Harri Teikka: Harri Teikan nettipäiväkirja 4
23.11. 2007
Uusi aikakausi ei tule ilman synnytystuskia. Tämä on totta minulle, varmasti myös koko muulle maailmalle. Kuka rakastaa kylmää kuuta? Kuka rakastaa paljaita betoniseiniä? Kuka rakastaa marraskuuta? Siellä se uusi uljas aika lojuu jossain pimeyden ja kylmän tihkun keskellä. Siellä se on läheistesi kuolinilmoitusten, palavien autojen, leipäjonojen, hurrikaanien, nousevan merenpinnan, sotilasparakkien, laskevien pörssikurssien, öljyn peittämien lintujen, julkisen alan lakkojen, väkivalloin tukahdutettujen mielenosoitusten, kidutuksella saatujen tunnustusten, optiovoittojen, oikeistohallitusten ja lukioampumisten keskellä.
Miksei minun anneta nukkua talviunta? Tai saman tien nukkua koko aikakauden yli ja herätä paremmassa maailmassa, jättää väliin kaikki tulevat sodat ja katastrofit. Nyt hiljainen itku asuu koko ajan silmien takana ja päivät ovat tuskallista pilkkimistä tunnista toiseen, kuin katselisi kiinalaista vesikidutusta. Ehkä minä olen eskapisti; ehkä minä en halua kohdata todellisuutta sellaisena kuin se on, tai ehkä minä mieluummin valitsisin jonkun toisen todellisuuden, mutta sitä yritti aikanaan Ikaroskin. Voi olla, että yksinäisen ihmisen maailmassani todellisuuteni on vääristynyt, ikään kuin sitä seuraisi jostain nurkan takaa. Siksi minun on parempi olla puuttumatta ihmisten keskusteluihin näiden puhuessa omassa maailmassaan tapahtuvista asioista kuten palkkataulukoista ja ikälisistä, koska nämä asiat eivät kosketa minua, ja yrittäessäni toivottomasti vaihtaa sanoja näistä aiheista todistaisin vain olevani täysin pihalla.
Minun ei siis pidä epätoivoisesti yrittää sopeutua heidän todellisuuteensa ja heidän maailmaansa. Sieltä minä en löydä pelastustani. Pelastukseni minä löydän mielikuvituksesta.
Sillä pimeyden keskellä, kun jätetään taakse harmaan marrasbetonin usvainen, tihkuinen ja räntäinen maailma taakse, siellä on toisia maailmoja, jotka hohtavat ja säteilevät valoa väreissä, joita me emme pysty täällä edes kuvittelemaankaan. Mielikuvitus on silta noihin maailmoihin, ja sieltä minä kannan kultaa, asuuria, jadea ja rubiineja tähän nuhjuiseen, kylmään, vetoiseen, pölyiseen mustavalkokuvaan, jota me asutamme. Minun ei tarvitse kiinnittää selkääni Ikaroksen vahasiipiä lentääkseni noihin maailmoihin; noita maailmoja minun ei tarvitse poimia Alkon hyllyiltä eikä diilerin vaivihkaa sujautetuista minigrip-pusseista. Koska minä opin kulkemaan noihin maailmoihin jo lapsena enkä ole koskaan todella unohtanut tuota taitoa, vaikka marrasbetoni uhkaakin jatkuvasti muurata ne alleen.
Nuo maailmat ovat hauraita ja alati vaarassa olevia. Niihin ei voi tarttua ja ne haihtuvat nopeasti kuin uni, ne ovat leijuvia saippuakuplia pimeydessä. Silti kukaan ei voi väittää, etteivätkö ne olisi yhtä todellisia kuin omamme. Niitä ei voi koskettaa, mutta ne ovat loputon voiman ja inspiraation lähde; siksi ne pitävät minut elossa. Ne ovat murtumia marrasbetonissa, murtumia joiden läpi hohtaa ikuinen valo.
