katu on heräämässä eloon, sen verenkierto sykkii jo yötä. Teinit omissa ryhmissään. Aviopareja kävelyllä. Ensimmäiset ottavat jo pohjia, baarit alkavat pikku hiljaa täyttyä. Kaikki on vielä täynnä toivoa, auringonlaskussa eletään hetki kuin utopiassa. Vielä ei olla aamuyön humalaisessa kaaoksessa eikä laskuhumalassa tuijottaen tuopin pohjaan, tytöt hysteerisesti itkien.
25.10. 2007
Televisio imee minut joka ilta ihmemaahansa, jossa unohdan oman yksinäisyyteni ja pimeyden ja kylmyyden ulkona. Kuvaruutu tappaa aikaa puolestani. Kuu voi aivan vapaasti katsella minua kolealta taivaaltaan; minä katselen televisiota. Kaikkein pahin on hetki, kun tv täytyy lopulta sulkea ja alkaa katsella omaa itseään.
Näin se taas käy: tekstiä alkaa suoltua juuri silloin, kun pitäisi hiljentyä ja käydä nukkumaan.
Syksyn kylmien terässormien otteessa. Päiväni kuluvat yksinäisinä tietokoneen, kirjan, television ääressä. Odotus on loputon. Onnistunko milloinkaan puhkaisemaan yksinäisyyden metristä teräsbetonimuuria? Joku toinen itkisi, minä en osaa. Säilytän tunteitani jääarkussa ja pidän tarkasti silmällä lämpötilaa, ettei se pääse nousemaan nollan yläpuolelle. Epätoivo, tuska, ahdistus ja suru ovat helpompia kestää, kun pitää ne jäädytettyinä, sillä nämä tunteet sumentavat aistit. Haluan nähdä kirkkaasti. Yksinäisellä saarellani kuin Robinson.
En kulje ympäriinsä itkemässä ja valittamassa ihmisille, kuinka yksinäinen olen, kuinka masentaa ja ahdistaa, ja niin edelleen. En siksi, etteivätkö nämä tunteet olisi todellisia, vaan siksi etten halua olla alentuvan säälittelyn kohde; antaa ihmisille illuusioita heidän näennäisestä vahvemmuudestaan minuun nähden. Asiasta tietävät vain nämä rivit paperilla, jotka ehkä päätyvät tietokoneiden silmiä särkeville näyttöruuduille yksinäisissä makuuhuoneissa, masentavissa työhuoneissa, ahdistavissa toimistoissa, ilmastoinnin huminaa kaikuvissa yliopistojen mikroluokissa ja muukalaisten kansoittamissa nettikahviloissa. Vain satunnaiset tuntemattomat tietävät, joiden reaktioita en saa koskaan tietää, ja satunnainen tuntematon olen minä itsekin.
Ja koska en halua ihmisten alentavan itseään falskeilla myötätunnon osoituksilla, päästävän suustaan sanoja joita he eivät tarkoita, mutta jotka he sanovat, että saisivat kevennettyä omaatuntoaan jotenkin ja ehkä hälventääkseen syyllisyyttään, ja kenties vain tunteakseen olevansa Hyviä Ihmisiä.
Minun on oltava tarkkana, sillä minä olen kuin painekattila. (Kuulostanee ristiriitaiselta, kun sanoin juuri olevani myös jääarkussa, mutta joskus ihminen voi olla tunteiltaan samaan aikaan sekä jääkylmä että tulikuuma -- tämä on yksi psykopatologian paradokseja.) Kun liikaa painetta kasautuu sisään, se räjähtää. Minun on opittava säätelemään painetta liki tieteellisen tarkasti, päästämään ulos höyryä aina säännöllisin väliajoin. Sillä kaikilla meillä on irrationaalinen, järjetön, tuhoava ja itsetuhoinen puolemme, vaikka muuta teeskennellään. Minä tarkkailen muita ihmisiä ja itseäni, ja yritän ennustaa, milloin päädytään katastrofiin. Ja miten se -- toivottavasti -- vältetään. 28.10. 2007
Hän ottaa itsensä ja toimintansa niin tosissaan, ettei tajua sen olevan mielettömyyttä, kun minä taas olen omasta mielettömyydestäni tietoinen aivan jokainen hetki. On neroutta pystyä myymään mielettömyys ihmisille kuin se olisi jotain todella merkityksellistä ja tärkeää.