27.11. 2007
Kun katselin tv:tä, minut valtasi tunne elämäni hyödyttömyydestä, tyhjyydestä ja siitä, kuinka naurettavia kaikki pyrkimykseni ovat, kuinka en ollut saanut paljon mitään hyödyllistä aikaiseksi koko elämäni aikana, ja kuinka naurettava tyyppi itse vain olin. Halusin ainoastaan kuolla. Tätä tunnetta kesti jonkin aikaa, sitten se laantui sen verran, että saatoin hieman kiihkottomammin tarkastella sitä ja itseäni. Johtuiko tämä tunne mielialalääkkeiden syömisen lopettamisesta? Lääke opetti minulle, että tunnetiloja saattoi manipuloida keinotekoisesti ja että saatoin etäännyttää itseni omista masennustiloistani hyvinkin nopeasti ja siirtyä johonkin muuhun tunnetilaan melkein saman tien. Että minun ei pitänyt liikaa samaistua kulloisiinkin tunteisiini, jotka olivat vain vilkkaasti muuttuvaa valojen ja varjojen leikkiä tai ikään kuin niiden jatkuvasti liikkeessä olevaa paraatia. Tekikö tämä oivallus minusta tunteettoman tai ainakin viileän tarkastelijan, kuin ulkopuolisen omia tunteitaan kohtaan? Oli miten oli, olin tyytyväinen siitä, että olin tajunnut, että masennuksen saattoi pyyhkiä nopeasti pois.
Ellei oteta huomioon aivojen kemiallisen tasapainon häiriöitä, masennus on yksi egoansan seurauksista. Egoansaa on myös loukkaantua ihmisten sanomisista, tekemisistä, sanomatta ja tekemättä jättämisistä. Näiden asioiden aiheuttama katkeruus eli egoansaan putoaminen syö valtavasti energiaa. Tiedostan nämä ongelmat itsenikin kohdalla jollakin älyllisellä tasolla, mutta vielä en ole päässyt tai kasvanut sellaiseen henkiseen vahvuuteen, että olisin noussut niiden yläpuolelle. Pääsenkö koskaan ylös vai jäänkö oman egoansani vangiksi?
On ihme, etten ylipäätään ole tullut hulluksi tai tappanut itseäni kaiken kokemani jälkeen. Tietysti joku voisi aikaisempien tekstieni perusteella pitää minua aivan oikeasti hulluna (autenttinen lainaus: "Osa hulluista on hulluja nimenomaan sillä tavoin, että heillä on näkemystä toisiin ihmisiin poikkeuksellisen paljon. Harri Teikka muuten oli juuri sellainen hullu"), mutta uskokaa minua, vielä en ole milloinkaan ollut todellisessa psykoosissa, kuullut ääniä tai nähnyt harhoja; milloinkaan tilani ei ole vaatinut sairaalahoitoa. Nämä kai ovat niitä "hullun" määritelmiä perinteisessä mielessä; tietysti arkipuheessa sanaa käytetään monesti miten sattuu (eikä itse "hullu"-termiä nykyään kai enää pidetä kovin poliittisesti korrektinakaan) lievemmistäkin tapauksista.
Todennäköisempi diagnoosi minun kohdallani olisi ehkä jonkinlainen rajatilatapaus, tai ehkä maanis-depressiivinen, tai ehkä skitsoidi, tai ehkä paranoidi, tai ehkä jonkinasteinen Aspergerin syndrooma -tapaus, tai ehkä ADHD:ta liippaava, mutta en halua heitellä näitä määritelmiä ilmaan kevytmielisesti ja ilman todellista psykologian asiantuntemusta, jota minulla ei ole. Joskin minusta näyttää siltä, että myös oikeat psykologit iskevät "hullun" leimoja ihmiseen silloin tällöin kovin kevytmielisesti ja heppoisin perustein itsekin. Ja joskus tuntuu, että alalle hakeutuu joitakin yksilöitä, joiden oma mielenterveys on itselläänkin varsin hataralla pohjalla -- onko niin, että he pohjimmiltaan hakevat itselleen apua...? Vaan kun kerran leimakirves iskee, sen jättämää jälkeä on kovin vaikea saada pois itsestään. "Hulluksi" leimaaminenhan on tietysti yksi vallankäytön muoto kuten kaikki Foucault'nsa lukeneet tietävät, ja äärimmäisen pirullista tämä on, jos tätä tekevät virallisine lausuntoineen yhteiskunnalta valtuutuksen saaneet ammattipsykologit, koska silloin leimatuksi tulleen on lähes mahdotonta esittää asiasta vastalausetta ilman että protestoiminenkin nähdään vain yhtenä osoituksena leimatun "hulluudesta". Ehkä nämä tekstit ovat ovat pitäneet minut järjissäni, heh.
Tämä on kova, kylmä ja armoton yhteiskunta: olen saanut huomata sen omallakin kohdallani monta kertaa. Kun ihminen putoaa kelkasta pois. hän todella putoaa. Oman elämäni ratkaisevissa vaiheissa liian moni dominonappula kaatui toisensa päälle. Lopulliset nappulat eivät ole vielä kaatuneet. Ajattelen erästä ateistiystävääni, joka ei usko suojelusenkeliin. Minun taas on pakko uskoa, sillä kukaan muu ei nyt pidä elämäni viimeisiä dominonappuloita pystyssä, ja ilman tätä suojelusta ei ole myöskään toivoa uudesta alusta ja uudesta noususta.
En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se pelottaa minua. Taistelutahtoa, josta olen aikaisemmin puhunut, on vaikea löytää. Koko olemassaolo on kuin korttitalo. Valonpilkahduksia kaivataan nyt enemmän, voimia jotka pitävät minut pinnalla eivätkä vedä pohjaan. Nyt kun vain selviäisi tästä yhdestä viikosta ensin. Rukoilen, vaikka en edes tiedä, uskonko. Rukoilen, vaikka en tiedä, vastataanko siihen. Elämäni on nyt pelkkää rukousta.
10.12. 2007
Kellot eivät sitten soineetkaan minulle, mutta ne soivat jollekulle muulle. Ja tämä joku oli minun läheiseni. Toinen, jonka olen menettänyt tämän vuoden aikana kuuden kuukauden sisällä. Mieli tekee ajatella, ettei tällaista voi yksinkertaisesti tapahtua, ettei tällainen vain voi olla todellista. Kuin oma yksityinen Hiroshima tai 9/11. Että kun kuvittelee, että asiat eivät enää voi mennä pahemmiksi, ne sittenkin vain voivat. Onnistuin rakentamaan suojaavan kehän itseni ympärille, mutta en onnistunut rakentamaan sitä lähimmäisilleni. Menetyksen musertavuus alkaa vasta nyt paljastua kaikessa rajuudessaan. Menetys, jota todennäköisesti pohdin koko loppuikäni: asioita, joita ei koskaan sanottu, läheisyys joka jäi aina puuttumaan. Vain välähdyksiä, pieniä hetkiä muistoissa, jotka satuttavat ja tuntuvat nyt äärimmäisen tuskallisilta käydä läpi. Muistoja, jotka ehkä joskus tulevaisuudessa tuntuvat hyviltä, mutta jotka nyt vain todistavat menetyksen satuttavuudesta.
Ja siltikin, en voi olla ajattelematta häntä, jolta otettiin vähitellen kaikki pois, joka menetti kaiken ja jokaisen, joka oli ollut hänelle tärkeä, mutta joka silti säilytti uskon elämään ja joka jaksoi hymyillä kauhistuttavan taakan alla, joka olisi musertanut jokaisen muun. Hänellä olisi ollut kaikki syyt katkeruuteen ja elämän vihaamiseen, mutta sitä tietä hän ei valinnut, vaan loisti valoaan äärimmäisessä pimeydessäkin. Tulenko milloinkaan olemaan hänen arvoisensa, hänen kaltaisensa; hänen joka ei milloinkaan sortunut itsesääliin, joka jaksoi loputtomasti lahjoittaa valoaan toisille, kuin hänellä olisi ollut sitä suorastaan jakaa pois? Hän, joka antoi sydämensä koko maailmalle eikä koskaan vaatinut mitään vastineeksi.