Lapsimies, mieslapsi uneksii maailmansa aivan kuten Jumala omansa. Hiekanjyviä ajan hammasrattaissa, ja kuu on liki täysi, kun kilpahevonen juoksee omille teilleen. Kissa hyppäsi kehdon päälle ja keinutteli lasta. Silmien liike luomien alla, kuu taivaalla purjehtivien pilvenrepaleiden takana. Järven peilityyni pinta ja puut pudottaneet lehtensä latvasta kuin päälaelta kaljuuntuen. Tänä yönä siirrytään talviaikaan.
En edes yritäkään päästä kirjallisten portinvartijoiden ohi enkä aio sekaantua näiden nokkimisjärjestyksiin ja tarkasti ylläpidettyihin pikku hiekkalaatikkohierarkioihin. En kuole, ellen näe nimeäni Helsingin Sanomien tulokaskirjailijoiden listalla tai jos kriitikot eivät milloinkaan valista oppineita kasvojaan tekeleideni puoleen. Minä poltan kumia ja panen haisemaan jossakin marginaaleissa, ja tekstejäni lukevat kyllästyneet, sairaalloisen uteliaat, tirkistelijät ja nuoret, levottomat sielut jotka eivät ole vielä väsyneet kapinoimaan ja potkimaan tutkainta vastaan.
Teräs on tämän armottoman aikakauden täydellinen symboli, eivät tosi-tv:n julkkikset geelistä piikikkäine värjättyine hiuksineen, hohtavine hampaineen ja sixpack-vatsoineen. Teräs ylläpitää maailmaa ja jakaa sille tuomioita kriisialueilla, missä teräs pureutuu ihmislihaan ja silpoo sen. Teräs kirskuu ja huutaa, teräs huokaa. Teräs on joko tulikuuma tai jääkylmä eikä milloinkaan houkuta painamaan ihoaan sitä vasten. Teräs tekee rikkaat rikkaammiksi ja köyhät köyhemmiksi. Teräs pitää eliitin vallassa ja tekee leskiä. Teräs ei anna armoa eikä sitä oteta milloinkaan rauhanneuvotteluihin mukaan. Muistan terästä, kun muistan omat heikkouteni, kudosteni pehmeyden ja lihani rasvaprosentit, vähitellen kalkkeutuvat verisuoneni ja rasvan, kofeiinin ja naisten piinaaman sydämeni.
Tiedoksi merkittäköön, että tänään minä en tunne itseäni masentuneeksi, yksinäiseksi, onnettomaksi tai ahdistuneeksi, mutta tyytyväisyyden hetkiä ei yleensä tavata merkitä muistiin tällaisiin aikakirjoihin kuten päinvastaisia tiloja, joten tämä merkittävänä anomaliana pantakoon merkille.
31.10. 2007
Sähkömyrskyt riepottelivat alustamme miten sattui, kompassien neulat pyörivät mielettöminä ympyrää kuin dervissit ja GPS-satelliittipaikannus olisi kotisatamamme sijasta voinut ohjata aluksemme keskelle Andromedan galaksia tai mustaan aukkoon. Lopulta miehistö purkautui ulos baareihin, missä yönmustaan satiiniin ja veluuriin sonnustautuneet laulajattaret lauloivat sähkönsinisiä kaasuliekkejä.
"Kulkea vastaan kaikkea lauma-ajattelua." Tulla vastaan, ottaa vastaan (avosylin?), vaiko vastustaa? He puhuvat monimerkityksisiä lauseita, jotka ikään kuin sisältävät oman vastakohtansa ja samalla mitätöivät itsensä. Tällaiset lauseet ovat kuin taivaan lahja synnynnäisille diplomaateille, jotka ympäripyöreyksillään pyrkivät miellyttämään kaikkia eikä ketään. Mies naisen ruumiissa, nainen miehen ruumiissa, vaiko molemmat yhtaikaa? Hermes, tuo jumalten sanansaattaja, kohtaa Afroditen. Hammas upotetaan yöksi Coca-Cola -lasiin ja aamulla se on sulanut pois.