Minun on nyt oltava vahvempi kuin milloinkaan ennen. Kaikki masennus ja ahdistus, joita olen aikaisemmin käynyt läpi, tuntuvat nyt pikkumaisilta ja mitättömän egoistisilta. Sillä maailmassa on äärettömän suuria voimia, joiden olemassaolosta minulla ei ole ennen ollut aavistustakaan. Kyllä, kuolema on yksi niistä, mutta on sittenkin olemassa jotain vielä paljon suurempaa kuin viikatemies, ja minulle tämä kuoleman voittava voima on eräänlainen valtava valo-olento, jonka suojaavien käsivarsien läsnäolon tunsin ylläni eräänä yönä, kun murheeni oli syvimmillään. Tai oikeastaan näin tämän valo-olennon sieluni silmillä, en minään varsinaisena yliluonnollisena kokemuksena, vaan pikemminkin jonkinlaisena oivalluksena. Tämä valo-olento oli ja on siellä minulle kaikista uskonnoista ja liturgioista huolimatta, vaikka kenties joissakin niistä sitä ehkä kutsutaan enkeliksi, ehkä peräti Jumalaksi. Niin, minä itse mielelläni kutsun tätä valo-olentoa suojelusenkeliksi, ja ehkäpä ne jotka olen nyt menettänyt ovat sulautuneet osaksi sitä ja ovat siten aina kanssani omien päivieni loppuun asti, jolloin on minun vuoroni tulla osaksi valoa, ja siksi minä en pelkää enää.
29.1. 2008
Viime aikoina olen hämmentävän usein törmännyt numeroon 41. Se pulpahtaa jatkuvasti esille samaan tapaan kuin numero 23 aikoinaan, kun olin lukenut Robert Anton Wilsonin Illuminatus-trilogian. Tämä on varsin kiusallista ja luo pohjaa kaikenlaisille neuroottisille pohdinnoille. Mikä on numeron 41 merkitys? Numerologia on kokemusteni mukaan upottava suo, mutta en voinut olla tarkistamatta asiaa usein selaamastani E.E. Rehmusin Magician's Dictionarysta, joka antoi seuraavan määritelmän numerologiaa koskevan hakusanan alla: "41: Percent of the Moon's surface hidden from earth; the yoni as a vampire force, sterile. Hispanic number of homosexuality". Vai niin. Vampyyrivaginat? Sitten löysin tämän ja tämän. Näyttää nyt siltä, etten tule hullua hurskaammaksi, ja numero 41 sen kun vain jatkaa minun vainoamistani.
6.3. 2008
Muuan fani lähetti omaa, hieman hansselomaista hengentuotettaan:
http://ss.gnu.fi/kirj/galaxial.html
25.4. 2008
En tiedä, kumpi metafora on parempi tälle elämäni synkimmälle talvelle: mankelin vai lihamyllyn läpi kulkeminen. Olen nähnyt ihmismielen nurjaa puolta enemmän kuin tarpeeksi näinä kuukausina, kohdannut myös oman pimeyteni. Syynä on eräs ihminen, jota en ole valinnut lähipiirini, mutta josta on olosuhteiden pakosta tullut sellainen. Ja on ilmeistä, että tämä ihminen ei ole henkisesti aivan terve; "rajatilatapaus" on ehkä lähimpänä oleva diagnoosi, ja tämä on asiassa kaikkein pirullisinta, sillä tätä henkilöä on vaikea saada edesvastuuseen tekemisistään ja sanomisistaan, jotka ovat vahingoittaneet myös itseäni. Koska en mainitse tässä kyseisen ihmisen oikeaa nimeä enkä anna minkäänlaisia vinkkejä tämän henkilöllisyyttä koskien, en voi syyllistyä julkiseen herjaukseen tai parjaukseen, sillä olen tämän kohdalla nähnyt kaiken mahdollisen inhimillisen itsekkyyden, alhaisuuden ja pahansuovuuden. Herään joka aamu toivoen tämän ihmisen kuolemaa; että tämä tajuaisi tehdä ainoan oikean asian, minkä voisi tehdä ja riistää oman henkensä ja antaa minulle ja kaikille muille asianosaisille lopultakin rauhan. Tiedän, että tällaiset ajatukset eivät tuo minulle mitään hyvää karmaa, mutta asiat ovat todellakin päässeet näin pahaksi. En tiedä, voiko pelkillä ajatuksilla vahingoittaa ketään, mutta mitä tulee käytännön tekojen suhteen, pidän suuni kiinni ja istun käsieni päällä. Ja odotan edelleenkin.
28.4. 2008
Onko hulluus myös tarttuva sairaus? Ehkä -- ainakin siltä tuntuu silloin, kun itse on joutunut sairaan ihmisen hampaisiin. Kun ei itsekään jaksa aina olla vahva, kun eläisi mieluummin jossain omassa haavemaailmassaan eikä reaalitodellisuudessa; silloin kun on sellaista herkkää ja haavoittuvaa ihmistyyppiä, joka pärjää maailmassa vain kaiken ollessa selkeää, maailmassa joka on suunnilleen ennustettava ja jossa on jonkinlaiset säännöt. Sitten kun tämä maailma hajoaa ja matto vedetään alta, ensimmäiset säröt ilmaantuvat tähän hauraaseen kuoreen, joka on ihmisen minä. Sanokaa vain, että on oltava luja ja on jaksettava; että pitää olla sisua, pitää purra hammasta ja pitää olla mies. Tällainen sairas yksilö alkaa salakavalasti horjuttaa toisenkin minän perustuksia, varsinkin jos ne perustukset eivät alkuunkaan ole kovin lujia.
Minä olen pärjännyt toistaiseksi. Kävin aikani terapiassa ja opin ymmärtämään hieman paremmin sitä salaperäistä konstruktiota, joka on oma mieleni, ja niitä kokemuksia jotka ovat sen rakentaneet elinvuosien myötä. Lopetin terapian, kun tuntui, että se ei ollut tarpeellista; että elämäni on oikeastaan ihan hyvää, etten tarvitse enää henkistä kainalosauvaa. Ja näin olikin viimeaikaisiin tapahtumiin saakka. Mieleni ei ehkä ollut jykevä, murtamaton linnake, mutta ei se myöskään ollut mikään hauras korttitalo. Nyt en oikein enää ole varma. Siltikin, minusta tuntuu, että olisi helpompi olla, jos pystyisin nauramaan koko tilanteelle, tälle ihmiselle joka oikeastaan on täysin absurdi. Nauramaan vihaamisen sijasta, sillä viha on jonkinlainen pirunnyrkki. Tiedän, että olen liian vakava, otan tilanteen liian tosissani. Jonkinlaisella älyllisellä tasolla pystynkin tämän jotenkin hahmottamaan, tunnetasolla se on hankalampaa. Oli miten oli, olen nyt jokseenkin kateellinen teille "tavallisille" ihmiselle, joiden elämä on kevyttä liitoa juhlinenne, peleinenne, flirtteinenne ja päiväperhosineen; teille jotka ette ole joutunut kokemaan olemassaoloa näin intensiivisesti ja rajusti. Olemisenne sietämätön mitäänsanomattomuus. Tiedän, koska olin joskus samanlainen, mutta enää en ehkä voi olla. Näky ruumishuoneella muutti kaiken kenties lopullisesti. Se oli lapsuuden todellinen loppu, ehkä myös viattomuuden loppu. Nyt edessä on vain oma loppuelämä, taistelu selviämisestä, tuntematon tulevaisuus.
8.6. 2008
Kesä. H. Teikka yrittää unohtaa sen, mikä on mennyttä. Unohtaa katkeruutensa. Heittää tämän painolastin pois selästään ja jatkaa matkaansa. Ei siinä sen kummempia.
9.6. 2008
Odottaako taivaan portilla portsari, joka tukkii tiemme sanoen, ettei sisään ole tulemista, koska nimeämme ei ole listalla? Tai että olemme ottaneet liikaa ja humaltuneet väärän uskon hedelmistä? Me tarvitsemme henkistymistä kipeämmin kuin koskaan, mutta meidän on löydettävä itse tiemme; emme voi ottaa kahleiksemme järjestäytyneen uskonnon dogmia; tuon ekslusiivisen kerhon, joka tarjoaa taivasosuutta jäsenkirjan lunastaneille kaikkien muiden jäädessä armotta ulkopuolelle. Meidän osamme on etsiä ja koota totuus pienistä palasista ja yksittäisistä johtolangoista emmekä milloinkaan voi tietää, olemmeko menossa kohti valoa vaiko syvemmälle pimeyteen.