Runoilija otti elämäntehtäväkseen täydellisen lauseen kirjoittamisen, hioi ilmaisuaan loputtomiin, kirjoitti tekstejään uudestaan ja uudestaan, kunnes olisi tyytyväinen lopputulokseen, eikä sittenkään vielä. Se runoilija en ollut minä.
Aina paras on se teksti, jota kulloinkin kirjoitan. En milloinkaan katso taaksepäin ja selailen arkistojani harvoin, jolloin tuntuu kuin lukisin jonkun muun tekstejä. Se minä, joka tämän kirjoittaa, ei ole sama kuin viisi vuotta (tai viikkoa) sitten tai viiden vuoden (tai viikon) päästä, joten en ota vastuuta menneistä enkä tulevista möläyksistäni.
Minusta luetun ymmärtäminen on yliarvostettua. Tekstiä voi lukea kuin se olisi luistinrata ja itsellä luistimet jalassa.
Runoilija, joka en ole minä, kirjoittaa tekstiä, joka ei ole tämä teksti. Siinä hän kuvaa taidokkain sanankääntein, joita minä en osaa, syvimpiä tunteitaan ja elämyksiään, joita minä en tunne. Siitä hyvästä hänelle myönnetään valtionpalkinto, joita minä en koskaan ole saava. Kaikesta huolimatta runoilija masentuu, juo liikaa ja kuolee maksakirroosiin tai oman kätensä kautta, mitä minä en tee.
Taiteilijat näyttävät ylipäätään olevan katkeria ihmisiä. Milloin ei ole apurahoja riittänyt, milloin ei yleisön suosiota ja median huomiota. Milloin on tullut väärin ymmärretyksi tai kaltoin kohdelluksi tai suoranaisesti vainotuksi. Kuitenkin mitä keskinäiseen kateuteen ja kyräilyyn tulee, taiteilijan pahin vihollinen on mitä ilmeisimmin aina toinen taiteilija. Onneksi nämä minun kyhäelmäni eivät ole taidetta.
8.10. 2007
Taas yksi ahdistunut ja elämästä vieraantunut teinimisantrooppi; kauhuelokuvia, industrialmetallia ja ö-luokan pseudonietzscheläisyyttä; unohtamatta tietenkään pakollisia Aatua ja tämän veikeitä ruskeapaitakamuja. Ja tietysti jälleen kopioidaan valtameren takaista kulttuuria; onhan maamme Pikku Amerikka, joka haluaa jäljitellä kaikessa mahdollisimman tarkasti mahtavaa esikuvaansa. Iltapäivälehdet saavat otsikoita, joilla revitellä ja myydä ainakin pari tulevaa viikkoa (kunnes ex-mäkihyppääjä taas kerran tempaisee humalassa), ja psykologien huolestuneita lausuntoja ja kynttiläkulkueita seuraavat väistämätön mytologisointi ja ehkä tulevaisuuden uudet vieraantuneet kopiokissat, jotka haluavat seurata "marttyyrinsa" verisissä jalanjäljissä.
"Rankkaa" himoavan onanistisen aikakautemme mediakiima yltyy ja kaipaa yhä rajumpia kierroksia: tänään kuolee yhdeksän lukioammuskelussa, huomenna ehkä yhdeksän miljoonaa, kun ydinräjähdys repii suurkaupungin maan tasalle. Kaikkeen tottuu eikä mikään riitä.
Ei sillä, ettenkö minä olisi aikoinani ollut samanlainen ahdistunut ja kiusattu rääpäle, joka oli täynnä psykoottista vihaa, väkivaltaisia voimafantasioita ja väärinymmärretyksi tulemisen pateettista tuskaa (minun ei tarvitse kuin lukea vanhoja tekstejäni), mutta minulla oli onnea, kun tuliaseet pysyivät kaukana silloisista murhanhimoisista ja kostonhaluisista näpeistäni. Ja ehkä sittenkin oli joku, joka rakasti minua, ja kenties sittenkin ainakin yksi ystävä. Tässä on se olennainen ero, miksi yhä kirjoitan näitä rivejä tässä ja olen selvinnyt tähän ikään asti tappamatta ketään muuta tai itseäni.