Tämän vuoksi järjestäytyneen uskonnon vastaukset ovat niin houkuttelevia: eihän itse tarvitse pohtia, kun pyhä kirja ja sen oppineet antavat kaikki ajatukset valmiina. Voi heittäytyä lapsenuskon varaan, antautua johdateltavaksi ja sulkea silmänsä maailman liian hämmentäviltä ristiriitaisuuksilta.
Sitten on näitä nykyajan tiedeuskovaisia, jotka ovat ottaneet luonnontieteet, järjen ja materian omaksi opikseen kieltäen hengen olemassaolon. He vannovat päivisin rationaalisuuden nimeen, mutta öisin heitä vainovat atavistiset näyt, pelot ja himot, siinä kuin uskovaisiakin. Uskovaisen ja tiedeuskovaisen näennäisesti kiinteän ja järkähtämättömän maailmankuvan takana vaanivat lohikäärmeet.
Me emme voi antaa vastausta lohikäärmeille, ainoastaan kehottaa jatkaa etsintää, liikettä eteenpäin. Tämä ei tietenkään helpota sinua, joka olet vaikeassa elämäntilanteessa ja ehkä meidän tapaamme kokenut menetyksiä, joten valmiiden vastausten vakaata kalliota saat valitettavasti etsiä muualta; meidän epäilevien etsijöiden "kirkkomme" tarjoaa sen sijaan kysymyksiä, loputtomasti. Onko maailmankuvamme lohduton? Ainakaan se ei tarjoa valheellista lohtua. Totuus vapauttaa ja tekee kipeää.
23.7. 2008
Olen tullut siteeratuksi sangen yllättävässä yhteydessä:
http://www.etla.fi/index.php?action=column&id=52;.
26.7. 2008
Niin skeptikko kuin uskovainenkin jakavat saman aistien vankilan. Portit sulkeutuvat edessämme ja peittävät auringon. Aurinko ei kuitenkaan lakkaa olemasta, vaikka se katoaakin näkyvistä. Meidän pitäisi jokaisena elämämme päivänä pystyä uimaan auringon kullassa. Tämä on kuitenkin useimmiten mahdotonta, kun suurin osa kullasta on peitetty mustalla maalilla. Liikemiehet kantavat maaliämpäreitä täynnä mustaa. He haluavat antaa kaikelle hinnan, jopa hengitettävälle ilmalle ja auringonpaisteelle, laittaa hintalaput metsän puille. Runoilija ahdistuu ja hakkaa epätoivoisena portteja. Suuri yleisö on puolestaan enimmäkseen unessa. Poliitikon tehtävä on taas palvella liikemiehiä.
He ovat vankeina maallisessa, ajallisessa; he ovat niitä unholaan painuvia miespolvia, jotka on vangittu rajalliseen aikaperspektiiviin. He elävät katoavan hetkensä huumassa ja kuvittelevat sitä ikuisuudeksi kuin perhoset, jotka syntyvät aamulla ja kuolevat illalla. Iltapäivälehdet ja julkkisten edesottamukset ovat heidän maailmansa alku ja loppu, kaiken inhimillisen toiminnan huipentuma. He samaistuvat omaan lihaansa, aineelliseen, sielun sisältävään astiaan mutta ei itse sieluun. Sitten he kauhistuvat päivänä, jolloin tajuavat, että astia viedään heiltä vääjäämättä pois, että se särkyy. Kun ajallisen olemassaolon silmänräpäyksen piti kestää ikuisuus, mutta ei kestänytkään.
Kun pallosalama tulee kesämyrskyn aikaan sisään ikkunasta ja vaeltaa ympäriinsä huoneessa kuin jotain etsiskellen, mielemme täyttyy kunnioituksesta ja todellisesta ymmärryksestä pyhyyden luonteesta. Ja jos se poistuu takaisin ikkunasta samaa reittiä kuin tulikin ja vahinkoa tekemättä, tajuamme kokeneemme ikuisuuden läsnäolon. Maaginen lapsi hohtaa, hehkuu. Enkeli on sanansaattaja, viestinviejä. Näemme valoa loistavat aurat ihmisten ympärillä, havaitsemme niiden hehkuvan kaikissa spektrin väreissä. Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus sulavat yhteen. Liikemiehet haluavat sulkea nämä kokemukset kassakaappeihin, pois niiden ulottuvilta, joilla ei ole maksaa valtaisia summia niistä. Me olemme mystisen jokamiehen oikeuden puolesta.
Vimana lingam! Pleroma yoni! Singulariteetti nyt! Galaksien kaksoiskierre teekupissa, psykedeliaa ilman kemikaaleja. Vesimiehen aika osaksi työviikkoa, satori pukukopin kaapista. Ufo on ekologisempi vaihtoehto lentomatkustamiselle. Ei utopiaa, vaan tätä päivää. Viides ulottuvuus kutsuu. Hohda sinäkin nyt! Sinä olet mikrokosminen luoja!
27.7. 2008
Transkendenssi asettuu poikkiteloin pyyteiden kanssa. Pitäisi olla tehokkaampi, kustannustehokkaampi, tiukempi, joustavampi, joviaalisempi, tulosvastuullisempi, kilpailukykyisempi, dynaamisempi, fiksumpi, filmaattisempi, kurinalaisempi, rennompi, edustavampi, innovatiivisempi, tottelevaisempi; omata enemmän johtajuutta, olla tiimipelaaja, enemmän aikaansaava, luovempi, vähemmän päiväuneksija. Pitäisi osata rakastaa oksymoroneja ja palvoa absurditeetteja. Pitäisi jumaloida julkilausumia ja komeilla komiteamietinnöissä.
Käytiin kehityskeskustelu, jossa 80 prosenttia työntekijöistä kehitettiin Kelan asiakkaiksi. Powerpoint-palaverin SWOT-nelikentät kuin hiekasta rakennetut mandalat. R&D-osasto keskittyi kehittämään prekariaatille uusia riippuuvuksia, jotka kasvattaisivat merkittävästi yhtiön tuloskantaa.
Kellokortin leimaus ja työajan seuranta aktivoivat aamuisin liharobotit toimintaan. Työntekijöiden on käytettävä neonvärisiä liivejä, joiden selässä on maalitaulu. Näin vartijat voivat helpommin ampua sen, joka yrittää karata työpaikalta kesken päivän. Osastoja panoptikoidaan 24 tuntia vuorokaudessa hävikkien ja karkaamisten estämiseksi.
Hän karkaa silti, hämää vartijoita, antaa näiden ampua tyhjiä liivejä. Pakotie löytyy ilmastointikanavien ja tunneleiden kautta. Maanpinnalle pääseminen on ihmeellinen kokemus, tuntea auringonvalo ensi kertaa kasvoillaan. Keinovaloon tottuneet silmät ovat arat, hänen ruumiinsa kemikaalien ja lisäaineiden, monityydyttämättömien rasvahappojen ja kolestrolin, hiilihydraatti- ja karsinogeenipitoisen työläisruoan turvottama ja heikentämä. Hänen jäsenensä tuntuvat heikoilta.
Syntyminen on tuskallinen kokemus, uudelleensyntyminen vielä sitäkin enemmän. Ensi kertaa elämässään hän on omillaan, saa/joutuu ajattelemaan itse. Ei enää isoveljeä tai -siskoa nuhtelemassa ja määräämässä hänen jokaista liikettään. Nyt hänen on valittava itse, rakennettava itsensä itse. Tai ei aivan itse, vaan liittolaisten avulla, toisten karanneiden, ja se on kaikkein vaikein tehtävä.
He ovat kaikki samanlaisia kuin hän: eivät pidä auktoriteeteista, eivät asetu talutushihnassa vedettäväksi. Individualistien joukko, joka ei välttämättä halua vetää yhtä köyttä, vaan jokainen omaan suuntaansa. He määrittelevät itsensä negaation kautta: he eivät tiedä, mitä haluavat, mutta he tietävät, mitä he eivät varmasti ainakaan halua. Ehkä heidän välilleen kuitenkin vielä syntyy yhteisymmärrys, kun heidän teesinsä ja antiteesinsä puskevat tarpeeksi monta kertaa yhteen. He ovat tulevaisuuden ihmisiä.
x.xx. 200?
Alekto, Megaira ja Teisifone, osa 1
Kun Jumala paskansi tämän maailman ulos anusreiästään, vähänpä hän tiesi, kuinka pitkälle pökälettä asuttavat loiset olisivat valmiita menemään asuinsijansa tuhoamisessa.