Minusta ei ole moralistiseksi karttakepin heiluttajaksi ja sanomaan, että tehkää niin kuin minä sanon, eikä niin kuin minä teen. Jokainen päivä on edelleenkin vaikeaa kompurointia ja jatkuvaa oppimista typeriäkin virheitä välillä tekemällä. Oivallukset eivät tule nerokkaina, loisteliaina välähdyksinä, vaan tajuamalla hölmöyksien kautta, että näin olisi pitänyt tehdä. Oliko se sitten suojelusenkeli, joka kuitenkin piti erossa todellisista megaluokan möhläyksistä, sitä en osaa sanoa.
Anteeksi, jos en nyt osaa teeskennellä kyynelien vuodattamista, mutta ehkä minä olen turtunut, koska tuntuu, että tämä murhenäytelmä näytellään yhä uudelleen ja uudelleen: ainoastaan maa ja kieli vaihtuvat. Mikään ei muutu, elleivät ihmiset päätä luopua välinpitämättömyydestään ja suoranaisesta hiljaisesta hyväksynnästään. Ei ole ennustamattomia verilöylyjä, eivät nämä tapaukset tule loppujen lopuksi minään yllätyksenä. Vaan että nämä loppuisivat, jonkin on olennaisesti muututtava kulttuurissamme, enkä tiedä, onko jo liian myöhäistä. Joka tapauksessa, tässä kaikessa korniudessaan ja koska en nyt parempaakaan keksi: omistettu rakkaudelle, joka voittaa vihan.
12.11. 2007
Välillä yksinäisyyteni tuntuu käsittämättömän läpitunkemattomalta ja kaiken nielevältä. Tunnetta eivät ollenkaan helpota marraskuun harmaat ja pimeät päivät, kun eteenpäin on tarvottava koko ajan jonkinlaisessa puolihorteessa ja suorastaan pinnistettävä itsestään irti viimeisetkin voimanrippeet. Eivätkä varsinkaan viime aikojen uutiset (en toista kaikkien muutenkin tiedossa olevia ampujan ja tapahtumapaikan nimiä, koska en halua tämän tekstin päätyvän hakukoneiden artikkelien joukkoon haaskalle pyrkivien retosteltavaksi). Kuten kaikki muutkin tällä hetkellä, olen pohtinut paljon tapausta, tekijän motiiveja ja sitä, mitä tapaus mahdollisesti kertoo yhteiskunnan ja kulttuurin tilasta. Eikä minulla ole vastauksia sen paremmin kuin kenelläkään muulla, on vain joukko kysymyksiä.
Mikä kylmäsi minua useimpien muiden tavoin, oli tekijän teksteistä välittyvä maailmankuva ja ihmisyyden täydellinen kieltäminen; ikään kuin äärimmäinen syytös koko ihmiskuntaa ja olemassaoloamme kohtaan. Sen sijaan en voi uskoa näiden nihilististen yli-ihmishaihattelijoiden väitteisiin älyllisestä ylivertaisuudestaan, koska on niin ilmeistä, että eivät näiden päätelmät ole mitään syvällisten ja pitkällisten pohdintojen harkittua tulosta, vaan pikemminkin sekavien tunteiden myllerrystä, jotka yritetään oikeuttaa jollain puolivillaisella pseudofilosofialla. Loukattujen, laiminlyötyjen, nöyryytettyjen, häväistyjen, vastakaikua saamattomien tunteiden.
Todellinen älyllinen prosessi ei kiihkoile eikä rakenna minkäänlaisia harhakuvia omasta ylemmyydestään ja paremmuudestaan, on aina valmis korjaamaan näkemyksiään ja myöntämään olleensa väärässä: toisin sanoen oppimaan lisää. Siksi voin vain tuntea surua siitä, että mitä ilmeisimmin lahjakas mieli on päätynyt täydelliseen umpioon ja näköalattomuuteen kulttuurissamme, joka ylikorostaa älyä, voimaa, tehokkuutta, numeroita ja suoritusarvoja. Hän oli siis tavallaan oikeassa kritiikissään, mutta päätyi kohtalokkaalla tavalla vääriin johtopäätöksiin. Ja toimintatapoihin. Hän ei uskonut asioiden muuttamiseen hitaan mutta päättäväisen, päämäärätietoisen ja koko elämän kestävän (eli useimmiten tylsän) prosessin kautta, vaan päätti repiä kaiken kertaheitolla hajalle tulella ja verellä.