Taas yksi syksyinen DDR-ilta. Pimeyden vaipassa taivas harmaanmustaa salmiakkipurukumia. "Ennen kaikki oli paremmin", sanotaan, mutta niin sanottiin myös ennen: ajallinen perspektiivivirhe, hiontavirhe katsojan silmässä. Meikämanne on tosi paha kaarlokki, joten elä sie onanoi miun kanssa, tai saat tuta Shaolin-Buddhasormen voiman. Miulla on sellaiset taisteluropotit, notta tulimma häjyilemähän. Otti kipiää eikä miulle, kun ninjat meinasivat laittaa meitsin altavastaajaksi. Kawaii-goottilolitat röyhelöissään syövät jäätelöä, eikä Vladimir Nabokovilla ja Humbert Humbertilla ole siihen mitään sanottavaa. Veikeät piirroshahmot hajoavat veriseksi mössöksi lasten kauhistuneiden silmien edessä, tämä on lapsuuden loppu. Uloste ruiskahtaa ulos miljoonista peräaukoista; samoin mälli lentää yössä. Sikojen panokilpailut. Arkkipiispa heittää Viagraa naamariin ennen tapaamista kuoripoikien kanssa. Sperma valuu ulos kansanedustajaa esittävän kuminaamarin silmärei'istä. Eduskuntatalon pylväät marssivat kiimaisina pitkin Mannerheimintietä. "Ootteko onanoinu?" vinkuu kiinalainen. Nautimme cocktaileja karvaisessa huoneessa, jonka seinät hengittävät. Sulkakäärme uiskentelee lasissani, sitten lentää pois mesoamerikkalaisen viidakon yöhön. Öinen spermaräjähdys! Suomen kansa pidätteli henkeä, kun huippukirugit kaivoivat pinseteillä tv-kisailuista tutun julkkishomon peräaukosta kondomin, joka oli joutunut sinne suuren kännykkävalmistajan alihankkijan yt-neuvottelujen aikaan. Raivottaret pierevät patriarkaatin kumoon. Madame Törrötissi odottaa kuoleman ovella, josta jättiläishämähäkit astuvat sisään. Runoilijat kirjoittavat madonlukuja Pornasson sivuille, kun maailmankirjallisuus haisee mätänevän raadon tavoin ja valtion kirjallisuuslautakunta myöntää apurahat suoraan punaviinipulloina. Siinä kelpaa taitelijan itkeä, kuinka kukaan ei ymmärrä. Häpy haisee sanomalehtien kirjallisuussivuilla ja töttörööt vain vilahtavat. Madame Lerppatissi ennustaa teenlehdistä: tumma, komea mies odottaa Tuuliaa, mutta paljastuukin tuhkamunaksi ja merkonomiksi. Raivottaret hierovat suoraan karvakolmioistaan kuukautisverta varakonsulien ja kamreerien naamatauluihin. Kirjaimet muuttuvat hämähäkeiksi ja kiipeävät hitaasti ylös kirjan sivua. Nyt on piru merrassa, sanoi ravustaja. Niin härskejä jutun yritänkin tähän kirjoittaakin, niin mikään runosuolestani erittämäni ei koskaan voi olla yhtä rivoa kuin Blackwater, Halliburton, Fallujah, Guantánamo, Rangoon, Grosnyi, Darfur, IMF ja WTO (epätoivoinen yritys kalastella irtopisteitä Voima-lehden lukijoilta). Öinen ulosteräjähdys! Siirrymme virtsuaalitodellisuuden puolelle, kaakeleiden ja kusenhajun seuraan. Haista, haista seinää vessan. Raivottaret kusevat myös ja koko maailma hukkuu keltaiseen, kultaiseen juhlajuomaan. Kuka täällä mätänee? Päivät jatkuvat loputtomina kaupungissa, jossa ämmät ovat täynnä tuhkakupin tuhkaa, kasvot harmaata betonia. Haluan sateiden peittävän suruni, haluan lumen hautaavan sen alleen, kunnes koittaa jälleen kevät ja kaikki syntyy uudestaan.
Harri Teikan nettipäiväkirja 5
Copyright © 2008 Harri Teikka
[Harri Teikka Resurrection Library]