Mikä minua omassa yksinäisyydessäni erottaa tekijästä on se, että minulla on kuitenkin edelleen vahva toivoni ja uskoni siihen, että tämä asioiden tila on vain väliaikainen, ei pysyvä. Tekijällä ei ollut tätä toivoa, hän ei nähnyt mitään myönteistä ulospääsyä tilanteestaan, ainoastaan kielteisen. Minä tiedän, että marraskuun pimeä on vain väliaikainen tila, mutta tekijä jäi siihen kiinni, hukkui siihen ja veti joukon ihmisiä mukanaan omaan mielettömyytensä (ja koko maailman mielettömyyden) uhreina. Minä olen surullinen, mutta en anna suruni haudata minua alleen. Tässä on se ero.
22.11. 2007
Sielun pimeä yö, marraskuu 2007
Tällä viikolla olen tuntenut yksinäisyyden ja marraskuun pimeyden niin painostavina kuin mahdollista. On kuin niin kutsutut ystäväni -- ne harvat, joita minulla on -- olisivat täydellisesti hylänneet minut. Minulla on klaustrofobinen tunne kuin minut olisi vangittu syvälle jään alle kaiverrettuun huoneeseen, josta on täysin mahdoton murtautua ulos. Elävältä haudattu odottamaan hidasta kuolemaa, kun happi vähitellen loppuu... Ellen tule hulluksi sitä ennen ja hakkaa kalloani murskaksi jääseinään. Pääni on täynnä synkkiä ajatuksia, sellaisia joita ihminen hautoo joutuessaan olemaan liian kauan yksin. Katkeruus tiettyjä ihmisiä kohtaan. Mielessä erityisesti perseennuolija ja käärmemäinen mielistelijä X, mutta viisaampaa, etten sen enempää vuodata tätä koskevia ajatuksiani julkisesti, samoin kuin en eräistä muistakaan henkilöistä, jotka täyttävät minut lähinnä pelkällä turhautumisella. Koska nämä ovat yksinäisen, katkeran miehen pakkomielteitä, joita ilman minun olisi parempi elää.
Tulevaisuudennäkymät eivät näytä kovin toiveikkailta. Jatkuva huoli ikääntyvien perheenjäsenten terveydestä ja pelko siitä, että uusia hautajaisia on pian tiedossa. Kaikkein pahinta on ajatus siitä, että saatan joutua kohtaamaan nämä menetykset aivan yksin; osanani sellainen täydellinen yksinäisyys, johon verrattuna tämänhetkiset tuntemukseni eivät ole vielä yhtään mitään. Oma syrjäytymiseni: kauanko jaksan taistella sitä vastan ennen kuin luovutan pelin kokonaan? Pystynkö milloinkaan ansaitsemaan elantoani itse vai viekö jokainen kulunut vuosi minua kohti täydellistä työkyvyttömyyttä? Kuinka kauan korttitaloni vielä pysyy pystyssä? Mikä on se viimeinen oljenkorsi, joka murtaa kamelin selän? Vai saanko jostain uutta voimaa -- kuka nostaa minut ylös?
En tiedä, miten käy, mutta jos pahin käy toteen, nämä tekstit olkoot minun testamenttini maailmalle. Saatan olla väärässäkin, mutta en pysty mitenkään tietämään, pääsevätkö lopulta voitolle elämää ylläpitävät ja luovat voimat vaiko sitä hävittävät. Jos minun on luovuttava elämästä, kunpa vain voisin tehdä sen ilman pienintäkään itsesääliä. Jos kuitenkin onni on sittenkin myötäni, toivon vain että voin pitää nämä epätoivon hetket mielessäni siltä varalta, että ylpeyden taakka alkaisi milloinkaan painaa minua.
Pohdin omaa karmaani. Sukuni menneisyys on täynnä henkistä (ellei fyysistä) väkivaltaa, katkeruutta, vihaa ja hulluutta. Ei mikään ihme siis, jos olen tällaiseen jamaan päätynyt, sillä yksi ihminen ei ole paljon mitään häntä liikuttelevien voimien rinnalla, joiden perimmäinen syy on kaukana menneisyydessä. Voiko hän rikkoa noidankehän ja murtautua ulos, vai onko hänetkin jo tuomittu kauan ennen kuin hän edes syntyi?
Harri Teikan nettipäiväkirja 4
Copyright © 2007 Harri Teikka
[Harri Teikka Resurrection Library]